LIISA (Tulee Jussin luo.) Jussi! Isäsikin suostui. Minä en oikein voi
uskoa sitä vielä (Ihaillen.) -- Te olette aivan toisenlaisia kuin muut.
En minä tiedä minkätähden, mutta on niinkuin papin tai tuomarin kanssa
juttelisi, kun teidän molempain kanssa puhuu (Huomaa Jussin
vakavuuden.) Mutta Jussi! Minkätähden sinä olet noin vakavana. Kadutko,
että sanoit isällesi. Kaduttaako sua?
JUSSI. Liisa kulta. En suinkaan kadu.
LIISA. Älä ole sitten noin totisena. Sun täytyy olla iloinen (Leikkiä
laskien.) Ahaa! Nyt minä tiedän, minkätähden sinä olet totinen. Eihän
sun sovikaan olla enää poikamainen eikä nauraa. Sinähän olet koko
maakunnan lukko. -- Ei suinkaan kuninkaatkaan koskaan naura. -- Se on
se kunnia, joka sua painaa. Mutta kyllä minä kunnioitan sua muutenkin,
ei sun tarvitse noin totinen olla.
JUSSI (Vakavana. Siirtyy penkille istumaan. -- Puoliksi itsekseen.)
Sinä olet oikeassa. Helpompi olisi olla ilman sitä kunniaa. -- Se antaa
velvollisuuksia, vaikka vielä en tiedä, mitkä ne ovat. Tiedän kyllä,
että siellä, missä oikeus on väkivaltaa, tulee voima laiksi. Väkevämpi
on oikeassa. Mutta onko heikommalle kaikki keinot luvallisia oikeutensa
puolustamisessa?
LIISA. Jussi. Minä en jaksa sua oikein ymmärtää. Mutta minä tiedän,
että sinä ansaitset sen kunnian. Sinä et tee vääryyttä, vaikka olet
väkevä.
JUSSI (Innostuneena.) Uskotko sinä niin? -- Liisa! (Ottaa Liisan
syliinsä. -- Melkein hurjana.) Liisa! Uskotko sinä? (Katselee Liisaa.
-- Puoliksi itsekseen. -- Lempeästi.) Minä olen suuri ja väkevä! Koko
maakunnan lukko, ja minä tarvitsen sun tukeasi, pikku varpunen. Kunpa
minä olisin edes niin voimakas, että voisin sun surulta suojella.
LIISA (Pyytäen.) Jussi. Älä puhu surusta nyt.
JUSSI (Pakottaa itsensä.) Ei puhuta. Ollahan iloisia.
LIISA. Eihän meidän tarvitse enää surra, kun isäsikin suostui.