Kallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä;
ei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan,
jota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon
luovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei
mitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä
tyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.
Ja kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä,
ja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä
puolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat
kalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina
rajoittaa syvää rotkoa.
Siellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla,
ja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa,
viheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.
Kun Osiris -- niin kertoo vanha egyptiläinen taru -- syleili
erämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän
vuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän
kertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei
tahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan
neljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle,
jonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut
yksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja,
ollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.
Siinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa
monihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän
vyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää
varjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat
ovat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä
varjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen
tulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät
iloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän
helle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu
vieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas
kuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen.
Vain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet
vohlat osaavat sitä tehdä.
Nyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä
yhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen
luotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden
paimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi
vaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.
Jälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna.
Sen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä
kuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee
sen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää
leikin kovasti määkien.
Näytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä,
voidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas,
melkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta
varmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin
äkkiä keskeytti leikin.
Monta minuuttia tyttö makasi liikahtamatta, mutta kasvoille
vierinyt huivi aaltoili hiljaa ylös alas hänen huohottavan
hengityksensä liikuttamana. Hän kuunteli jännitetyllä
tarkkaavaisuudella, innokkaasti odottaen; sen saattoi huomata hänen
suonenvedon-tapaisesti kokoonpuristetuista varpaistaankin.
Jo kuului kapse. Se tuli järeiltä portailta päin, jotka olivat tehdyt
hakkaamattomista kiviharkoista ja kävivät rotkon ryhmyistä kuvetta
myöten alas lähteelle.
Säikähdys väräytti paimentytön hentoja, puoleksi kehkeytyneitä
jäseniä; kuitenkaan hän ei liikahtanut. Harmaat linnut, jotka
istuivat hänen vieressään orjantappurapensaassa, lensivät pois, mutta
ne olivat kuulleet vaan kapseen, eivätkä saattaneet eroittaa, mikä
sen synnytti.
Paimentytön korva oli tarkempi kuin niiden.
Hän kuuli, että lähestyi ihminen, ja tiesi, että vain yksi ainoa kävi
tuolla tavalla.
Hän kurotti kätensä ottamaan kiveä, joka oli hänen vieressänsä, ja
paiskasi sen lähteesen, jonka vesi heti sekaantui. Sitten hän kääntyi
kyljelleen ja makasi, ikäänkuin olisi nukkunut, pää käsivarren
nojassa. Yhä selvemmin kuului voimakas astunta.
Portaita myöten astuja oli pitkävartinen nuorukainen. Hänen puvustaan
päättäen hän oli Sinain erakkoja, sillä hänellä ei ollut yllään
muuta kuin karkeasta liinavaatteesta tehty mekkomainen takki, jonka
hän näytti kasvaneen pieneksi, ja hänen jalkoihinsa oli kuituisella
palmuniinellä sidottu parkitsemattomat nahka-anturat.
Viheliäisemmin ei mikään isäntä pukenut orjiaan, mutta eipä kukaan
olisi sentään pitänyt häntä epävapaana, sillä hän astui tietänsä
pää pystyssä ja uljaana arvonsa tunnosta. Hän ei mahtanut olla
paljoa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden vanha; sen ilmaisi hänen
ylähuulessaan, leuoissaan ja poskissaan oleva, orastuva hieno
utupaita, mutta hänen suurista sinisistä silmistään ei loistanut
mitään nuoruuden-eloisuutta, vaan haluttomuutta, ja hänen huulensa
olivat melkein ynseästi suljetut.
Hän pysähtyi ja pyyhkäisi otsaltaan epäjärjestyksessä olevia tummia
kiharoitaan, jotka tuuheina, kuin leijonan harja, liehuivat hänen
päänsä ympärillä. Sitten hän läheni lähdettä, ja kumartuessaan
ammentaaksensa vettä suureen, kuivattuun kurpitsan kuoreen, joka
hänellä oli kädessään, hän huomasi ensin, että vesi oli sekoitettu,
sitten vuohet ja viimeksi makaavan paimentytön.
Suuttuneena hän laski astian pois ja huusi tyttöä kovalla äänellä;
mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin nuorukainen tylysti koski
häneen jalallaan. Silloin tyttö hypähti ylös, ikäänkuin kyyn
pistämänä, ja silmät, mustat kuin yö, leimahtivat hänen nuorekkaista,
ruskeista kasvoistaan nuorukaista vastaan. Hänen jyrkästi kaarevan
nenänsä hienot pielet liikkuivat nopeasti, ja hänen lumivalkeat
hampaansa välähtivät, kun hän huusi nuorukaiselle:
"Olenko minä koira, koska minua tällä tavoin herätät?"
