Tulipalo, joka houkutteli Pitkän Hindrich’in keskeyttämään
takaa-ajoansa, oli alkanut piispan kartanossa. Enin osa tavaroista oli
jo viety kaljaasiin, jonka seuraavana aamuna piti lähteä purjehtimaan.
Piispan perhe aikoi kumminkin olla yötä kotonaan.
Tuli oli päässyt irti alakerrassa ja täytti heti savullaan käytävät
ja portaat, Kohta leimusivat liekit ikkunoista ja sytyttivät lähellä
olevan puukartanon, josta tuli levisi seuraavaan taloon.
— Piispan talo palaa! oli huuto, joka kohta kaikui ympäri koko
kaupungin. Väkeä kokoontui, miehet ja vaimot muodostivat jonoja aina
torilla olevalle kaivolle ja jokeen saakka, antaen vesiämpärien kulkea
kädestä käteen. Liekit ratisivat ja sähisivät, kipinöitä ja kekäleitä
lensi ilmassa tuiskuten alas rakennusten katoille, joilla sitä varten
asetetut, vesiämpäreillä varustetut vartiat niitä sammuttivat, tahi
putosivat tuomiokirkon tiilikatolle, jossa ne kytivät ja savusivat.
Sanomaton sekasorto vallitsi ahtailla kaduilla. Ihmiset juoksivat
kuin muurahaispesässä korjaten omaisuuttaan läheisistä taloista
Ryssänmäen kallioille. Yhdellä kohdalla oli katu kumminkin aivan tyhjä.
Se oli piispan kartanon edustalla. Täällä ei kukaan heittänyt vettä
liekkeihin, jotka vapaasti saivat tehdä hävitystyötään. Taika-uskoinen
kansa piti tulipaloa, juuri kun piispan perhe tavaroineen oli
talolta poislähdössä, perkeleen ja pahojen henkien työnä, ja kuin
kummituksia peläten, katseli se ahnaiden liekkien menettelyä. Joka
kerta kun tulipatsas tupruten syöksi ikkunasta, levittäen kipinäsateen
ympärilleen, vetäytyi väki kauemmaksi, kuiskaten että liekeissä ja
savussa oli näkynyt hirmuisia olentoja, jotka jälleen katosivat.
Neiti Gudelina seisoi kadulla väännellen käsiään, voimatonna
säikähdyksestä ja kauhusta. Silloin tuli Hebla, joka oli ollut
kaupungilla, juosten ja töin tuskin raivaten itselleen tietä
väkijoukon läpi. Kun hän näki tätinsä yksinään, kysyi hän:
— Missä on Anna?
— Eikö hän ole sinun kanssasi? vastasi Gudelina kalveten.
— Ei!
— Jumala auttakoon, silloin on hän vielä sisässä.
Gudelina alkoi valittaa kovasti ja pyysi että joku pelastaisi
lapsiraukan. Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
— Ei kannata koettua, sanoi vihdoin eräs vanha merimies, hän jää kyllä
sinne, missä hän on; se joka häntä pitää, ei anna häntä niin helposti.
Ymmärtämättä tämän tarkoitusta, käsitti Hebla vaan vastauksen
sydämmettömyyden. Hän ei enempää arvellut, vaan juoksi palavaan
rakennukseen, jonka ovea tuli ei vielä ollut saavuttanut.
Kohta sen jälkeen kun hän oli kadonnut rakennuksen sisään, alkoi savua
myös tunkea ovesta — — —
Kun Pitkän Hindrich’in esiintyminen häiritsi ylioppilasten kemuja
linnan puutarhassa, palasivat nämä kaupunkiin. He olivat ehtineet
sillalle, kun liekit alkoivat näkyä ja kellon ensi läppäykset
kuuluivat. Juosten kiiruhtivat he palopaikalle eri katuja, ja Andreas
ehti ensin perille.
— Missä on Hebla? kysyi hän tädiltä hengästyneenä.
Tämä osoitti palavaa kartanoa.
Enempää vastausta odottamatta hyökkäsi Andreas sisään pelastaakseen
rakastettuaan. Hän löysi hänen portailla kaatuneena ja liiallisen
savun hengittämisestä voimatonna. Hän otti hänen syliinsä; muutamilla
harppauksilla oli hän jälleen raittiissa ilmassa ja kantoi hänet
hautausmaalle. Heblan pää nojasi hänen olkapäätä vastaan, ihanat kasvot
olivat kuoleman kalpeat ja suu kiinni. Kun hän siten kantoi häntä
sylissään liekeistä pelastuneena, heräsi hänessä äkillinen tunne että
Hebla, leväten siinä voimatonna hänen rintaansa vastaan, nyt oli hänen
omansa, ja ettei elämän todellisuus vielä ollut vaatinut hänet häneltä.
