Tuntia myöhemmin istuivat Petrus Torpensis, Chronander, Andreas
Aschelinus, Daniel Juslenius ja muutamia muita ylioppilaita linnan
puutarhassa tyhjentämästä lähtömaljan Binningius’en kanssa, jonka
Andreas ja Daniel kiertoteitä olivat tuoneet tänne. Se oli toveruuden,
lämpimien nuoruuden tunteiden ja koetuksen kestäneen innollisen
ystävyyden juhla. Siinä puheltiin yhdessä eletyn ylioppilasajan
vaiheista, muisteltiin monia oman voiton pyytämättömiä uskollisuuden
hetkiä ja solmittiin veljesliitto, joka oli kestävä läpi elämän. Kaikki
olivat vakaisia ja liikutettuja, mutta varsinkin Binningius, joka
nyt temmaistiin pois ystävien joukosta mennäkseen aivan tietämätöntä
tulevaisuutta vastaan.
Laiva, jolla Binningius’en tuli matkustaa, oli ankkurissa aivan
lähellä joen suussa ja odotti vaan tuulta, lähteäkseen purjehtimaan.
Laivalle meno ennenkuin viime hetkenä oli vaarallista, eikä myöskään
käynyt laatuun olla kaukana, syystä että olisi voinut jäädä laivasta.
Sentähden istuivat he täällä ja toivoivat että juuri tämä heidän suuri
uhkarohkeutensa pelastaisi heidät.
Täällä laulettiin, juotiin ja pidettiin puheita. Davidsson’in
eukolle omistettiin lämmin ja kaunopuheliaasti esitetty malja, tälle
oivalliselle ja hyväsydämmiselle vaimolle, joka aina oli ollut äidin
kaltainen kaikkia niitä ylioppilaita kohtaan, jotka olivat asuneet
hänen luonaan ja joka nyt niin hyväntahtoisesti oli antanut turvaa
pakenevalle ylioppilaalle, jota hän ei ennen edes ollut nähnyt. Petrus
Torpensis lauloi tilapäisesti laaditun laulun siitä pitkästä nenästä
jonka rector magnificus, dominus doctor Enevaldus Svenonius oli saava,
kuullessaan että vanki oli päässyt pakoon. Mieltymyksen osoitteiden
pauhatessa pyydettiin laulua uuhestaan, mutta sen sijaan sepitti
Petrus uuden Pitkän Hindrich’in onnistumattomasta yöllisestä juoksusta
pakenevan ylioppilaan perässä.
Juuri kuin ruumiikas, hyvin voinnista, veitikkamaisuudesta ja viinistä
hohtava Petrus penkillä seisoen lauloi viimeistä värssyä, sattui hän
katsahtamaan puutarhan sisäänkäytävään päin. Silloin näki hän neljä
miestä, joiden joukossa, vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä, hän
huomasi Pitkän Hindrich’in hiipivän sisään ja kyykistyvän pensaiden
taakse.
— Pitkä Hindrich on tuolla, Pari miestä juoskoon rantaan Ericus’en
kanssa ja soutakoon hänet pikaan joen yli. Me toiset jäämme tänne,
emmekä ole mistään tietävinämme, sanoi hän kiiruusti ja jatkoi sitten
lauluaan, sillaikaa kuin Ericus, Chronander ja Juslenius juoksivat
rantaan, ottivat ruuhen ja soutivat yli.
Se oli todellakin Hindrich, joka oli käynyt hakemassa apuväkeä ja
nyt luuli saavansa vangin kynsiinsä. Hän huomasi pakeniat ja juoksi
apumiehineen perässä rannalle, jossa he löysivät venheen ja viipymättä
jatkoivat takaa-ajoaan niin rajusti, että vaahto kohisi venheen kokan
edessä ja hangat ratisivat. Venheiden välimatka väheni nähtävästi.
Mutta ylioppilaat olivat ennällä ja jo likellä toista rantaa. Vielä
muutamia voimakkaita aironvetoja ja he olivat pelastetut. Silloin
katkesi yksi airo ja venhe kääntyi ympäri. Vähintäkään arvelematta
hyppäsi Chronander, joka oli hyvä uimari, veteen ja työnsi venheen
rantaa kohden, jonne töin tuskin ennättivät pelastua, ennenkuin
toinen venhe ropisten törmäsi rantahietikolle. Täällä "Viimeisen
Kopperin"-nimisen merimieskapakan luona, ulkonee vuori jyrkkänä likelle
rantaa jättäen juurelleen linnanselkää vasten ainoastaan kapean
maakaistaleen, jolla punaiseksi maalattu kapakka seisoi. Pitkin tätä
maakaistaletta juoksivat he nyt. Ylioppilaat olivat jo kiertäneet
nurkkauksen ja kiipesivät paraikaa vuorta ylös, kun takaa-ajajat
tulivat maalle ja seurasivat perässä. Myöskin Pitkä Hindrich ja hänen
apumiehensä alkoivat kiivetä vuorta ylös. Mutta täällä pääsivät
ylioppilaat, jotka olivat sukkelammat, jättämään, niin että kun Pitkä
Hindrich sai päänsä jyrkkäyksen laidalle, näki hän ylioppilaiden täyttä
vauhtia juoksevan alamäkeä toisella puolen.
