Turun linnanpäällikkö vietti häitään. Ylhäisiä vieraita oli saapunut
läheltä ja kaukaa, aatelin suurilta maatiloilta Turun tienoilta,
Uudeltamaalta ja Hämeestä, Tukholmasta ja Itämeren maakunnista.
Kaupungin väestö oli koko päivän ollut liikkeessä, nähdäkseen
loistavaa hääsaattoa, joka hevoisilla kulki linnasta tuomiokirkkoon
ja sieltä takaisin, sekä muuten iloitakseen juhlallisuuksista ja
siitä ylellisestä loistosta, jolla sekä isäntä että hänen vieraansa
esiintyivät. Sillalle oli linnanpäällikkö ajattanut muutamia tykkiä,
joista iltapäivällä ammuttiin, ja iltahämäränä sytytettiin suuria
raivioita linnan kentälle, jonne palveliat ja alhaisempi kansa
kokoontui suurten tynnyrien ympäri, joista runsaasti tarjottiin olutta
ja viiniä.
Ylioppilas Ericus Binningius, joka sukuperältään oli ruotsalainen,
vieläpä kotoisin Itägötanmaasta, josta linnanpäällikkökin, oli
sepittänyt runomitalla onnentoivotuksen, painattanut sen ja vienyt
sen linnaan. Palkinnoksi runostaan oli hän saanut puolitoista riksiä
ja iloissaan tästä anteliaisuudesta oli hän kutsunut muutamia toveria
vallihaudan ulkopuolella olevaan linnanpuistoon, jossa löytyi
ravintola, missä kävi paljon ihmisiä, sekä keilarata.
Oli jo myöhään illalla, sen aikuisen käsityksen mukaan, kello oli
nimittäin kahdeksan, kun Ericus ja hänen toverinsa mitä iloisimpina
kulkivat kotiinpäin. Linnasta olivat vieraat jo alkaneet erota, ja
ylioppilaitten edellä kävi nyt pari semmoista pitkin tyhjää Linnankatua
tahi oikeammin tietä, sillä kadun nimeä se tuskin ansaitsi. Nämä olivat
hovioikeudenviskaali Wassenius ja Jakob Wolle. Molempien edellä kävi
palvelia, lyhty kädessä, ja Wollella oli sitäpaitse palvelia, joka
kävi heidän jälessään. Katujen kurja, syyssateiden tähden melkein
hengenvaarallinen tila sekä pimeys tekivät liikkeen kadulla pimeän
tultua melkein mahdottomaksi ilman soihduitta. Wollen palvelialla oli
sitäpaitse miekat, koska ulkona kaupungissa liikkuminen yön aikana
oli vaarallinen ja päällekarkauksia sekä murhia kyllä usein tapahtui.
Wollella oli kyllin varoja pitääkseen kaksi aseellista palveliaa,
jotka olivat saksalaisia niinkuin hän itsekin alkujaan, sillä hän oli
kaupungin rikkain porvari. Hän omasi useita suuria taloja kaupungin
etevimmässä korttelissa, ja hän vei Hollantiin ja Englantiin suuret
määrät halkoja, tervaa, ohraa ja ruista, jota varten hän yksin
vuotuisesti rahtasi kymmenkunnan laivaa, paitse niitä laivoja, jotka
veivät hänen tavaroitaan Tukholmaan, Kyöpenhaminaan ja Lybekkiin.
Kun riemastuneet häävieraat tulivat sillalle ja tahtoivat mennä sen
yli, seisoi siellä kaksi miestä tykkien vieressä.
— Väistykää! huusivat palveliat, jotka kävivät edellä, lyhty kädessä.
Lyhtyjen valo kohtasi molempia miehiä. He näyttivät myös olevan
linnanpäällikön häävieraita, kaksi nuorta aatelismiestä, joilla
oli sulkatöyhdöt hatuissa, lyhyt, musta samettikaapu, punaiset
samettiset pöhöhousut ja valkoiset silkkiset hosat eli pitkät sukat,
kauluskäsineet sekä miekka vyöllä. He väistyivät, ja Wassenius sekä
Wolle tervehtivät ohimennen kohteliaasti: "hyvää iltaa!"
