V.

Kesä oli kulunut, syksy tullut, ja ylioppilaat sekä professorit

kokoontuivat jälleen Turkuun työtään aloittamaan. Piispa Terserus

oli Tukholmassa, jonne hän Svenonius’en syytöksen tähden oli kutsuttu

teologisen tutkiakunnan edessä, johon kuului piispoja, tuomiorovastia,

kirkkoherroja ja teologian professoreja, selittämään mielipiteitään

riidanalaisissa kysymyksissä. Kerrottiin että piispa, pää-asiallisesti

pysyen ennen lausumissa mielipiteissään, oli tehnyt muodollisia

myönnytyksiä muissa pykälöissä, mutta että häntä ei oltu voitu saada

muuttamaan mielipiteitään Kristuksen helvettiin alasastumisesta.

Tämän johdosta oli hän kirjoittanut ystävilleen konsistoriossa:

"Tässä asiassa tahdon uskollisesti pysyä, ja omatuntoni on minulle

tahtoa rakkaampi; ja niinkuin tahdon suoda muiden tässä asiassa pitää

mielipiteitään, niin olen myös siinä hyvässä toivossa, että muut

tekevät samoin minulle."

Sillaikaa oli huhu alkanut levitä, että Terserus tuomittaisiin piispan

viralta pois ja Svenonius tulisi hänen jälkeisekseen. Tämä, että itse

piispa pantaisiin viralta herjauksen tähden, oli jotakin, jota ei

ennen oltu kuultu, ja antoi varsinkin yleisessä kansassa aihetta mitä

kummallisimpiin kertomuksiin, olletikin kun muutamia vuosia aikaisemmin

erästä teologian professoria, iäkästä Martin Stodius’ta, oli

todenteolla syytetty siitä, että hän muka oli tehnyt liiton perkeleen

kanssa ja pitänyt hänen kanssaan salaista kanssakäymistä öisin eräällä

korkealla vuorella Nummen kirkon luona, mikä vuori oli pahassa

maineessa, sentähden että perkeleen sanottiin siellä muinoin pitäneen

kokouksia uskottujensa kanssa. Konsistorio oli tuominnut Stodius’en

viralta pois, ja vaikka akatemian kansleri, kreivi Pietari Brahe oli

hylännyt tämän tuomion, uskoi kansa kumminkin, että jotakin pahusta

todellakin oli ollut syytöksen perusteena. Ympäri koko maan puhuttiin

sen lisäksi, kuinka eräs ylioppilas oli myynyt sielunsa perkeleelle

rahasta, sitten tullut riivatuksi ja nyt nähtiin juoksevan ympäri Turun

kaduilla ihan järjettömänä; että toinen ylioppilas, nimeltä Colenius,

joka oli houkutellut häntä siihen, oli tuomittu kuolemaan, perkeleen

kanssa liittoon käyneenä, ja nyt istui Turun linnan vankitornissa,

siksi kun hän mestattaisiin ja poltettaisiin torilla, joka tapahtuisi

niin pian kuin hänen tuomionsa tulisi vahvistetuksi.

Oppimaton ja taikauskoinen kansa, joka ei ymmärtänyt uskonnollisia

sanansaivarruksia ja joka sentähden haki jotakin käsitettävää syytä

Terserus’ta vastaan tehtyyn syytökseen, luuli että piispa oli ollut

paholaisen kanssa liitossa ja tahtonut tälle myydä seurakunnan sielut.

Palkkioksi tästä tekisi paholainen muka hänet paaviksi, ja sentähden

tahtoi piispa nyt seurakuntaa kääntymään katoliseen uskoon. Nämä

huhut levenivät ja niitä uskottiin sitä enemmin, kuta enemmin puhe

Terserus’en viralta pois panosta tuli todenmukaiseksi.

