Saksan kielestä suomentanut Kuusikko. [Suurimmaksi osaksi
suomentanut E. N. Setälä.]
W. Churberg, Helsinki, 1881.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
Homo sum: humani nil a me alienum puto.
_Terentius_, Heautontimerumenos, 77.
Tekijän esipuhe.
Valmistellessani itseäni Sinain niemen historian kirjoittamiseen,
veti kristillisen ajan ensimmäisten vuosisatojen tutkiminen minulta
pitkän ajan, ja noiden monilukuisten martyroloogisten ja askeettisten
kirjoituksien, pyhimys- ja munkkijuttujen joukosta, jotka minun
oli ahtaalle rajoitettua tarkoitustani varten läpi tutkiminen ja
seulominen, löysin (Cotelerion "_ecclesiae graecae monumenta_'ssa")
kertomuksen, joka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin tuntui minusta
omituiselta ja liikuttavalta. Sen tapahtumapaikkana oli Sinain vuori
ja sen juurella oleva kosteikko Pharan.
Kun minä sittemmin, matkustaissani petrealaisessa Arabiassa, omin
silmin näin Sinain erakkojen luolat ja omin jaloin astuin niihin,
niin tämä kertomus jälleen juohtui mieleeni, eikä se mielestäni
lähtenyt koko erämaanmatkallani.
Omituisimman-laatuinen sielun-arvoitus näytti minusta ilmaantuvan
tässä yksinkertaisessa tapauksessa.
Erästä erakkoa syytetään väärin toisen rikoksesta, ja itseään
puolustamatta hän antautuu rankaistuksen, seurakunnan yhteydestä
sulkemisen, alaiseksi. Vasta rikollisen oman tunnustuksen kautta
hänen viattomuutensa tulee ilmi.
Oli erittäin viehättävää ajatella niitä sielunliikkeitä, jotka
johtivat sellaiseen apathiaan (_apatheia_), sellaiseen tunteiden
lannistamiseen, ja samassa kuin näiden omituisten luolan-asujanten
toimiminen ja ajatteleminen minussa itsessäni tuli yhä selvemmäksi,
muodostui, ikäänkuin esimerkiksi, Paavalini kuva, ja pian kokoontui
tämän ympärille kehä aatteita sekä viimein selvä käsitys, jotka minua
ahdistelivat ja pakoittelivat, siksi kuin koetin taiteilijan keinoin,
kertomuksen muodossa niitä ilmaista.
Koptilaisten munkkikertomusten lukeminen, johon minut saattoi Abel'in
koptilaiset tutkimukset, antoi minulle ulkonaisen aiheen muodostamaan
tätä minussa jo täydelleen selväksi kypsynyttä ainetta romaaniksi.
Myöhemmin minuun erittäin vaikutti H. Weingarten'in pieni, mutta
tärkeän-arvoinen kirjoitus munkkilaisuuden synnystä, joka minua
vieläkin pidättää etenkin Egyptin ensimmäisten kristillisten
vuosisatain tutkimisessa.
Ei olisi paikallaan, jos tässä rupeisin esittämään niitä kohtia,
joissa luulen itselläni olevan syytä poiketa: Weingarten'ista.
Terävä-älyinen Breslau'ilainen virkakumppanini heittää syrjään
paljon, mikä ei ansaitsekaan pysyä paikassaan, mutta monin paikoin
kirjassansa hän näyttää lakaisevan liian terävällä luudalla.
Vaikka minun olisi ollut yhtä helppoa sijoittaa kertomukseni
neljännen vuosisadan viidennen kymmenen alkuun kuin neljännenkin
kymmenen, niin olen kuitenkin sen jättänyt tekemättä, koska luulen
varmaan voivani todistaa, että jo sinä aikana, jonka minä olen
valinnut esitettäväkseni, oli, paitsi Serapistemppelin pakanallisia
erakkoja (_egkekleismenoi_), myöskin kristillisiä anakoreetteja.
Siinä yhdyn häneen täydellisesti, ett'ei järjestetyn munkkilaitoksen
alkua missään tapauksessa ole oletettava ennen vuotta 350.