Kun viimemainitut olivat kulkeneet ohitse, sattui se palvelia, joka
kävi jälessä, astumaan toisen aatelismiehen jalalle.
— Teufel! mutisi palvelia, joka oli vähällä kaatua, ja puukkasi miestä,
niin että tämä kellahti sillalle.
— Kirotut saksalaisroistot! kiljasi aatelismies.
Silmänräpäyksessä tempasi saksalainen, joka oli tuittupäinen paljosta
oluesta ja viinistä, jota hän oli nauttinut, miekkansa ja hyökkäsi
nuorten miesten kimppuun. Nämä vetivät nopeasti miekkansa, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä kajahtelivat sillan ja joen viereen
rakennetut kartanot miekkojen kalskeesta. Wolle kiiruhti toisen
palvelian kanssa apuun ja ryntäsi kangella, jonka hän löysi maasta,
aatelismiehiä vastaan. Palivelia asetti lyhdyn sillalle, hyökkäsi
taistelevien sekaan ja ryntäsi miekkansa toisen aatelismiehen selkään,
samalla kun toinen palvelia haavoitti hänet reiteen, niin että hän
hengettömänä vaipui sillalle.
Samalla olivat ylioppilaat miekankalskeen, huutojen ja häilyvän
lyhtyvalkean houkuttelemina tulleet paikalle. Kaatuneen miekka vieri
Binningius’en jalkojen eteen, hän otti sen ja töyttäsi sen palvelian
rintaan, juuri kun tämä oli pistämäisillään toista aatelismiestä
vyötäisiin. Palvelian kaatuminen keskeytti taistelun. Vahti tuli
kiireesti ja ympäröi taisteliat. Ericus Binningius vangittiin, verinen
miekka kädessä, tapettu aatelismies ja kovasti haavoitettu palvelia
kannettiin lähimmän parranajajan luo.
Ericus vietiin rehtorin luo, joka panetti hänen vankeuteen prubbaan.
Seuraavana aamuna kuoli Wollen palvelia haavoistaan. Papille, joka
oli käynyt häntä ripittämässä, samoin kuin parranajajallekin, oli
hän sanonut että ylioppilas oli pistänyt häntä rintaan, kun hän
tahtoi puollustaa herraansa, ja kun Ericus oli kohdastaan vangittu,
kädessä verinen ase, jonka parranajaja sanoi olevan haavan mukaisen,
niin ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei hän ollut surmaaja. Häntä
säilytettiin edelleen prubbassa, ja seuraavana päivänä oli tutkistelmus
alkava. Jakob Wolle tuli maaherran ja pormestarin kanssa akatemian
rehtorin luo, valitti ylioppilasten hurjaa käytöstä ja vaati että
syyllinen ylioppilas säilytettäisiin Turun linnassa, koska hänen
rikoksensa oli aivan selvä. Rehtorina sinä vuonna oli Enevaldus
Svenonius. Tämä kieltäytyi akatemian etuoikeuksien nojalta suostumasta
siihen, ennenkuin konsistoriumi oli langettanut tuomionsa syyllisestä
mutta lupasi juhlallisesti antaa tarkoin vartioida häntä. Sitten pani
hän tanakan miehen vartiaksi prubban molemmille puolin.
Kaikille oli selvä että Binningius’en asia oli mitä vakavinta laatua.
Chronander, joka aina siitä asti kun Binningius oli niin rohkeasti
esiintynyt konsistorion edessä, oli mitä lämpimimmällä ystävyydellä
häneen sidottu, kokosi pikaan muutamia uskollisia toveria,’ joihin
hän täysin voi luottaa, niiden joukossa Petrus Torpensis’en, Andreas
Aschelinus’en ja Daniel Juslenius’en ja neuvotteli heidän kanssaan
Binningius'en vapauttamisesta sekä tilaisuuden valmistamisesta hänelle
pakenemaan maasta. Aika oli kumminkin täperällä; vielä samana yönä piit
paon tapahtua, jos mieli sen onnistua, sillä hyvin luultava oli, että
hän jo seuraavana päivänä vietäisiin linnaan.