Nuorukainen punastui, osoitti pahoilla mielin lähdettä ja sanoi
tuimasti:
"Sinun karjasi on taas sekoittanut veden; minun täytyy odottaa
täällä, siksikuin se jälleen selkenee, että saatan sitä ammentaa".
"Päivä on pitkä", paimentyttö vastasi, ja pudotti noustessaan,
ikäänkuin sattumalta toisen kiven veteen.
Nuorukaiselta ei jäänyt huomaamatta se riemuisesti välkähtävä
silmäys, jonka tyttö sitä tehdessään oli luonut lähteen puoleen, ja
vihaisena hän huusi:
"Hän on oikeassa! Sinä olet myrkyllinen käärme, helvetin daimoni".
Tyttö nousi nauraen ylös ja väänteli hänen edessään kasvojansa,
ikäänkuin näyttääkseen olevansa todellakin kauhistava hirviö,
ja hänen vilkas-eleisten, nuorekkaiden kasvojensa tavattoman
teräväpiirteisyyden vuoksi se oli hänelle helppoa. Hän pääsikin
täydelleen tarkoituksensa perille, sillä kauhistusta osoittavilla
liikkeillä nuorukainen peräytyi, ojensi kätensä torjuen eteensä,
lausui Jumalan nimen ja huusi, nähdessään tytön yhä vallattomammin
nauravan:
"Pois, daimoni, pois luotani! Herran nimessä minä kysyn sinulta: kuka
sinä olet?"
"Mirjam, kukas muu?" hän vastasi vallattomasti.
Hän oli odottanut toisenlaista vastausta. Tytön hilpeys suututti
häntä, ja närkästyneenä hän huudahti:
"Mikä tahansa onkin nimesi, niin sinä olet kumminkin ilkimys, ja minä
pyydän Paavalia, että hän kieltäisi sinua juottamasta karjaasi meidän
lähteestämme".
"Sinä juoksisit imettäjäsi luokse ja kantelisit hänelle minun
päälleni, jos sinulla semmoinen olisi", tyttö vastasi, halveksimalla
kurtistaen huultansa.
Nuorukainen punastui; mutta tyttö jatkoi pelotta ja eloisesti
vaihtelevilla liikenteillä:
"Mies pitäisi sinun olla, suuri ja vahva kun olet, mutta sinä annat
kohdella itseäsi kuin lasta tahi kuin viheliäistä orjatarta. Sinun
tehtävänäsi on koota marjoja ja juuria sekä tuoda vettä tuossa
astia-kulussa. Sen minä osasin jo tuon kokoisena ollessani!" Ja
ojentaen suoriksi molempain kättensä hoikat sormet, jotka olivat yhtä
eloisat, kuin hänen kasvojensa juonteet, hän näytti turhan pienen
mitan. "Hyi sinuas! Sinä olet voimakkaampi ja muhkeampi kuin mikään
tuolla alhaalla asuvista amalekilais-pojista, mutta koitappas vaan
kilpailla heidän kanssansa jousella-ammunnassa tahi peitsen heitossa!"
"Saisinko vain tehdä mieleni mukaan", nuorukainen keskeytti häntä,
ja hehkuva punastus levisi hänen kasvoillensa. "Kestäisinpä kyllä
kymmenen tuommoisen laihan raukan kanssa".
"Sen uskon", tyttö vastasi ja katseli ylpeydestä säteilevin silmin
nuorukaisen leveätä rintaa ja jänteviä käsivarsia. "Sen uskon, mutta
miksi et sinä saa? Oletko sinä orjana sillä miehellä, joka asuu
tuolla ylhäällä?"
"Hän on minun isäni, ja sitä paitse..."
"Mitä sitä paitse!" tyttö huudahti ja viipoitti kättään ikäänkuin
tahtoen karkoittaa yölepakkoa. "Joll'ei yksikään lintu tahtoisi
lentää pois, niin olisipa pesässä kirjava kihinä. Katsoppas minun
vuohiani; niin kauvan kuin tarvitsevat emäänsä, niin ne juoksevat
sen perässä; mutta niin pian kuin yksinkin löytävät ruokansa, niin
ne hakevat sitä, mistä saavat, ja minä sanon sinulle: tuo vuoden
vanha ei enää tiedä, onko hän imenyt keltaista vai mustaa. Ja mitä
suurellista sitten isäsi sinulle tekee?"
"Vaikene!" nuorukainen keskeytti häntä teeskentelemättömällä
harmilla. "Paha henki puhuu sinusta. Mene pois luotani, sillä minä en
saa kuunnella semmoista, jota en saa lausua".
"Saa, saa, saa", tyttö matki häntä. "Mitä sinä saat sitten? Et saa
edes kuunnellakkaan".
