VELLAMO (paheksuen). Etkö sinä koskaan voi lakata tuosta
hovineuvos-ivastasi?
AHTI. — uuden arvonsa johdosta. — Tähän asti hän on ollut vain meidän
perheemme hovineuvos, mutta nyt hän on — yleinen hovineuvos.
VELLAMO. Millä tavalla?
ROUVA VUORENPÄÄ. Olisiko eno —?
AHTI (sytyttää tupakan kotelostaan). Palkinnoksi siitä, että hän on
eronnut yliopettajan-toimestaan, on kaikkein korkein suosio nimittänyt
hänet — hovineuvokseksi.
VELLAMO. Nytpä sitten saat tosissasi nimittää häntä siten. Pahuus sai
palkkansa.
AHTI (naurahtaa). Niin — johdonmukaiset ovat Herran tiet.
VELLAMO. Mutta — tällainen sää — vierashuoneisiin on toimitettava
tulta. (Aikoo mennä.)
ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo pitkään Ahtia). Anna olla — menen itse
katsomaan. (Menee vasemmalle.)
AHTI. Mikä äitiä vaivasi?
VELLAMO. Kuinka niin?
AHTI. Hän oli niin — hm — jäykkä.
VELLAMO. Hän loukkaantui ehkä, kun sinä — Miksi et voi sanoa eno
Karilaa enoksi?
AHTI. Hänhän on äidin eno, eikä minun.
VELLAMO. Onko se mikään syy?
AHTI. Hm! Jos hän ei olisi tehtaan osakas, niin kernaasti minun
puolestani. Mutta asioimismaailmassa ei tunneta mitään enoja eikä
orpanoita. Niistä on vain haittaa. (Nousee.) Ja kylmentääkseni herra
hovineuvoksen liiallista sukulaisuutta —
VELLAMO. — puhuttelet häntä arvonimillä.
AHTI. Se pitää loitompana.
VELLAMO. Ja se on tarpeellista?
AHTI. Tietysti.
VELLAMO. Miksi niin?
AHTI. Huvittaisiko neiti taiteilijatarta —?
VELLAMO (naurahtaa). Oliko sekin arvonimi — loitolla pitämistä varten?
AHTI (kävelee ylöspäin ja huomaa taulun). Maalaile sinä vain ja
sekoittele värejäsi — äläkä sekaannu liikeasioihin! — Joko työsi on
valmis? (Aikoo taulun luo.)
VELLAMO (kiirehtii telineen luo). Ei vielä — se on puolivalmis —. minä
en näytä sitä vielä!
AHTI. En ole utelias. (Kuuntelee.) Nyt ajetaan lehtokujalla. (Menee
perälle.) Siinä on hovineuvos-eno. (Seisahtuu hetkiseksi mietteisiinsä.)
VELLAMO. Kuulehan, Ahti!