Ericus oli köyhä poika Ruotsista, joka iloisen mielensä, avonaisen
luonteensa ja uskollisen ystävyytensä tähden oli erittäin lähemmille
seurakumppanilleen rakas. Häntä oli siis kaikin neuvoin autettava,
siitä olivat kaikki yksimieliset. Ensiksikin oli hän vapautettava ja
piiloitettava kaikilta tiedustelemisilta ja sitten autettava Ruotsiin.
Kohta olivat he sopineet menetystavasta. Kun Chronander muitten kanssa
oli istunut prubbassa tappelustansa kaupungin vahtimestarin kanssa,
oli hän huomannut katon olevan rikki. Laudat olivat näet mädänneet
ja turpeet pudonneet alas, niin että päivä paistoi läpi. Katto oli
kumminkin jokseenkin korkealla, niin että vanki ei avutta ylettynyt
sinne. Siis oli tarpeen kiinnittää vahtien huomio johonkin muuhun,
kiivetä katolle ja antaa vangitulle toverille jotakin, jolla hänet
sitten voi vetää ylös. Hyvä tilaisuus tämän tuuman toimeenpanemiseen
ilmaantui illan kuluessa. Linnanpäällikön ja hänen puolisonsa kunniaksi
aikoivat ylioppilaat akatemiassa toimeenpanna näytelmän, nimeltä
"Naimisesta ja kosimisesta", jonka sepittäjä oli Chronander. Sen
näyttäminen kesti myöhään iltaan, ja ylioppilaat tulivat sen takia
liikkumaan akatemian rakennuksessa ja sen läheistössä. Tämä oli
erittäin onnellinen sattumus, sillä muutoin eivät vartiot olisi voineet
olla aavistamatta, mitä oli tekeillä, kun olisivat nähneet Chronanderin
toverineen kuljeskelevan prubban läheisyydessä.
Ilta oli pimeä ja tuulinen, prubban luokse asetetut vahtimiehet
kävelivät edes takaisin pysyäksensä lämpiminä. Akatemian akkunoista
loisti valo hiestyneiden ruutujen läpi, joelta kuului kerta toisensa
perästä vilkkaita kätten taputuksia. Talonpojiksi, porvareiksi tahi
ritareiksi, vieläpä naisiksikin puettuja ylioppilaita näkyi aika ajoin
portailla, jossa he puhelivat, polttivat piippujaan tahi hyväilivät
jotakin laulun kappaletta ja sitten katosivat taas. Syystuuli, joka
ulvoi kirkon ympäri, lennätti tuimia lehtiä, jotka kummituksen
näköisinä kiehtoivat hautojen ympäri.
— Kuules kerttu, sanoi se mahtimiehistä, joka seisoi hautausmaan
puolella prubbaa, onpa tosiaankin kovaa työtä seista täällä tuulessa.
Minulla on nälkä, ja sentähden menen nyt kotia saadakseni lämmintä
ruokaa. Onpa siinä kylliksi, kun sitten seisoo täällä koko yön.
— Mene sinä vaan, Yrjö, mutta älä viivy liian kauan, niin että minä
sitten vuorostani saan mennä.
Yrjö meni. Hänen tiensä kulki piispan kartanon sivu, ja hän kiiruhti
kulkuaan joutuakseen pian sen ohitse. Kun piispa oli pantu viralta
pois ja julistus tästä oli kuuluutettu kaikissa maan kirkoissa,
oli huhu hänen liitostaan paholaisen kanssa vielä kasvanut, ja
alhaisemman kansan taikauskoinen pelko oli niin suuri, että moni ei
uskaltanut käydä piispan kartanon ohitse pimeän tultua. Koska piispan
perheestä oli kotona ainoastaan vanha Gudelina ja neiti Hebla sekä
kuusivuotias Anna, ja näidenkin huone oli pihan puolella, niin seisoi
suuri rakennus illoin pimeänä ja kamalana, eikä ainoastakaan ikkunasta
näkynyt valkeaa, sitä vastoin kuin kaikki muut rakennukset kadun
varrella olivat valaistut. Tämä auttoi myöskin kiihoittamaan kansan
mielikuvitusta. Kun Yrjö nyt käveli siitä ohitse pitkin pimeää ja
ahdasta katua, sattui koira ulvomaan pihalla. Tämä surkeasti valittava
ääni tunki läpi luiden ja lihain. Yrjö alkoi juosta päästäkseen niin
pian kuin mahdollista kauaksi kamalasta naapuruudesta eikä pitänyt
itseään oikein turvattuna, ennenkuin istui kotona vaimonsa luona
oluthaarikansa ja puurovatinsa ääressä. Mutta niin peljäästynyt oli
hän vieläkin, ja niin elävästi ymmärsi hän kertoa kauhunsa että lapset
peloissaan hänen kertomuksestaan hiipivät äitinsä suojaan.