Minun Paavalini on tietysti eroitettava tuosta "ensimmäisestä
erakosta" Paavali Thebalaisesta, jonka Weingarten täydellä syyllä
on pyyhkäissyt pois historiallisten henkilöiden nimilistalta. Hän
on, niinkuin kaikki muutkin kertomukseni kuvat, keksitty persoona,
aatteen kannattaja, ei enempää, eikä vähempää. -- Sankariani varten
en ole valinnut mitään varmaa esikuvaa, ja hänen suhteensa on ainoa
vaatimukseni se, että hänen ilmaantumisensa siihen aikaan myönnetään
mahdolliseksi. Kaikista vähimmin olen ajatellut pyhää Antoniota, joka
nyt on menettänyt etevän elämänkertojansakin, Athanasion, ja joka
esitetään sangen teräväkärkiseksi mieheksi, mutta sivistykseltään
niin puuttuvaiseksi, että hän osasi ainoastaan Egyptin kieltä.
Ne dogmaattiset riidat, jotka jo kertomukseni aikana olivat
syttyneet, olen tahallani jättänyt mainitsematta. Myöhempinä aikoina
Sinailaiset ja kosteikon asukkaat ottivat niihin innokkaasti osaa.
Sitä Sinaita, johon minä johdan lukijan, ei saa sekoittaa siihen
hyvää päivänmatkaa etelämpänä olevaan vuoreen, jolla tosin
Justinianon ajoista on ollut se nimi, jonka juuressa on kuuluisa
Kirkastuksen luostari, ja jota yleisesti pidetään raamatun Sinaina.
Kirjassani, jossa kerron matkustustani petrealaisen Arabian läpi
[Georg Ebers, Durch Gosen zum Sinai. Aus dem Wanderbuche und der
Bibliothek. Leipzigissä, W. Engelmann'in kustannuksella 1872], olen
koettanut uusilla perusteilla todistaa sitä mielipidettä, jonka
Lepsius on tuonut tieteesen, että sitä jättiläistunturia, jota
nykyään nimitetään "Serbal'iksi", vaan ei munkkien Sinaita, on
pidettävä ja ennen Justinianon aikaa on pidettykin lain-antamisen
vuorena.
Senaattori Pietarin kivisen huoneen suhteen, jossa oli aivan vastoin
itämaiden tapaa ikkunoita kadulle päin, minun tulee, estääkseni
syystä nousevia epäilyksiä, huomauttaa, että Pharan'in kosteikossa
vielä tänä päivänä on moneen sellaiseen rakennukseen kuuluneita
palomuureja, jotka ovat merkillisen hyvin säilyneet.
Mutta sellaisille ulkonaisille seikoille suon tässä sielunkuvaelmassa
vain vähäpätöisen sijan. Edellisissä romaaneissani oppinut oli
pakoitettu tekemään myönnytyksiä runoilijalle ja runoilija
oppineelle, mutta tässä en sitä vastoin ole tarkoittanut mitään
muuta, kuin katsomatta oikealle tai vasemmalle, opettamatta tahi
siirtelemättä tutkintojeni tuloksia muotoihin, joissa on lihaa ja
luuta, taiteellisesti ilmaista sielussani liikkuvan aatteen eheässä
muodossa. Ne kaunistelemattomat ihmismuodot, joiden sisällistä
olemusta minä koetan lukijalle selvittää, täyttävät tämän kuvaelman
alan, jonka hämärässä taustassa aaltoilee ihmiskunnan historian
kuohuva meri.
Kirjani latinaisen nimen valitsemiseen on minua ohjannut eräs usein
käytetty lause, joka täydelleen ilmoittaa sen päähuomion, johon
minut on saattanut kaikkien ihmisten ajatuksen ja olon tarkastus, ja
vieläpä niidenkin, jotka jo luulevat kiivenneensä taivaasen vievien
portaiden korkeammille astimille.
Terention kirjassa Heautontimorumenos (I näytöksen 1 kohtauksen 77
säkeessä) vastaa Menedemolle hänen naapurinsa Chremes:
"_Homo sum: humani nil a me alienum puto_", jonka saattaa sanasta
sanaan kääntää:
"Olen ihminen; mitään inhimillistä en pidä itselleni vieraana".
Mutta jo Cicero ja Seneca käyttävät tätä säettä sananlaskun tapaan
ja paljoa laajemmassa merkityksessä, kuin siinä, mikä sillä näyttää
olevan yhteydessä sen paikan kanssa, jossa se ilmaantuu. Heihin minä
yhdyn ja käännän, viitaten kirjan nimilehteen:
"Olen ihminen ja luulen olevani ihminen kaikessa".
Leipzig'issä, 11 p. Marraskuussa 1877.
_Georg Ebers_.