Hän taivutti päänsä alas ja painoi pitkän sydämmellisen suudelman
hänen huulilleen. Hebla huokasi syvään, laski kuin unessa kätensä
hänen kaulaansa ja painoi päänsä lähemmäksi häntä. Kohta sen jälkeen
avasi hän silmänsä ja katsoi häneen, mutta sulki ne jälleen heikosti.
Andreas pani hänet varovasti savulta ja kipinöiltä suojeltuun paikkaan,
sillaikaa kun eräs lähellä oleva, joukossa seisova ylioppilas juoksi
vettä hakemaan.
— Pelastakaa pieni Anna, pelastakaa piispan lapsi! huusi Gudelina,
mutta ei kukaan hänestä välittänyt. Silloin rupesi väki katsomaan
palavan piispan kartanon viimeiseen ikkunaan, jonne tuli ei vielä ollut
ehtinyt. Pienten lasiruutujen takaa näkyi kalpeat peljästyneet lapsen
kasvot.
— Auttakaa! huusi Gudelina peittäen silmänsä. Hän pyörtyi, polvet
kävivät voimattomiksi ja hän kaatui kadulle.
— Kuka huutaa apua? kuului raikas ääni joukosta, ja eräs nuori nainen
tuli kiivaasti esiin.
— Tuolla on lapsi sisällä! vastasi joku.
— Miksi ei kukaan mene auttamaan? kysyi nuori nainen.
— Kuka sinne tohtii mennä, tuohon kirottuun kartanoon, kuului vastaus.
Anna Svenonia, hän se näet oli, katsoi ylenkatseellisesti joukkoon.
— Ja te saatatte antaa viattoman lapsen kuolla liekkeihin. Hävetkää
toti!
— Saatattehan neiti itse koettaa! kuului joku raa’asti nauravan. Tuolla
se näkyy taas. Se ei näy voivan palaa. Niin, niin, siellä sisässä ei
ole kaikki niinkuin pitäisi, eikä sinne ole hyvä mennä, sen näimme
äsken.
Kalpeat, tukkakiharoiden ympäröimä! kasvot näkyivät taas. Tyttö huomasi
Annan ja koetti ojentaa käsiään hänelle.
Anna loi kauhistuen silmänsä savulla täytettyyn sisäänkäytävään. Hän
juoksi sinne, mutta vetäysi kahden vaiheella takaisin. Sitten kohotti
hän kätensä ja syöksyi rakennuksen sisään.
Kauhistuksen hiljaisuus vallitsi ulkona kadulla; ainoastaan liekkien
ratina sekaantui kamalaan, valittavaan palokellon läppäämiseen.
Hetkisen perästä näkyi savulla täytetyssä sisäänkäytävässä nainen
valkoiseen puettu lapsi sylissä. Hän hoiperteli, pääsi kynnykselle ja
kaatui kuormineen. Eräs ylioppilas, joka juuri tunkeutui joukon läpi,
otti ylös pienen tunnottoman tytön, jonka hän juosten vei eräälle
lähellä seisovalle vaimoihmiselle. Sitten palasi hän pelastamaan
urhoollista auttajatarta. Mutta se oli myöhäistä. Poikki palaneet
kattohirret putosivat onnettoman päälle ja hautasivat hänet hehkuunsa.
Samassa kuului kauhun huuto kansassa:
— Tuomiokirkko palaa!
* * * * *
Tulipalo oli pannut poroksi suuren osan kirkkokorttelia sekä akatemian
ja tuomiokirkon. Luennot lakkautettiin siksi lukukaudeksi, mutta
uusia rakennuksia ruvettiin kohta hommaamaan. Odottamalta virallista
myönnytystä, lainasi konsistoriumi tarpeelliset rahat Jakob Wolle'lta
muutamien professorien takausta vastaan.
Jacobus Chronander oli saanut kutsumuksen pormestariksi Visby'hyn ja
sai erokirjansa yliopistosta. Häntä siis ei konsistoriumi voinut enää
ottaa tutkittavakseen Binningius’en pakoon auttamisesta. Rehtori,
Enevaldus Svenonius, joka piti Binningius’en pa’on loukkaavana
omalle kunnialleen, semminkin kun kaupungin virastot syyttivät häntä
julkisesti siitä, että pako olisi tapahtunut hänen tieten, piti
Pitkän Hindrich’in kanteen johdosta ankaran tutkimuksen. Asiaan
osallisina epäiltiin Petrus Torpensis’ta, Andreas Aschelinus’ta,
Daniel Juslenius’ta ja muutamia muitakin ylioppilaita, sekä porvari
Davidssonia ja hänen vaimoaan, jotka kaikki sentähden kutsuttiin esille.