Samaan aikaan kuin Yrjö lähti vahtipaikastaan, tuli jälleen muutamia
ylioppilaita akatemian rappusille, puhuivat ja nauroivat sekä näyttivät
olevan mitä iloisimmalla mielellä. Ne olivat Chronander, Aschelinus ja
Juslenius auttajineen. Tiheä, kylmä rankkasade oli alkanut.
— Minä näen vaan yhden vahdin, kuiskasi Chronander Aschelinus’elle.
— Juoskaamme kilpaa, huusi Juslenius korkealla äänellä, ja heti juoksi
pari kolme ylioppilasta pitkin hautausmaata prubban ohitse ja jälleen
takaisin kovasti nauraen ja meluten.
— Toinen vahti on todellakin poissa, kuiskasi Juslenius Chronanderille.
— Oivallista! vastasi tämä samalla tapaa. Onni on meille suotuisa.
Toiselle voitte kyllä hankkia tekemistä, siksiaikaa kuin minä kiipeän
katolle ja autan Ericus’en ulos.
Kun sitten vielä olivat sopineet tehtävästänsä, otti JusIenius yhden
toverin käsivarresta, ja he olivat lähtevinänsä pois hoiperrellen,
niinkuin olisivat olleet juopuneet. Muut jäivät rappusille nauramaan ja
puheskelemaan.
Kun Juslenius toverineen meni prubban oven ohitse, jonka vieressä
Perttu märkänä ja viluisena seisoi vahtina, sanoi edellinen niinkuin
ohimennen:
— No, kuinka voit, Perttu?
— Ah, täällä on kylmä kyllä. Olisi hyvä jos teillä olisi antaa minulle
piipullinen tupakkaa, vastasi Perttu.
— Ole sinä vaan ilman, sanoi Juslenius ivaten ja tahtoi mennä ohitse.
Mutta toinen ylioppilas sanoi löpertäen:
— On kumminkin sääli miestä, jonka täytyy seistä täällä yksinään
sateessa, varsinkin kun hänellä ei ole edes piipullista tupakkaa;
odota, niin annan hänelle omasta tupakastani.
— Kas niin, tule nyt vaan, kehoitti Juslenius äreästi, seisotaanhan
täällä ihan sateessa.
— Niin, mutta hänen täytyy saada tupakkaa, kun kerran olen luvannut,
löperteli toinen. Kunhan maan saan käsille tupakkikukkaron ja tulukset.
— Menkäämme tuonne holvin alle, ehdotteli Perttu, ja niin menivät
he kaikki kolme, ylioppilaat hoiperrellen vielä enemmän kuin ennen,
lähellä olevaan halkoliiteriin.
Niin pian kuin nämä olivat ehtineet liiterin sisälle, kiiruhti
Chronander ja toiset prubban takapuolelle. Yksi tovereista kyykistyi,
Chronander nousi hänen olkapäilleen ja ylettyi siten katolle, jonne hän
keikahti ripeästi. Varovasti ryömi hän sitten pitkin märkiä, liukkaita
turpeita, joilla katto oli peitetty, aina rikkinäiseen paikkaan saakka,
jossa laudat olivat näkyvissä, vaikka raot olivat tilapäisesti peitetyt
irtonaisilla laudan palaisilla. Hän nosti yhden semmoisen paikaltaan ja
huusi siten syntyneestä aukosta:
— Ericus! Me tulemme auttamaan sinua täältä ulos. Ole varova ja liiku
hiljaa.