Daniel Juslenius tiesi luolan eräässä vuoressa Jopoisten tilalla,
josta taru kertoi että sieltä oli muinoin löydetty kirja, jota
ei kukaan voinut lukea. Tänne päätti hän viedä Binningius’en.
Luolan sisäänkäytävää, joka oli kolo vuoressa, peitti muutamat
kallionlohkareet, jonka tähden sitä oli oudon sangen vaikea löytää.
Tätä vuorta kohden juoksivat he nyt, ja sen verran olivat he edellä,
että joutuivat kallionlohkareiden taa, ennenkuin takaa-ajajat olivat
ennättäneet laaksoa ympäröivästä metsiköstä. He kiiruhtivat luolaan ja
saivat vihdoin huoahtaa. Luola oli jokseenkin suuri, holvin kaltainen
onkalo, ja muutamat sen pohjalla olevat irtonaiset kivet sopivat
istuinsijoiksi.
Tuskin olivat he siellä levänneet muutamia minuuttia, kun kuulivat
someron vuoren rinteellä ratisevan jonkun askeleista. Chronander katsoi
aukosta, jota koivun pensas peitti.
— He juoksevat rinteen ympäri, sanoi hän hiljaa tovereilleen. Näen
silloin tällöin heidän hattujaan pensaitten välistä. — Nyt huutaa
Pitkä Hindrich jotakin toisille; hän sanoo, että me varmaankin olemme
piiloutuneet tänne pensastoon ja käskee hakemaan tarkoin. — Nyt
juoksevat he kaikki vuorta alas. Onnea matkalle ja kiitos hyvästä
seurasta! — ’Nyt noituvat he — näkyy olleen vasikka, joka oli narrannut
heidät. Hitto vieköön, eivät voi eroittaa liber studissus’ta (vapaata
ylioppilasta) vasikasta. Täytyypä olla Pitkä Hindrich, menetelläkseen
niin tyhmästi. Gaudite, juvenes! (iloitkaa, nuorukaiset!) nyt voimme
vihdoin olla turvallisina. Mitä ei näy, ei kuulu. Danielin taipumus
vanhoihin taruihin ja muinaismuistoihin on tänään ollut meille hyväksi
avuksi. Jollei hän olisi nuuskinut tätä luolaa, olisimme olleet
pahemmassa kuin pulassa. Nyt saapi sitävastoin Pitkä Hindrich ojennella
koipiaan mielin määrin.
— Miten voin koskaan teitä kyllin kiittää siitä, mitä tähteni olette
tehneet, sanoi Binningius liikutettuna. Itse en voi mitään tehdä
hyväksenne, mutta köyhä äitini on joka päivä siunaava teitä.
— Saman olet sinä tehnyt minulle, sanoi Chronander ojentaen hänelle
kätensä. Kun minä olin ahdingossa, eikä kukaan voinut tietää,
nukkuiko Pitkä Hindrich jo viimeistä humalataan, silloin astuit sinä
mammanporsas esiin sanoen itseäsi syypääksi, vaikka se olisi voinut
maksaa pääsi, jos tuo veikari olisi kuollut.
— Mutta hiljaa, tuolla on hän taas. Minusta näyttää tuolla jotakin
liikkuvan. Oikein, se on Hindrich. Tuota kirottua, hän tulee tänne
päin. Nyt seisottuu hän ja viittaa toisille. Hän osoittaa heinikkoa.
Varmaankin on hän nähnyt jälkemme. Nyt alkamat he tulla tännepäin.
— Meidän täytyy piiloutua. Täällä on kaksi halkeemaa vuoressa;
ryömikäämme jalat edellä toiseen niistä ja koettakaamme vetää kiviä
eteen, kehoitti Juslenius.
He kiiruhtivat kaikki kolme luolan perälle ja rupesivat ryömimään
halkeamaan. Se oli ahdas ja kapea, mutta notkeita kuin olivat,
luonnistui heidän tunkeutua niin syvälle, että Chronanderin, joka tuli
viimeiseksi, onnistui jotenkuten peittää aukko muutamilla suuremmilla
ja pienemmillä kivillä. Aika olikin jo täperällä, sillä samassa näkivät
he luolan suun pimentyvän ja kohta sen jälkeen näkyi Pitkän Hindrich’in
ilkeä naama varovasti kurkistavan sisään. Mutta kun hänen ruumiinsa
sulki aukon, oli sisässä niin hämärä, ettei hän voinut mitään nähdä.
Naama katosi jälleen.