Tersevus’en vaimo oli hänen luonaan Tukholmassa, ja Turkuun jäänyt

perhe oli mitä suuremmassa levottomuudessa. Neiti Heblan posket olivat

surusta ja huolesta käyneet vallan kalpeiksi. Hän askaroitsi ääneti ja

hiljaa, niinkuin ennenkin, mutta hänen ilomielisyytensä ja onnellinen

hymynsä olivat poissa. Täti Gudelina pudisti päätään. Hän arveli,

ettei käynyt laatuun, että lapsi noin kuihtui, ja hän katsoi häneen

niin lämpimästi ja osaa-ottavaisesti. Ystävällisen eukon vanhat silmät

huomasivat kyllä, etteivät Heblan posket kalvenneet yksin surusta isän

tähden. Ei, jotakin muuta oli hänen sydämmensä pohjalla, joka pakoitti

sitä ikävöimään ja suremaan.

Eräänä päivänä tuli neiti Gudelina kotiin torilta punaisena ja

hengästyneenä. Heittämättä yltään päällysvaatteitaan, meni hän Heblan

luo ja sanoi:

— Niin paljon ylioppilaita on jo tullut kaupunkiin. Kohtasin juuri

Andreas’en Jakob Wollen kulmassa.

Punaisena kuin ruusu, nousi Hebla ompelunsa äärestä, otti kiiruusti

hatun ja kaapun päälleen ja sanoi:

— Minä menen vähän kävelemään. Hyvästi siksi, ratas, kulta tätini.

Hän oli jo ovella, ja nopealla nyökkäyksellä katosi hän alas portaita

myöten.

Gudelina katsoi hänen jälkeensä tyytyväisesti hymyillen.

— Niin, niin, ne lapset! sanoi hän itsekseen. Mutta kylläpä Andreas

onkin oikein harvinainen ja kunnon poika. Aivan oikein; he poikkeavat

Karjakadulle. Hän ymmärsi siis mitä tarkoitin, kun sanoin että Heblan

olisi tehtävä pieni kävely Kupittaan lähteelle, nauttiakseen raitista

ilmaa. He tarvitsevat kyllä saada olla vähän kahden kesken, jotta

saavat puhua häiritsemättä niin pitkän eron jälkeen.

Kun Hebla ja Andreas olivat kääntyneet kadun kulmassa, jätti Gudelina

tyytyväisellä nyökkäyksellä ikkunan ja meni töihinsä.

Molemmat nuoret näkivät toisensa ilolla, jota ei kumpikaan huolinut

salata. Heblan hienot posket olivat jälleen saaneet kauniimman

ruusunvärin, silmät säteilivät ja suu hymyili. Andreas, jonka ihon

kesän aurinko ja terveellinen ilma maalla oli ruskeuttanut, ei voinut

luovuttaa onnellisia, ihailevia silmiään hänestä. Ajattelematta muuta

kuin toisiaan, kulkivat he vilkkaasti puhellen eteenpäin. Kulmassa,

jossa Hämeenkatu yhtyi toriin, eli niin sanotussa Kuopassa, seisoi

tavallisuuden mukaan joukko ylioppilaita. He kiiruhtivat näiden ohitse,

eikä Hebla edes huomannut, että muutamat häntä tervehtivät. Antti

Marthens’in kellarissa istuivat Petrus Torpensis ja Jacobus Chronander

avatun ikkunan vieressä, kummallakin tuoppi olutta edessään. He

nyökäyttivät päätään Andreas'elle, mutta tämä ei sinnepäin katsonutkaan.