Viimeksimainituita kuulusteltiin ensin. Davidsson sanoi että hän
harvoin oli kotona, ja ettei hän tiennyt, keitä ylioppilaita hänen
talossaan kävi. Nytkin oli hän menossa Rauman syysmarkkinoille, josta
syystä hän pyysi päästä lähtemään. Jos konsistoriumi haluaisi tietoa
jostakin, niin tiesi hänen vaimonsa asiat paremmin kuin hän, sanoi hän.
Hän sai luvan lähteä, ja vaimo Ingeborg Davidsson kutsuttiin sisään.
Kun häneltä kysyttiin, mitä hän asiassa tiesi, vastasi hän:
— Minun luonani on aina akatemian perustamisesta saakka enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta asunut ylioppilaita. He ovat kaikki olleet kunnon
miehiä, eivätkä ole tehneet kellekään mitään pahaa. En ole myöskään
väijynyt heidän tekemisiään, niinkuin pahantekiöitä väijytään. Olen
pitänyt heitä omina lapsineni, ja älköön kukaan tulko sanomaan mitään
pahaa heistä.
Sitten kutsuttiin syytetyt ylioppilaat sisään.
— Onko kukaan näistä ollut Binningius’en pa’ossa avullisena? kysyi
rehtori.
— Miten voisin minä, ihmisparka, tietää sen? vastasi Ingeborg.
— Teidän tulee ottaa se valallenne, sanoi rehtori.
— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi vannoa, vastasi eukko.
— Te väitätte siis, ettette tiedä, että nämä ovat auttaneet
Binningius’en pakoon? jatkoi rehtori ankarasti.
— Olen jo sanonut kaikki, mitä minulla on sanomista, intti vanha
Ingeborg.
He saivat kaikki astua ulos ja hetkisen perästä kutsuttiin vaimo
Ingeborg jälleen sisään. Rehtori kehoitti häntä puhumaan totuutta,
uhkasi häntä vankeudella ja vaati häntä vannoinaan, ettei hän tiennyt
pa’osta mitään. Mutta hän kieltäytyi. Kolme kertaa luki rehtori
valan, mutta eukko oli järkähtämätön. Hän ei tietänyt mitään pahaa
ylioppilaista, ja muuta ei hän tietänyt vannoa. Kun ei häneltä mitään
tietoa saatu, täytyi rehtorin vihdoin antaa hänen mennä.
Ylioppilailtakaan ei saatu mitään tietoa. He olivat olleet linnan
puutarhassa huvia pitämässä, sanoivat he, ja silloin oli heitä
huvittanut ilveillä Pitkän Hindrich’in kanssa, joka tapansa mukaan
oli humalassa ja vihainen, ja jonka todistuksille ei mitään arvoa
voitu antaa. Rehtori vaati että heitä kuulusteltaisiin valalla. Mutta
professori Kerlerus nousi vastustamaan tätä, koska, sanoi hän, ei
kukaan ole ylioppilaita syyttänyt, vaan heidät on ylimalkaan ilmi
antanut mies, jonka juoppous ja viha ylioppilaita kohtaan on yleisesti
tunnettu asia. Professorien enemmistö yhtyi Kerlerus’een, ja kuohuen
vihasta täytyi Svenonius’en, koska ei enempää tietoja saatu, antaa
asian raueta sikseen.
Se, joka tässä asiassa oli varma vakuutuksessansa, oli Jakob Wolle.
Mutta viisaasti kyllä, oli hän aivan vaiti, sillä hän tiesi, että hän
joutuisi yleisen pilan esineeksi, jos tulisi tiedoksi, että hän itse
oli antanut rahat pa’on toimeenpanemiseen ja oli vielä lisäksi sallinut
pa’on tapahtua hänen, Jakob Wollen, omalla laivalla. Ei kumminkaan
kestänyt kauan, ennenkuin ylioppilaat kaikissa kapakoissa lauloivat
Petrus Torpensis’en sepittämää laulua Jakob Wollen pitkästä nenästä
ja Pitkän Hindrich’in huonosti onnistuneesta juoksusta karanneen
ylioppilaan perässä. Monena yönä kaikui Wollen ikkunan alla tämä laulu,
jota kovat iskut puotikyltille ja suletuille ikkunaluukuille säestivät.