Ericus ymmärsi kohta asian, ja kun hän oli vastannut että hän oli
valmis, alkoi Chronander varovasti siirtää kattolautoja syrjään, kunnes
sai aukon niin suureksi kuin arveli olevan tarpeellista, jotta vanki
voisi tunkea läpi. Kun tämä oli tehty, asetti Ericus tuolin pöydälle,
kiipesi tuolille ja ylettyi siten käsivarsineen ja päineen aukkoon
Chronanderin sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hänen
kiivetä katolle. Mutta silloin sattui hän survaamaan tuolia, niin
että se kovasti kalisten kaatui ensin pöydälle ja sitten lattialle.
Nyt ei ollut aikaa viivytellä. Yhdellä harppauksella olivat he
maassa, ja nyt juoksivat he minkä jaksoivat kirkkotarhan läpi ja
ulos kirkon sisäänkäytävän vieressä olevasta koulukartanon portista.
Tässä erosivat he. ’Andreas ja Ericus kiiruhtivat Ryssänmäelle päin;
Andreaksen tuli näet aluksi kätkeä hänet luonansa. Toiset juoksivat
kirkon ympäri ja akatemian kartanoon jälleen. Kaikki tämä oli vaan
kestänyt muutamia minuuttia, sitten oli kirkkotarha jälleen tyhjä, ja
sateen loiske oli ainoa, mitä levottomasti kuunteleva Juslenius kuuli.
He ovat siis pelastuneet, ajatteli hän ja hengitti jälleen huokeammin.
Hänellä ja hänen toverillaan oli todellakin ollut syytä
toivottomuuteen. Perttu oli näet kuullut kaatuvan tuolin kolinan ja
mennyt katsomaan, mitä vanki toimitti, Prubba tyhjä ja vanki poissa,
oli kaikki, mitä omaksi kauhukseen ja ylioppilaille suureksi iloksi
Pertulla oli kertoa, kun hän suinpäin tuli prubbasta juostakseen täyttä
vauhtia pitkin Kirkkotarhaa, toivossa että mahdollisesti vielä saisi
karkurin kiinni. Mutta vanki oli kun olikin poissa.
— Niin, niin, Perttu parka, nyt ei teidän ole vallan hyvä astuu dominus
rehtorin eteen, oli se sangen huono lohdutus, jonka Juslenius antoi
hänelle, kun hän hengästyneenä tuli takaisin. On hyvin luultavaa että
itse vuorostanne saatte kämpiä putkaan. Tiedätte kyllä että dominus
rehtori ei ole pilan mies.
— Jumala armahtakoon, valitti Perttu, ajatellessaan että hänen täytyisi
ruveta vangiksi. Se huone, jota käytettiin akatemian palveliain
vankilaksi oli prubban alla oleva pimeä ja kostea kellari, jonne ei
aurinko eikä kuu paistanut, ja joka sentähden oli vielä kamalampi
että se oli kaivettu itse kirkkomaahan, niin että vangit olivat
seinänaapurina kuolleitten kanssa. Maan päälläkin oli näiden naapuruus
kamala kyllä, varsinkin pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, mitä sitten
maan alla!
— Se on kaikki tyyni Yrjön syy, jatkoi hän valittamistaan. Jos hän ei
olisi mennyt pois, niin ei tämä olisi tapahtunut.
— Ja jos te ette olisi olleet niin tupakalle kärkäs, niin ei tämä
myöskään olisi tapahtunut. Syyttäkää vaan itseänne, älkääkä muita, te
se olette, joka kumminkin saatte asiasta vastata, sanoi Juslenius ja
meni käsikoukussa toverinsa kanssa tiehensä.
Ericus ja Andreas juoksivat kirkkokorttelin kapeiden solukoiden läpi,
joutuakseen niin pian kuin mahdollista Andreaksen asuntoon. Lähimmässä
kulmassa töyttäysivät he erästä miestä vastaan. Tämä kohotti lyhtynsä,
jonka oli pitänyt kaapunsa alla, suojatakseen sitä sateelta. Lyhdyn
valo lankesi kohastaan Ericus’en kasvoille, ja tämäkin voi nähdä, kuka
mies oli. Se oli pitkä Hindrich, ylioppilasten leppymätön vihollinen,
joka varsinkin vihasi Binningius'ta viime keväisen tappelun johdosta.