Kupittaan eli Pyhän Henrikin lähde oli eräässä lehdossa eli puistossa

itäänpäin kaupungista. Jo pakanuuden aikana oli sitä käytetty

uhripaikaksi; katolisuuden aikana oli se vielä suuremmassa maineessa

pyhyydestään, taru kun kertoi piispa Henrikin antaneen siinä kastaa

ensimmäiset kristinuskoon käännetyt suomalaiset. Lähteen viereen

oli rakennettu rukoushuone, ja itse lähde, joka oli syvällä maan

sisässä, oli varustettu ämpärillä ja vivulla. Täällä oli käynyt

sairaita koko Suomesta uhraamassa rahoja lähteesen, juomassa sen

vettä ja muistoksi parantumisestaan ripustamassa votiivitauluja

rukoushuoneesen. Jäännöksenä pakanuuden ajoilta oli Turun kaupungin

asujamilla tapana kokoontua puistoon Juhannus-yönä uhraamaan lähteesen,

polttamaan juhannuskokkoja sen ympärille ja huvittelemaan tanssilla

ja laululla. Uskonpuhdistuksen jälkeen tiedettiin tämä, mutta vanhaa

tapaa noudatettiin vielä kauan, kunnes kappeli vihdoin revittiin alas

ja maistraatti pani sinne vahdin, joka ajoi taikauskoisen kansan

pois. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeen oli lähde kirkon oma, jonka

kustannuksella ylläpidettiin ämpäri, vipu sekä rakennus, sisältävä

tuvan ja kammarin, missä katolisena aikana oli asunut rukoushuoneen

pappi, jonka toimena oli ollut koota lähteesen uhratut rahat. Vaikka

lähde nyt tosin oli kadottanut merkityksensä uhripaikkana, niin

että siellä ainoastaan yksi tahi toinen alhaisemmasta kansasta enää

harjoitti taika-uskoaan, oli puisto kuin minkin kaupungin nuorison

suosittu kokouspaikka, joka edelleenkin juhannus-aattoiltoina tuli

sinne polttamaan kokkoja ja tanssimaan.

Kun Hebla ja Andreas saapuivat hautausmaalle, joka oli Karjakadun

päässä — karjakaduksi sanottiin tätä katua sentähden, että kaupungin

karjaa tätä myöten ajettiin Kupittaan takana olevalle laitumelle,

jolloin katu oli aivan täynnä eläimiä — poikkesivat he vasemmalle,

Kupittaalle johtavalle tielle, ja hetkisen kuluttua olivat he puistossa.

Kesäpäivä oli kaunis ja aurinko hellitteli puiston vanhoja

riippakoivuja ja viheriää nurmikkoa. Linnut visersivät puissa,

mehiläiset surisivat kukkivassa apilaassa ja laitumella kuuluivat

lehmien kellot. Muutoin oli kaikki tyyntä ja hiljaista kuin varhaisena

pyhä-aamuna.

He olivat yksin puistossa, jossa tavallisesti kävi ihmisiä ainoastaan

illoin. Käveltyään hetkisen puitten välissä, istuutuivat he eräälle

penkille lähteen viereen. Niinä kahtena kuukautena, joina eivät olleet

tavanneet toisiaan, näinä pohjolan kesä-kuukausina, jolloin koko

luonto on täynnä riemua ja elämänhalua ja jolloin lintujen suloisa

viserrys, tuomen ja pihlajan tuoksu, koivun viheriät häilyvät lehdet

ja järvien purpuranväriset, äärettömät kuvastimet tuudittavat sydämmen

hiljaisiin, haaveksiviin unelmiin, tänä aikana, jolloin alinomaa olivat

ajatelleet toisiaan, oli heidän ennen tietämätön rakkautensa puhjennut

täyteen kukoistukseen. Ja nyt, kun he yksin istuivat toistensa vieressä

hiljaisessa puistossa ja heidän silmänsä ilmaisi heidän kummankin

yhteisen salaisuutensa, eivät he voineet vastustaa tunteiden kuohua.

Andreas otti Heblan hienon, lämpimän käden käsiensä väliin, Hebla

taas nojasi päänsä hänen olkaansa vastaan; ja tietämättä, mitä hän

teki, suuteli Andreas häntä koko vilpittömän ja hartaan rakkautensa

lämmöllä. He istuivat sitten kauan käsi kädessä puhellen, kuinka olivat

ajatelleet toisiaan ja toivoneet kesän pian loppuvan, jotta saisivat

jälleen yhtyä. Mitään muuta eivät he voineet ajatella; muu maailma

eteni sinertävään kaukaisuuteen, ja koko heidän olemuksensa suli heidän

rakkautensa ensimmäiseen hiljaiseen keväiseen onnellisuuteen.