Svenonius’en sydämessä kävivät näinä huolten aikoina tyttären kamalan
kuoleman suru ja hänen sitä ennen lausumansa kirouksen aikaansaamat
omantunnon vaivat, mitkä isän taikauskoinen mieli ei voinut olla
välittömään yhteyteen asettumatta, kovaa sotaa vainajan aina viimeiseen
saakka ajoitettua uppiniskaisuutta ja uhkaa sekä tästä syntynyttä
loukattua ylpeyttä ja itserakkautta vastaan. Mutta vieläpä odotti häntä
ulkoakin päin kova isku. Piispaksi nimittämistä, jota hän niin varmaan
oli odottanut, ei kuulunut, vaan sen sijaan kutsuttiin sittemmin
niin kuuluisa Gezelius Suomen kirkon ja yliopiston korkeimmaksi
johtajaksi. Voimakkaasti sekä valistuneella ja rakkaudesta rikkaalla
innolla jatkoi tämä hienosti sivistyneen Terserus’en työtä, ja Suomen
kansalle alkoi aika täynnä korkeata siunattua sivistystyötä, jonka
aikakauden kiitollinen isänmaa on kutsunut hänen nimellään. Ankaran
oikeauskoisuuden uhkaava ylivalta sai väistyä tämän sivistyksen ja
tieteiden lämpimän ystävän vaikutuksen edestä, vähitellen poistuakseen
kokonaan, sittenkun seitsemästoista vuosisata oli mennyt hautaansa ja
isonvihan hävittävät myrskyt olivat ohi uuden, siunauksesta rikkaan
ajan valistuneemman elämän ja iankaikkisuuden katsantokannan edeltä.
Andreas Aschelinus pani lyyrynsä pois ainaiseksi, jätti akatemian ja
tuli opettajaksi Turun katedralikoulussa sekä myöhemmin kappalaiseksi
pieneen maaseurakuntaan, jossa hän eli muistoilleen ja toimi
kunnioitettuna ja rakastettuna vilpittömän ja uskollisen maakansan
seassa, jonka kanssa hän jo harmaantuneena ukkona kärsi isonvihan
kauhut, pakenematta hävittävää vihollista Ruotsiin, niinkuin moni muu
pappi.
Daniel Juslenius’en täytyi köyhyytensä ja vanhempainsa kuoleman
tähden lopettaa lukemisensa. Hänkin tuli kirkkoherraksi maaseudulla,
nimittäin Mynämäellä. Hänen nuoruutensa lempiunelma, Turun kaupungin ja
samalla maamme vanhimpien vaiheiden historia, ei koskaan valmistunut.
Mutta hän jätti työn perinnöksi pojalleen, sittemmin piispa Daniel
Juslenius’elle, joka lopetti sen ja painosta ulos antoi oppineen
teoksensa: Aboa vetus et nova, joka uhkuu lämpimintä isänmaallista
innostusta ja antoi herätyksen sille tutkimusinnolle, jonka enemmän
tahi vähemmän selviä jälkiä voimme seurata Porthaniin saakka.
Terserus tuli päivän johtavien mielipiteiden vaihdellessa, Strängnäsen
piispaksi, jossa virassa hän eli kaikkien kunnioittamana ja rakastamana
isänmaansa hyödyksi kuolemaansa saakka, vaikka uskonnollinen
kärsimättömyys vielä kerran, vaikka turhaan, koetti hyökätä pelottoman
piispan horjumatonta uskon oppisääntöjen säädyllisempää käsitystä
vastaan.
Petrus Torpensis’en toimeentulo huonopalkkaisena apulaisopettajana
filosofiassa oli kehnoa ja huononpuoleista. Mutta hän tyhjensi
tuoppinsa, lauloi hauskoja laulujaan ja hienosteli kauniita porvarien
tyttäriä niinkuin ennenkin, suureksi huoleksi akatemian konsistoriolle,
joka katsoi velvollisuudekseen pitää isällistä huolta kaikista,
jotka kuuluivat akatemiaan. Mutta hänenkin kohtalokseen tuli kerran
todenperään takertua Amor jumalan verkkoihin. Tämä lienee ollut
akatemian isille yhtä odottamatonta, kuin jos maa olisi joutunut
radaltaan, ja päätöksen heidän arveluistaan löydämme seuraavissa
huolellisissa riveissä akatemian päiväkirjoissa: "Konsistorio on saanut
kuulla, että maisteri Petrus Torpensis’ella on täydet aikeet naida Mads
Torskas’in talosta, nimittäin ottaa hänen tyttärensä vaimoksi. Mutta
koska nyt on niin, että hän kosii monella taholla, ei tämä ole hänelle
oikein sopivaa, ja jos hän tätä vaimoksensa pyytää, on epäiltävää,
voiko sen myöntää hänelle." Ja tähän rakkauden pulaan ja arveluihin
jätämme nyt iloisen viisujen laulajan ja akatemialliset isät.
Binningius’en elämän vaiheista ei tunneta enempää. Kumminkin on,
katsoen hänen hiljaiseen, lämminsydämmiseen luontoonsa, otaksuttavaa,
että hänkin, niinkuin useimmat muut sen ajan ylioppilaat, kääntyi papin
tielle, ja voimme sentähden ajatella hänet jossakin pappilassa maalla
muistelemassa nuoruutensa aikoja ja haluten kuulla jotakin vanhoista
uskollisista ystävistään ylioppilasajoilta Turun akatemiassa.