Pakolaiset tohtivat tuskin hengittää. Chronander tarttui Binningius’en
käteen ja puristi sitä uskollisesti. Tämä vastasi puristukseen ja
kuiskasi vavisten:
— Nyt olen hengenvaarassa. Jumala vahvistakoon äiti-parkaani.
Jälleen kuului ratinaa luolan suulla. Se pimentyi vielä kerran. Sääri
ja kohta toinenkin tunki alas aukosta. Pakolaiset eivät uskaltaneet
hengittää, heidän sydämmensä tykytti kovasti, kallioseinien kostea
kylmyys jähmisti heidän verensä, ja hätähiki tunki heidän otsastaan ja
ohimoistaan.
Silloin kuului rämisevä metallinääni ilmassa, ensin yhdesti, sitten
taajaan kuin hätähuutoja. Se oli palokello tuomiokirkon tornissa. Mutta
se ei ollut tavallinen läppäys, vaan hätäkello, raju ja valittava, joka
tunki läpi luiden ja lihasten kuin kauhun huuto.
— Kaupunki palaa! kuului ulkoa.
Pitkä Hindrich, joka jo jaloillaan oli ulottunut luolan pohjaan, pisti
jälleen ylös päänsä ja huusi:
— Missä?
— Tuomiokirkon luona. Kaiketi palaa koko kaupunki taas, sanoi yksi
miehistä.
— Kunhan vaan ei minun taloni palaisi, huusi Hindrich ja kiipesi
jälleen ylös.
Päästyään vuorelle, näki hän mustan savun kiehtovan paksuna patsaana
tuomiokirkon lähimmästä läheisyydestä, ja arvelematta alkoi hän
kumppaniensa seuraamana juosta lyhyintä tietä kaupunkia kohden.
Se suuri tulipalo, joka kuusi vuotta ennen oli pannut suuren osan
kaupunkia poroksi, oli vielä tuoreessa kauhistavassa muistissa, ja
palokellon läppääminen sai sentähden jokaisen pelosta pöyristymään.
Kun kaikki oli hiljaa, eikä enää ollut epäilemistäkään että miehet
todellakin olivat poissa, ryömivät pakolaiset esiin piilopaikastaan,
viileästä, hämärästä luolasta. Mielihyvällä hengittivät he raitista
syysilmaa, ja pelastus uhkaavasta vaarasta täytti heidän sydämmensä
ilolla.
Kun olivat hetken levänneet katsellen valtavaa näkyä, paksua,
tulensekaista savupilveä, sanoi Chronander:
— Nyt on aika hakea laivaa. Savu leviää kaupungin yli joelle päin.
Taitaa nousta tuuli.
He alkoivat käydä takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet. Rannalla
"Viimeisen Kopperin" luona löysivät he venheet. Laivalla vinkui jo
väkihaulia. Ankkuria hinattiin paraikaa, ja raakapuilta irroittivat
merimiehet purjeita.
He astuivat venheesen, ottivat airon toisesta venheestä ja
soutivat laivalle. Laivurin kysymykseen, mitä he hakivat vastasi
Chronander, että heillä oli matkustaja, jonka piti seurata laivalla.
Binningius antoi Jakob Wollen kirjeen; kaikki oli järjestyksessä ja
sydämmellisesti halattuaan toveriaan ja heidän onnentoivotuksiensa
seuraamana nousi Binningius laivaan. Puolen tunnin kuluttua nostettiin
ankkuri kokonaan, vieno iltatuuli täytti purjeet ja kaljaasi alkoi
hitaasti liikkua pitkin linnanselän tyyntä pintaa. Linnan luona
kiihtyi tuuli, ja pian eivät Chronander ja Juslenius enää voineet
nähdä poismenevää toveria, joka laskevan syys-auringon valossa seisten
peräkannella viittasi heille ehkä ikuiset jäähyväiset.
Kaljaasin myötätuulessa ohjatessa kulkuansa pitkin Ruissalon
tammipuitten kasvavia rantoja Airiston selille, palasivat Chronander ja
Juslenius kaupunkiin. Kun he soutivat "Viimeisen Kopperin" ohi, näkivät
he venheen tulevan rannasta. Siinä istui Pitkä Hindrich, joka nähtyänsä
jo kaukaa, ettei hänen talonsa ollutkaan vaarassa, miehinensä paikalla
oli palannut takaisin jatkamaan pakolaisten takaa-ajoa ja nyt turhaan
etsittyään palasi kotiinsa.
Kun Pitkä Hindrich näki ylioppilaiden soutavan ja samalla huomasi että
kaljaasi oli purjehtinut pois käsitti hän kohta mitä oli tapahtunut.
Purren hammasta kiukusta, pudisti hän nyrkkiään ylioppilaille ja huusi:
— Te olette auttaneet Binningius’en pakoon Wollen laivalla.
— Jos tiedätte sen, niin hakekaa häntä sieltä, Pitkä Hindrich, vastasi
Chronander ivaten.