Kun Hebla tuli kotiin iloisena ja onnellisena, näki neiti Gudelina,

ettei hän ollut erehtynyt miettiessään syitä rakkaan lapsen kalpeuteen.

Hän ei kumminkaan kysynyt mitään, eikä Heblakaan mitään virkkanut.

Mutta hänen surumielisyytensä oli poissa. Hän otti pienen sisarensa

Annan syliinsä, puheli ja leikitteli hänen kanssaan, niinkuin ennen, ja

Gudelina, joka oli mennyt tarkastamaan piikojen askareita, kuuli heidän

raittiin, hopeanheleän naurunsa keittiöön saakka.

Pienessä, matalassa huoneessaan porvari Davidsson’in vähäisessä

talossa Ryssänmäellä istuivat päivän työn lopetettua Daniel Juslenius

ja Andreas Aschelinus ja rakensivat tuulentupia siitä kiiltävästä

aineesta, joka nuorisolla on niin runsaasti varastossa: elämän halusta,

hyvästä tahdosta ja hyvistä toiveista. Daniel oli pitkällään yhteisellä

vuoteella, jonka siniraitaiset uutimet olivat heitetyt sivulle

sängynlaitojen yli, ja poltti pitkää piippua; Andreas istui arkkunsa

päällä, nojaten selkänsä seinää vasten.

Daniel oli päättänyt tulla maisteriksi. Väitöskirjaksi, joka siihen

vaadittiin, aikoi hän kirjoittaa Turun kaupungin historian, joka häntä

oli miellyttänyt aina siitä asti, kun hänen vanha iso-isänsä oli

hänelle kertonut katolisen ajan Turusta, Danielille oli hänen rakas

Turkunsa kuin vanha kirja kuluneine lehtineen, jonka kirjoituksesta

hän tahtoi saada selkoa, ja tästä oli hän uneksinut siitä saakka kun

hän ensi kerran poikana eräänä sateisena syyspäivänä, istuen isänsä

edessä hevosen selässä ja melkein kokonaan kätkettynä hänen kaapuunsa,

ratsasti kaupunkiin Aningaisten tullista, alkaakseen katedraalikoulussa

opintojaan.

Myöskin Andreas aikoi pyrkiä maisteriksi. Tulevaisuutensa oli hän

ajatellut jossain pappilassa maalla, yksinkertaisen kansan keskuudessa,

sen opettajana, neuvonantajana ja esikuvana. Siellä hän oli toivonut

saavansa elää ja vaikuttaa niin pian kuin mahdollista; siellä oli hän

aikonut sepittää laulujaan isänsä ja äitinsä kielellä, suomenkielellä,

lauluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä ihanaa ja hyvää, jota

elämä tarjoo ihmiselle, kun tällä on puhdas ja nöyrä sydän. Niin oli

hän haaveksinut ja ajatellut aina siihen asti, kun hän tapasi Heblan

aamupäivällä. Nyt tahtoi hänkin tulla maisteriksi ja sitten hakea

apulaisviran akatemiassa, tullakseen aikaa voittani professoriksi.

Liian rusoittavat tulevaisuuden unelmat olivat kumminkin Andreas’elta

hajoavat jo seuraavan päivän auringon noustessa. Kun hän, näet, varhain

aamulla tahtoi mennä Heblaa tervehtimään, otti hänet vastaan neiti

Gudelina, jonka ystävälliset silmät olivat punaiset itkusta. Andreas

kalpeni ja hänen silmänsä pimenivät.

— Onko jotakin tapahtunut Heblalle? kysyi hän.

Mitään sanomatta antoi Gudelina hänelle kirjeen. Se oli piispalta.

