IV.

Akatemian suurempi luentosali oli täpötäynnä kuulioita — parisataa

ylioppilasta, hovioikeuden ja tuomiokapitulin jäseniä sekä yliopiston

opettajia. Kaikkien mielet olivat kovasti jännitetyt ei ainoastaan

sentähden että oli kysymyksessä, tulisiko toteen näytetyksi että piispa

oli tehnyt itsensä syypääksi harhaoppiin, vaan myöskin sentähden että

monta huvitti kuulla väittelyä kiivaan ja suorapuheisen Terserus’en

sekä viekkaan ja kylmäkiskoisen Svenonius’en välillä. Itse kysymyskin

oli huomiota herättävä, sillä yleisön käsitys oli, että Terserusta

syytettiin siitä että hän tahtoisi kokonaan kieltää helvetin löytymisen.

Väitös tapahtui akatemiassa käytetyn tavan mukaan. Nuori ylioppilas

istui respondenttina katederin alaosastossa, ja tämän tuli vastata

kaikkiin vähäpätöisempiin muistutuksiin. Katederin ylemmässä osastossa

istui Svenonius valmiina taisteluun niin pian kuin vaikeampi kiista oli

odotettavissa.

Kun kello oli neljänneksen yli kahdeksan, avasi Svenonius väitöksen

puheella, jossa hän erittäinkin pani painon sille että oli lujasti

pidettävä kiini kirkon hyväksymästä opista. Vähinkin poikkeus siitä

olisi _semen atheismi_ (jumalattomuuden siemen). Varsinkin vaaralliset

olivat kaikki koetukset vertailuiksi selittää semmoisia opinkappaleita,

jotka ovat käsitettävät sanan yksinkertaisen merkityksen mukaan.

Kohta, joka usein siten oli tulkittu, oli oppi Kristuksen todellisesta

alasastumisesta helvettiin ja piinauspaikkaan, ja hänen siellä voitettu

voitto ja triumfi, jota moni tähän aikaan, sanoi hän, tahtoi pitää

ihmissatuna eli Wittenbergiin jääneenä munkkitaruna. Jokaisen, jolla

on avoin sydän uskonnon korkeille totuuksille, täytyy ymmärtää,

kuinka tärkeä se oli koko oppirakennukselle, jatkoi hän, että tämä

alasastuminen helvettiin ja tämä voitto helvetin porttien yli olivat

tosiasioita eikä käsitettävät vertailuksina Kristuksen piinasta ja

kuolemasta. Että koko Kristuksen Jesuksen persona, Jumala ja ihminen,

hautaamisen jälkeen on astunut alas helvettiin s.s.s. piinauspaikkaan,

että hän itse on voittanut perkeleen ja hävittänyt helvetin voiman,

jommoinen on oppi Sovinnon kaavassa, ja niin on se sananmukaisesti

ymmärrettävä.

Sittenkun Svenonius laveasti oli selittänyt tämän asian ja tavanmukaiset

molemminpuoliset tervehdyspuheet oli pidetty, aloitti väitöksen

varsinainen vastaväittäjä, nuori ylioppilas jumaluusopillisesta

tiedekunnasta. Kun tämä oli lopettanut, astui Jacobus Chronander

esiin. Vaikka hän kuuluikin lainopilliseen tiedekuntaan, oli hän

kumminkin niinkuin kaikki sen ajan ylioppilaat hyvin harjaantunut

uskonnollisiin väitöksiin, ja sitä paitse olivat nämä väitökset

pääasiallisesti kieliharjoituksia ylioppilaille. Sitä vastoin herätti

hänen pukunsa silmiinpistävä komeus suurta huomiota, joka ei suinkaan

näyttänyt yliopiston professorien, tuomiokapitulin jäsenien ja yleensä

vanhempien miesten mielenmukaiselta. Lyhyenläntä samettinuttu sopi

mukavasti ja somasti, ruskea, pitkä tekotukka oli huolellisesti

silitetty ja kiharoitu, silkkisukat olivat ihkavalkeat, ja polveen asti

ulottuvilla samettihousuilla oli se liiallinen uusimuotinen laajuus,

jota vastaan Svenonius äskettäin oli saarnannut tuomiokirkossa,

jolloin hän ijankaikkisen Jumalan nimessä oli varoittanut tämmöisten

ylenpalttisten housujen käyttämisestä, ettei vapahtajamme Jesus Kristus

niiden tähden lähettäisi hävittävää sotaa maahamme. Svenonius rypisti

otsansa. Arvattavasti huomasi hän, ja ehkäpä ei ilman syyttä, tämän

olevan tahallista uhkamielisyyttä, ja suurimmalla osalla kuulioita oli

sama käsitys, niinkuin voi arvata siitä liikkeestä, joka syntyi kun

Chronander astui esiin.

Chronander alkoi väitöksensä muutamilla muistutuksilla itse väitteitä

vastaan, jotka muistutukset hän teki semmoisella itsensä alentavan

ylevyyden ja pilkan vivahduksella, joka kohta teki kuulioihin

hyvän vaikutuksen. Tottuneena lainopillisiin viisasteluihin ja

osaten latinan kieltä täydellisesti, pani hän respondentin usean

kerran pyörälle, ja joka kerta kuin tämä änkyttäen koetti selvitä

vastaväittäjän logiikan kaikkien koukkujen avulla hämmennettyjen

johtopäätösten sokkeloista, loisii tyytyväinen hymy oppineitten miesten

huulilla.