Kohtaus kesti vaan sekunnin; Ericus lähti taas käpälämäkeen, ja Pitkä
Hindrich, lyhty korkealla, liehuvin kaapuin perässä. Näin juoksivat he
Ryssänmäen kaduille saakka. Vahtimestari, joka tapansa mukaan nytkin
oli juovuksissa, kaatui silloin nenälleen erääsen kivettömän kadun
vesilätäkköön, ja Ericus pelastui vielä kerran.
Ryssänmäen vähäpätöiset talot olivat rakennetut järjestyksettä yhteen
kinkoon kallioiden väliin. Kun pakolaiset kerran olivat päässeet tänne
rakennusten, lauta-aitojen, porttien ja niiden välissä kiertelevien
teiden sokkeloon, olivat he hetkeksi kaikilta takaa-ajajoilta turvassa.
He hiljensivät sentähden kulkuaan. Kun he sitten varovasti olivat
hiipineet porvari Davidsson’in kartanoon, vei Andreas pakolaisen
matalaan halkoliiteriin ja piiloitti hänet sinne muutamain tyhjäin
tynnyrien taakse. Sen jälkeen meni hän hakemaan Davidsson’ia.
Ennenkuin hän astui sisään, tahtoi hän olla varma siitä ettei ketään
vierasta löytynyt tuvassa. Niinkuin monessa muussakin köyhempien
kaupungin osien kartanoissa, oli Davidsson’inkin talossa vaan muutamia
lasi-ikkunoita; sen sijaan käytettiin halvempaa ainetta, nimittäin
kalvoa ikkunan aukossa. Andreas tiesi että talon pihalle päin olevassa
ikkunakalvossa oli halkeema yhdessä nurkassa, ja tästä tarkasti hän
nyt tupaa. Takassa paloi leimuava valkea, ja pitkän, seinärakoon
pistetyn palavan päreen valossa istui Davidsson voidellen saappaitaan.
Andreas astui nyt sisään ja kysyi suoraan tahtoiko Davidsson sallia
Ericus’en kätkeytyä hänen taloonsa muutamiksi päiviksi, luonnollisesti
kunniallista palkintoa vastaan.
Davidsson raapi korvallistaan. Andreas oli asunut hänen luonaan monta
vuotta ja aina ollut hiljainen ja siivo. Hän olisi sentähden mielellään
tahtonut myöntää, varsinkin kun hänen oli sääli ylioppilasta, joka
niin viattomasti oli joutunut onnettomuuteen. Samalla palkinto
houkutteli myöskin. Mutta toiselta puolen — murhasta vangitun henkilön
auttamisesta pakenemaan — siitä voisi olla suuri edesvastaus, jos asia
tulisi ilmi. Hän arveli ja arveli, vihdoin otti hän palavan päreen ja
meni pihan yli saunaan neuvottelemaan vaimonsa kanssa.
Davidsson’in eukko istui löylyssä olilla peitetyllä lauteilla,
punaisena kun keitetty krapu, ja piesten itseään vastalla.
Kun hän kuuli, että hänen herransa olivat auttaneet vangitun toverin
karkaamaan, tuli hän ilosta oikein liikutetuksi.
— Enkö ole aina sanonut, sanot hän kiiveten alas lauteilta ja pukien
mitä kiiruummin päällensä, että meidän herrat ovat aimollisimmat
koko Turussa. Minä en tunne sitä ylioppilasta, joka tappoi Wollen
palvelian, mutta minä tiedän että hän ei voi olla syyllinen. Ylpeän
Wollen saksalaiset rengit ovat aina käyneet niin nenä pystyssä, että
minua vaan ihmetyttää ettei kukaan jo ennen ole heitä pistänyt. He
kyllä ovat valmiit hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, ja se on kaikki
hyvin ansaittua, mitä he itse saavat. Ja jospa ei niin olisikaan, niin
onpa kumminkin vahinko, jos nuoren miehen koko elämä menisi hukkaan
yhden ainoan ajattelemattoman teon kautta. Josko me kätkisimme hänen?
kysyt sinä. Luonnollisesti teemme sen. Tahdon laittaa hänelle vuoteen
ylisille herrojen Andreas’en ja Daniel’in kamarin päälle. Sieltä ei
kukaan osaa hakea häntä.