Piispa ilmoitti siinä omaisilleen, että hän vihamiestensä toimesta

oli menettänyt piispanvirkansa. Se oli, kirjoitti hän, korkeiden

herrain kosto siitä, että hän kenestäkään huolimatta oli harrastanut

köyhän kansan ja valtakunnan parasta; että hän olisi harhaoppinen,

siitä eivät he, vaikka olivat kovasti ponnistaneet, olleet voineet

saada häntä vakuutetuksi. Valittamalla tahtoi hän sentähden, nojautuen

hyvään omaantuntoonsa, kaataa sen solvauksen ja häpeän, jonka olivat

koettaneet syöstä hänen päälleen, ja hän kehoitti omaisiansa olemaan

joutumatta epätoivoon. Samalla määräsi hän, että he vielä samana

syksynä tulisivat Tukholmaan. Siellä vietettäisiin sitten joulun aikaan

Heblan kihlajaiset hänen serkkunsa, Svean hovioikeuden asessorin, Olaus

Bjugge’n kanssa. Tämä, joka usein oli oleskellut heidän luonaan Heblan

lapsena ollessa, oli jo siihen aikaan ruvennut rakastamaan häntä,

kirjoitti isä, ja nyt, kun Hebla oli täyttänyt viisitoista vuotia,

oli hän pyytänyt häntä morsiamekseen, johon pyyntöön isä myös Heblan

puolesta oli suostunut. Keväällä tulisivat häät vietettäviksi. Piispa

ilmoitti kirjeessään sydämmellisen ilonsa siitä, että hänellä näinä

vastoinkäymisien päivinä oli edes onni nähdä Heblan tulevaisuuden

turvattuna ja hänen yhdistettynä mieheen, joka kaikissa suhteissa

ansaitsi kunnioittamista ja jota Hebla lapsuudessaan oli ihaillut.

Tyttären kohta tapahtuva naiminen, kirjoitti piispa, muistutti häntä

Heblan Herrassa nukkuneesta äidistä, jonka kaltainen Hebla täysin

oli. Samoin kuin Hebla nyt, oli hänen äitinsäkin ollut aivan nuori,

ei viittätoista ikävuottansa täyttänyt, kun hän meni naimisiin, ja jo

silloin kun tämä vielä oli vilkas leikkisä lapsi, oli hän, piispa,

ruvennut rakastamaan häntä. Viisitoista häiritsemättömän onnen vuotta

oli hän sitten lahjoittanut hänelle, kunnes hän kuoli lapsenvuoteesen,

saatuansa nuorimman poikansa, joka surun lapsi seurasi äitiään hautaan.

Ja nyt, vastoinkäymisten ja murheitten, kärsimyksen ja vainon päivinä

tuli vainaja elävässä esikuvassaan, tyttäressään, ojentamaan hänelle

ilon ja rauhan palmua.

Tämä oli piispan kirjeen sisältö, joka ilmaisi hänen liiallisesta

kiihoituksesta sangen lannistunutta mielialaansa.

Andreas istuutui tuolille, salaman iskun saaneena. Hän näki selvään,

että hänen nyt oli sanottava jäähyväiset elämänsä onnelle. Hän

tunsi Heblan liian hyvin, tietääkseen ettei tämä silmänräpäystäkään

epäilisi tehdessään sitä, mitä häneltä hänen velvollisuutensa vaati.

Kasvatettuna ankarassa Jumalan pelvossa ja tottuneena pitämään isänsä

käskyjä Luojan tahtona, olisi Hebla aina nöyryydellä totellut niitä,

vaikkakin hänen sydämmensä olisi surrut — sitä enemmin tekisi hän

sen nyt, kun hänen isänsä oli surusta ja onnettomuudesta murtunut ja

odotti häneltä ainoata ilon vilahdusta, jota elämä nykyjään voi tarjota

hänelle.