"Kaikista vähimmin sitä, mitä sinä sanot, sinä peikko!" hän huusi
kiivaasti. "Sinun äänesi on minusta inhottavaa, ja jos sinut vielä
kerran tapaan lähteellä, niin ajan sinut kivittämällä pois".
Sanaakaan sanomatta tyttö tuijotti häneen hänen näin puhuessaan.
Veri oli poistunut hänen huuliltaan ja hänen pienet kätösensä olivat
puristuneet nyrkkiin.
Nuorukainen tahtoi mennä hänen ohitsensa vettä ammentamaan, mutta
tyttö asettui hänen tiellensä ja piti häntä ikäänkuin lumottuna
silmänsä järkähtämättömällä katseella.
Kylmä väristys kävi hänen lävitsensä, kun tyttö häneltä vapisevin
huulin ja soinnuttomalla äänellä kysyi: "Mitä minä olen sinulle
tehnyt?"
"Anna minun olla", hän sanoi ja kohotti kättänsä sysätäksensä hänet
syrjään veden äärestä.
"Elä koske minuun!" tyttö huudahti ollen kokonaan poissa suunniltaan.
"Mitä minä olen sinulle tehnyt?"
"Sinä et tiedä mitään Jumalasta", hän vastasi, "ja kuka ei ole
Jumalasta, se on perkeleestä".
"Sitä et sinä sano itsestäsi", tyttö virkkoi, ja hieno iva alkoi
jälleen soida hänen äänestään. "Mitä he sinulle uskottavat, se
saattaa kielesi läpättämään, samoin kuin käsi nauhaa nykimällä panee
nukke-hulivilin jäsenet liikkumaan. Kuka on sinulle sanonut, että
minä olen perkeleestä?"
"Miksi sitä sinulta salaisin?" hän vastasi ylpeästi. "Hurskas
Paavali varoitti minua sinusta, ja minä kiitän häntä siitä. Sinun
silmästäsi, hän sanoi, katselee paha henki. Ja hän on oikeassa. Kun
sinä minua katsot, niin minusta tuntuu, kuin minun pitäisi tallata
kaikkea, mikä on pyhää, jalkaini alle. Viime yönä minä uneksuin, että
pyörielin sinun kanssasi tanssissa..."
Hänen tätä puhuessaan totisuus ja suuttumus katosi Mirjamin silmistä.
Hän taputti käsiään ja huudahti: "Olisipa se vain totta ollut eikä
paljasta unta! Elä nyt taas vaan kauhistu, narri! Tiedätköhän sinä,
miltä silloin tuntuu, kun huilut soivat ja kielisoittimet heläjävät
ja jalat hypyssä pyörivät keveästi, ikäänkuin niissä olisi siivet?"
"Saatanan siivet", Hermas keskeytti häntä ankarasti. "Daimoni sinä
olet, paatunut pakana".
"Niin hurskas Paavali sanoo", nauroi Mirjam. "Sen sanon minäkin!"
nuorukainen huusi. "Kukapa on sinua milloinkaan nähnyt hurskasten
kokouksessa? Rukoiletko sinä? Kiitätkö Herraa ja Vapahtajaa?"
"Mistäpä minä kiittäisin?" Mirjam kysyi. "Kenties siitä, että
hurskain teistä haukkuu minua häijyksi daimoniksi?"
"Juuri sentähden, että sinä olet syntinen, taivas kieltää sinulta
hyvyytensä".
"Ei, ei, tuhat kertaa ei!" Mirjam huudahti. "Ei mikään jumala ole
milloinkaan minusta huolinut. Ja joll'en minä ole hyvä, niin kuinka
saattaisinkaan olla, koska ainoastaan pahaa on tullut minun osakseni.
Tiedätkö sinä, kuka minä olen ja kuinka olen tullut tämmöiseksi?
Olinkohan minä jo silloinkin paha, kun vanhempani käydessään täällä
toivioretkellä lyötiin kuolijaaksi? Minä olin silloin kuudenvuotinen,
en enempää, ja mitä on semmoinen lapsi? Mutta minä muistan vielä
aivan hyvin, että meidän majamme luona oli monta kameelia ja
ratsujakin syömässä, jotka olivat meidän omiamme, ja että siinä
kädessä, joka minua usein hyväili -- se kai oli äitini -- loisteli
suuri jalokivi. Minulla oli musta orjatarkin, joka totteli minua.
Kun hän ei tahtonut tehdä minun mieleni mukaan, niin minä tartuin
hänen harmaasen villavaan tukkaansa ja sain lyödäkkin häntä. Kuka
tiesi, minne hän on joutunut? Minä en häntä rakastanut, mutta olisipa
hän nyt täällä, niin kuinka hyvä hänelle olisinkaan! Johan minä nyt
itsekin olen kaksitoista vuotta syönyt orjuuden leipää ja paimentanut
senaattori Pietarin vuohia, ja jos rohkenisin yhtyä juhlakentällä
vapaiden tyttöjen joukkoon, niin he ajaisivat minut pois ja repisivät
seppeleen päästäni. Minunko tulisi olla kiitollinen? Mistä sitten?