Nyt oli eukko saanut tarpeellisemmat vaatteet päällensä ja kiiruhti
tupaan, kädessään päresoihtu, jonka hän otti mieheltään. Pian oli
Ericus saanut turvallisen asunnon ylisillä, jonne Davidsson’in eukko
kantoi patjan omasta sängystään vuoteeksi, ja Andreas meni takaisin
akatemiaan kertomaan tovereille, että kaikki oli käynyt onnellisesti.
Akatemian luona tapasi hän kaupungin vahtimestarin, joka lyhty kädessä
hoiperteli pitkin katua.
— Oletteko nähneet Binningius’ta? kysyi vahtimestari.
— Kaiketi istuu hän prubbassa, vastasi Andreas kulkien edelleen.
— Prubbassa, niin! mutisi vahtimestari. Annan hirttää itseni jollei tuo
tiedä, missä hän oleskelee. Mutta siitä otan kyllä selon huomenna.
Seuraavana aamuna tuli Petrus Torpensis jo aikaisin aamulla Jakob
Wollen luo pyytämään rahaa lainaksi.
— Ajat ovat huonot ja rahoista on suuri puute, sanoi pöyhkeä porvari.
— Mutta minun täytyy välttämättömästi saada kaksisataa taaleria vielä
tänään, sanoi Petrus.
— Se on aivan mahdotonta. Minä olen lainannut niin paljon ulos. Ja
sitten ei saa omiaan takaisin. Täällä löytyy ylioppilaita, jotka ovat
olleet minulle velkaa useampia vuosia. Minkä kiitoksen saan minä siitä?
He tappavat minun palveliani ja auttavat sitten syyllisen pakoon,
paljasta harmia on vaan ylioppilaista, jollei yhdellä niin toisella
tavalla. Täällä Turussa oli paljoa rauhallisempaa, ennenkuin yliopistoa
laitettiin. Sekin yksi kreivin keksinnöitä. Niinkuin ylioppilaat eivät
olisi voineet mennä Ruotsiin ja Saksaan niin- kuin ennenkin!
— Ette kai tietä, mihin Binningius on joutunut? kysyi Petrus.
— En vähintäkään. Mutta Pitkä Hindrich oli juuri täällä ja sanoi
että hän eilen oli nähnyt hänen juoksevan Ryssänmäelle päin sekä
lupasi kyllä hakea pakolaisen piilopaikan. Minä lupasin silloin sata
taaleria, jos hän saa hänet kiinni. Minä tahdon että hän kärsii
rangaistuksensa, niin että jokainen saa tietää, mitä se tahtoo sanoa
tulla Jakob Wollen tielle.
— No, miten käy niiden kahden sadan taalerin, jotka tarvitsen? kysyi
Petrus levottomana.
— Mahdotonta.
— Annan pantiksi nämä kultavitjat.
Petrus otti esille vahvat, kauniisti tehdyt kultavitjat, jotka hän
ojensi Wolle’lle.
Wolle punnitsi vitjat kädessään.
— No, kirjoittakaa sitten velkakirja sadalle viidellekymmenelle
taalerille, enempää en minä anna, en äyriäkään, sanoi hän sitten. —
Tässä on kynä ja paperia.
Kun velkakirja oli kirjoitettu, kysyi Petrus saatuansa rahat:
— Eikö teillä ole valmiiksi lastattuna laiva, joka lähtee tänään?
— Minulla on kaksikin. Toinen minun kaljaasistani on vievä piispan
perheen Tukholmaan, ja toinen on tervalastilla menevä Kööpenhaminaan.
Ne odottavat vaan tuulta.
— Minulla on täällä tunnoton veljenpoika, joka on teini, hänen isänsä
asuu Kööpenhaminassa ja tahtoo saada pojan luokseen. Voisiko hän päästä
teidän laivassa?