Vanha Gudelina, jolle Hebla oli kertonut kaikki, taputti Andreasta

ystävällisesti olkapäälle ja käänsi pois kasvonsa, salatakseen

kyyneleensä. Mutta Andreas nojasi päänsä hänen käsivarttansa vastaan ja

sanoi itkien:

— Minä rakastan häntä koko sielustani, tuntuu sentähden niin raskaalta

erota ainaiseksi.

— Rakas herra Andreas, lohdutti Gudelina, kyynelten virratessa alas

hänen poskiaan. Niin on maailman meno. Mutta Herra johtaa kyllä

kaikki parahimpaan. Harvat ovat ne, joiden kaikki sydämmen toiveet

elämä täyttää. Samaa raskasta kohtaloa, joka nyt kohtaa Heblaa, on

hänen äitinsä tuntenut, vaikkei kukaan muu kuin minä nähnyt hänen

kyyneleitään. Mutta Herra muutti hänen surunsa iloksi, ja hän oli

onnellinen jalon miehen kanssa, kunnes Jumala kutsui hänet pois

paristamme.

— Saanko tavata Heblaa? kysyi Andreas hetkisen jälkeen melkein

kuulumattomasti.

— Ette, hän ei tahdo sitä, vastasi täti. Hän on luvattu toiselle

morsiameksi, ja hänen täytyy sentähden koettaa unhottaa. Hän tahtoo

lähteä näkemättä teitä, sillä jos hän tapaisi teidät, tulisi ero vaan

sitä vaikeammaksi ja hänen kohtalonsa kantaminen nöyryydellä yhä

raskaammaksi. Mutta hän lähettää minun kauttani teille sydämmellisimmän

tervehdyksensä Herrassa, ja hän pyysi minun sanomaan, että hän aina on

kätkevä kuvanne sydämmessään rakkaana ja uskollisena ystävänä.

Hän ojensi hänelle kätensä. Ylioppilas tarttui siihen molemmin käsin.

— Sanokaa, etten koskaan ole unhottava häntä, nyyhkytti hän, ja

suuteli jäähyvåisiksi kuihtunutta, taloustoimista ja enemmän kuin

kuudenkymmenen vuoden työstä karkeaksi tullutta kättä, jonka kumminkin

vanhan sydämmen runsasmääräinen hyvyys teki pehmeäksi ja lämpimäksi.

— Jumala olkoon teidän kanssanne, rakas herra Andreas! sanoi eukko

ystävällisesti. Hän vahvistakoon teitä, kunnes tämä koetuksen hetki on

ohitse.

Sitten saattoi hän hänet ylimmäiselle portaalle ja kiiruhti sen jälkeen

Heblan luo.

Hän tapasi tämän semmoisena kuin oli hänet jättänyt, kalpeana ja

surumielisenä, mutta tyynenä. Kuolemanväsyneellä, värisevällä hymyllä

kuunteli hän tätinsä kertomusta. Kun Gudelina oli lopettanut, sanoi hän:

— On kai parasta, että rupeamme valmistaumaan matkalle, niin että

voimme lähteä tulevalla viikolla.

Gudelina heitti häneen salaisen silmäyksen.

— Aivan kuin äitinsä, ajatteli hän. Jumala auttakoon, että tämä myös

päättyisi yhtä onnellisesti.

Myöhemmin päivällä tuli Anna Svenonia tapaamaan Heblaa. Hän oli

isältään saanut kuulla piispan viralta pois-panemisesta ja paikalla

noussut sekä ottanut hattunsa ja kaapunsa.

— Mihin menet? kysyi isä.

— Heblan luo, vastasi Anna, huolimatta niistä säikähtyneistä

viittauksista, joita äiti teki hänelle.

— Jos sinä astut piispan kynnyksen yli, niin on minun kiroukseni

kohtaava sinua, sinä kelvoton lapsi! huusi isä.

Anna ei vastannut, vaan kiiruhti pois.