Ja hurskas? Mikä jumala on minusta huolinut? Nimittäkää minua
häijyksi daimoniksi, nimittäkää minua siksi; mutta jos Pietari ja
sinun Paavalisi sanovat, että hän, tuo ylähinen, joka on minun
antanut kasvaa suureksi tämmöistä kohtaloa varten, on hyvä, niin he
valhettelevat. Jumala on paha, ja se on juuri hänen tapaistansa, jos
hän johdattaa sinun mieleesi, että karkoittaisit minut lähteeltänne
kivittämällä". Tätä sanoessaan hän purskahti tuskallisesti nyyhkimään,
hänen kasvojensa juonteet vääntyivät ja vääristyivät monesti ja
kiihkeästi.
Hennaan tuli sääli itkevää Mirjamia. Satoja kertoja hän oli tytön
kohdannut, mutta aina tämä oli milloin vallattomana, milloin nyreänä,
milloin riitaan vaativana, milloin vihaisena katsonut häneen, eikä
ollut milloinkaan ennen näyttänyt heltyneeltä tahi huolestuneelta.
Tänään tyttö ensi kerran avasi sydämensä hänelle, ja kyynelet, jotka
rumensivat hänen kasvojaan, loivat hänen olentohonsa arvon, jota
hänellä ei ennen ollut nuorukaisen silmissä ollut, sillä Hermas tunsi
tällä hetkellä, että hän oli nainen, ja nähdessään hänet heikkona ja
murheellisena, hän häpesi kovuuttaan, läheni häntä ystävällisesti ja
sanoi:
"Elä huoli itkeä, Mirjam! Tule vaan tästä lähinkin lähteelle, minä en
sinulta sitä kiellä".
Hänen syvä äänensä soi hellältä ja ystävälliseltä hänen tätä
sanoessaan; mutta Mirjam nyyhki yhä tulisemmin, melkein
suonenvedon-tapaisesti, ja tahtoi puhua, mutta ei kyennyt.
Joka jäsenestään vapisten, tuskasta väristen, mielipahaan
menehtymäisillään tämä solakka paimentyttö seisoi hänen edessään, ja
Hermas tunsi, että hänen tuli auttaa häntä.
Elävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen
taipumattoman kielensä.
Kun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui
vasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän
ennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.
Tyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.
Hänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.
Hermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin
pidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän
piti kättänsä tämän mustilla kiharilla.
Mirjam ei liikahtanut.
Viimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi
nuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi
hentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.
Silloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli
leimuaisi hänen silmissään.
Sanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä,
ja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä
vainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että
hänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.
Mirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.
Sitten hän löi otsaansa hoikalla kätösellään, heittäysi uudelleen
maahan lähteen ääreen ja tuijotteli tyhjään avaruuteen.
Liikahtamatta hän makasi siinä; ainoastaan hänen suunsa pysyi
ainaisessa liikkeessä.
Kun töyhtöpalmun varjo alkoi käydä pitemmäksi, niin hän hypähti ylös,
huuteli vuohet luoksensa ja katseli kuunnellen portaisiin päin, joita
myöten Hermas oli poistunut.
Hämärän aika on lyhyt kääntöpiirin läheisyydessä, ja hän tiesi, että
yö hänet yllättäisi laaksoon menevällä, kivisellä ja rotkoisella
tiellä, jos hän kauvemmin viipyisi.
Hän pelkäsi myöskin yön kauhuja, henkiä ja daimonia ja tuhansia
vaaroja, joiden laatua hän ei saattanut itselleen selvittää; mutta
hän ei hievahtanut paikastaan eikä lakannut kuuntelemasta ja
odottamasta Hermaan palaamista aina siihen asti, kuin aurinko oli
kadonnut pyhän vuoren taakse ja lännen rusko vaalennut.
Kuolon hiljaisuus ympäröitsi häntä, hän kuuli oman hengityksensä ja
värähteli illan viileän vaikutuksesta.
Samassa hän kuuli kovaa kopinaa päänsä päällä.
Lauma tunturivuohia, jotka olivat tottuneet tähän aikaan sammuttamaan
janoansa lähteestä, tuli yhä lähemmäksi, mutta ne peräytyivät
jälleen, kun vainusivat ihmisen läsnäoloa.
Ainoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle,
ja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut
juomaan.
Noudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään
laskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen
karkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä
vuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.
Muu lauma seurasi sitä.
Mirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä
paljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä
kotiin päin.