— Kyllä se voi käydä päinsä, arveli Wolle.
Hinnasta sovittiin, ja Petrus sai kirjeen, jonka veljenpojan piti viedä
laivurille.
Petrus sanoi sitten jäähyväiset ja meni. Hän oli tyytyväinen, kun oli
onnistunut saamaan ei ainoastaan vähän rahaa Binningius’elle vaan myös
paikan hänelle laivassa, ja Wolle oli tyytyväinen, hän kun oli saanut
hyvän koron ja runsaan maksun kuljetuksesta.
Päivällis-aikaan kohtasi Chronander professori Simon Kerlerus’en, joka
oli ylioppilaille hyvin mieleinen opettaja. Kerlerus seisahtui ja
kysyi, oliko ’Binningius’en piilopaikka jo löydetty.
— Ei minun tietääkseni, vastasi Chronander.
— Hänelle olisi kyllä parasta pian päästä pakoon, jatkoi Kerlerus.
Rehtori Svenonius on aivan vimmastunut ja antaa etsiä häntä joka
paikasta. Mutta semmoiseen matkaan tarvitaan rahaa, ja sitä ei
Binningius’ella ole. Ja vaikka hänellä olisikin vähän, ja vaikkapa
hänen ystävänsä olisivatkin koonneet jonkun määrän, niin se ei
kumminkaan pitkälle riitä.
Juuri kun hänen piti jatkaa matkaansa, kääntyi hän ja sanoi:
— Se on tosi, vaimollani oli vähän asiaa teille dominus Jacobus, ja hän
pyysi minun sanomaan sen teille, jos sattuisin teitä näkemään.
Hän nyökäytti päätänsä omituisella kehoittavalla tavalla, jonka
tarkoitusta Chronander ei ymmärtänyt. Kumminkin meni hän Kerlerus'en
taloon, professorin vaimo seisoi ovella ikäänkuin odottamassa häntä.
— Kiitos että tulitte, sanoi hän. Minä olen juuri ulosmenossa. Mutta
olkaa hyvä ja astukaa sisään ja ottakaa penkiltä siellä oleva mytty.
Varmaankin se on jonkun teidän toverin, joka voi sitä tarvita.
Kun hän oli tämän sanonut, nyykähytti hän päätään samalla omituisella
tavalla kuin äsken professorikin, ja sitten vaappui lihava rouva
nopeasti portista ulos.
Vähän ihmeissään tästä kummallisesta käytöksestä, meni Chronander
sisään. Penkillä löysi hän mytyn, ja kun se oli avonainen ja
päällekirjoituksetta, avasi hän sen tultuansa kadulle. Se sisälsi
rahoja, kaksisataa taaleria. Salaman nopeudella heräsi hänen päässään
ajatus, että rahat olivat aijotut Binningius’en paon helpoittamiseksi,
ja iloisena kiiruhti hän kertomaan toverilleen oivallisen uutisen.
Pitkä Hindrich kulekseli sillä aikaa koko päivän Ryssänmäellä niin
salaisesti kuin mahdollista. Muuta epäiltävää ei hän kumminkaan
huomannut kuin että sekä Andreas että Daniel alinomaa menivät ja
tulivat. Tyhjyys ja polttava jano kalvoivat hänen sisälmyksiään.
Hänestä tuntui raskaalta pitkän vahtikulun aikana taistella krouvin
houkutuksia vastaan. Mutta voitonhimo ja halu kerrankin saada
perinpohjaisesti kostaa ylioppilaille kaikki tappiot, selkäsaunat ja
häpeän, olivat muita kaikkia tunteita mahtavammat.
Kello oli jo viisi iltapäivällä, kun Andreas ja Daniel sekä Binningius
hyppäsivät Andreas’en kamarinakkunasta mäelle ja sitten täyttä vauhtia
juoksivat piispanpellolle päin. Heillä ei ollut aikaa katsoa taakseen
ja sentähden eivät he huomanneet erästä pitkää huopahattuun ja
harmaasen kaapuun puettua miestä, joka samassa pisti päänsä esiin erään
rakennuksen nurkan takaa ja nähtyään meidän kolme ylioppilasta alkoi
juosta heidän jälissään.