Kun Anna tuli Heblan kammariin, juoksi tämä itkein hänen syliinsä. Anna

koetti lohduttaa häntä, mutta Hebla pudisti vaan päätään.

— Sinä et tiedä kaikkia, kuiskasi hän, ja kertoi nyt uskolliselle

ystävälleen eilispäivän riemuisan onnen ja aamun synkän epätoivon.

Anna ei sanonut mitään, mutta sulki hänet kovasti rintaansa vasten.

— Sinä et tiedä, kuinka katkeraa on rakastaa, valitti Hebla silmät

ummessa.

Anna huokasi syvästi.

— Enkö tiedä! sanoi hän. Sinä vieno, hento lapsi, jos se voi lieventää

sinun suruasi, että minäkin kärsin samaa kipua kuin sinä, niin tiedä,

että minä ensimmäisestä silmänräpäyksestä olen rakastanut Jacobus

Chronanderia.

— Sinä rakastat häntä? kysyi Hebla ja katsoi Annaan kyynelsilmin.

— Niin, mutta ei ole hän eikä kukaan muu kuin sinä saava tietää sitä.

Kun ensi kerran tapasimme toisemme ja tanssimme juhannuskokolla,

silloin olisin tahtonut sanoa hänelle sen. Hän oli niin kaunis ja

muhkea, mutta samalla niin nöyrä ja täynnä kunnioitusta, ja hän kun

rinkitanssissa suuteli kättäni ja katsoi minuun tummilla silmillään,

meni se kuin tulenliekki sieluuni. Hän huomasi sen kyllä, ja joka

kerta kun sitten tapasimme toisemme, kohteli hän minua kuin tyttöstä,

jonka hän luuli häneen rakastuneeksi. Mutta sitten näyttäysin minä

kylmäkiskoiselta. Sitten esiintyi hän väitöksessä isääni vastaan ja

loukkasi häntä syvästi. Se oli ylpeästi ja rohkeasti tehty. Olisin

tahtonut olla siellä näkemässä ja ihmettelemässä häntä. Mutta voithan

ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä isääni kohtaan myös loukkaa minua.

— Ja jos hän nyt tulisi pyytämään sinun rakkauttasi?

— Niin karkoittaisin hänet pois, vastasi Anna, ja hänen tummanruskeat

silmänsä säkenöivät. Ja kumminkin, lisäsi hän hiljaan, voisin minä

mennä kuolemaan hänen tähtensä. Tiedätkö, jatkoi hän, minulla on

mustalaisverta suonissani. Sentähden tuntuu niin kummalliselta

sisässäni. Joskus tuntuu kuin tahtoisi rintani pakahtua, ja silloin

itken hallitsematta, nauraakseni kohta sen jälkeen niin raivoisasti,

että oikein pelkään itseäni. Uhoitteleminen on minusta hauskempi kaikkea

muuta. Silloin nautin minä oikein, kun saan niskoitella mielin määrin.

Ei mikään maailmassa voisi semmoisina hetkinä lannistaa minua.

Ovi aukeni ja kuusivuotias Anna tuli juosten sisään. Hän oli Anna

Svenonian erityinen suosikki ja hyvä ystävä, ja joka kerta kuin Anna

oli Heblan luona, tuli hän istumaan Annan syliin. Sinne kiiruhti hän

nytkin, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja nojasi päänsä

hänen uhkamielisestä viehätyksestä hehkuvia poskiansa vastaan. Anna

loi vaaleaveriseen lapseen silmäilyn täynnä sydämmellisintä rakkautta,

taivutti päänsä hänen puoleensa, niin että hänen tummat kiharansa

ympäröivä! kultahivuksisen lapsen kasvoja kuin yöllinen pilvi tähteä,

ja suuteli häntä lapsellisen riemuisella ilolla.

— Sinä pienokainen, sinunkin edestäsi voisin antaa henkeni, sanoi hän

ja painoi pienokaisen hellästi rintaansa vastaan.