Kun Chronander oli jatkanut lähes tunnin, teki hän kovalla käännöksellä

respondentin viimeisen muistutuksen johdosta kysymyksen praeses’ille,

oliko todellakin pyhässä raamatussa sanottu että Kristus oli astunut

alas helvettiin, jota hän praeses’in suosiollisella luvalla tahtoi

epäillä.

Praeses vastasi, että tässä ei ollut kysymys siitä, josko raamattu

enemmän tai vähemmän selvillä sanoilla puhui tästä tapauksesta.

Mutta raamatun sanoista Pietarin ensimmäisen epistolan kolmannessa

luvussa: että Kristus "oli lihan kautta tosin kuoletettu, mutta Hengen

kantta eläväksi tehty, jossa hän myös meni pois ja saarnasi hengille

vankeudessa, jotta ei muinoin uskoneet, koska Jumala kerran Noan aikana

odotti"; Paavalin kirjeessä Kolosseille: että Kristus "on ryöstänyt

vallitukset ja väkevyydet"; Hosean 13 luvussa: "minä tahdon heitä

päästää helvetin vallasta ja vapahtaa heitä kuolemasta"; kirjeessä

Ephesiläisille 4 luvussa: "mutta se, kuin hän astui ylös, ei ole mikään

muu kuin että hän ennen tänne astui alas, alimmaisiin maan paikkoihin",

oli kirkko Jumalan antamalla oikeudella muodostanut kysymyksessä olevan

uskonsäännön, joka tuli olemaan tärkeänä kohtana itse opissa.

— Mutta tämä uskonsääntö, väitti vastaväittäjä, ei ole juuri mikään

todistus kirkon teräväjärkisyydestä, tiedämmehän että Kristus, kun

hän oli ristillä kuollut, otettiin alas ja pantiin hautaan, josta hän

kolmantena päivänä nousi ylös. Se oli siis näinä kolmena päivänä kuin

hän kävi helvetissä; ajatus että hän tarvitsi kolme päivää voittaakseen

perkeleen on alentava hänen jumalalliselle majesteetilleen, eikä

vähemmän alentavaa olisi ajatella, että hän aikaisemmin olisi palannut

ja paneutunut uudestaan hautaan, vaikka hän ei enää ollut kuollut.

Praeses selitti nyt loistavassa, korkeaoppisessa puheessa mitä

lauseella _descensus Christi ad inferos_ (Kristuksen alasastumisella

manalaan) ymmärrettiin: että Kristuksen henki, ruumiin haudassa

maatessa, astui alas manalaan, s.o. maanalaiseen paikkaan, jossa

autuaitten esi-isien henget oleskelivat, jota paikkaa pyhässä

raamatussa sanotaan Abrahamin helmaksi ja jota Kristus ristin päällä

sanoi paratiisiksi, jossa hän ryövärin kanssa tuli olemaan vielä samana

päivänä. Muutamat raamatun tulkitsiat arvelevat että tämä alasastuminen

maanalaisten luo olisi tapahtunut kahdesti, ensiksi kun Kristus ristin

päällä huusi: "Jumalani Jumalani, miksi minun ylönannoit", ja luulevat

että Kristus silloin ihmisten syntien tähden kärsi kadotettujen tuskaa

helvetissä. Mutta sittenkun hän kuolemansa kautta oli täyttänyt

sovitustyön, astui hän jälleen alas syvyyteen ja voitti helvetin

voiman. Mutta tähän tarvitsi hän jumalallisessa majesteetissään

äärettömän pienen silmänräpäyksen, muun ajan ylösnousemiseensa asti

vietti hän autuaitten henkien luona julistaen heille pelastusta ja

ikuista elämää. Se paikka, jossa pyhät isät oleskelevat ylösnousemisen

päivään asti ja jossa he vuosituhansia ovat odottaneet vapahtajaa

on, niinkuin näkyy raamatun kertomuksessa rikkaasta miehestä ja

Lazarus’esta, aivan lähellä perkeleen ja kadotettujen asuntoja. Mutta

kadotettujen asuinpaikkoina sanoo raamattu olevan jonkun paikan eli

kohdan äärimmäisessä syvyydessä, ja kun evankeliumissa kerrotaan

Kristuksen ylösmenneen taivaasen, niin täytyi hänen, tullaksensa

kadotettujen asunnoille, _astua alas_ helvettiin; tästä näkyy, että

kirkon oppi "_descensus ad inferos_" alasastunut maanalaisten tuo, s.o.

helvettiin, on aivan oikea, vaikkakin pyhä raamattu ei nimenomaan

siitä puhu. Ja jos Kristus ei olisi astunut alas helvettiin, missä

olisi hän sitten saavuttanut voittonsa? Ei suinkaan maan päällä, sillä

maan on Jumala luonut ihmisten asuinpaikaksi ja Jumalan astinlaudaksi;

eikä myöskään taivaassa, sillä taivaassa asuu Herra Jumala ja taivaan

sotajoukot, ja sieltä heitettiin saatana langenneiden enkelien

kanssa ulos; siis täytyi sen tapahtua manalassa, kuoleman, perkeleen

ja kadotettujen sielujen asuinpaikalla ja linnoitetussa linnassa.

Hän voitti helvetin portit, kuuluu raamatussa. Tämä todistaa, että

kadotettujen asunto on kuin linnoitettu leiri eli linna. Mutta kuka

tohtii väittää että tämä suuri leiri, tämä mahdoton linna olisi maan

päällä, valossa, Jumalan ja hänen pyhäin enkeleinsä silmäin edessä?

Puhe, joka esitettiin oppineen teologin koko innolla ja voimalla

ja oli täynnä viittauksia kirjailioihin, joiden nimiä suurin osa

kuulioista tuskin oli kuullut, teki huomattavan vaikutuksen. Säälivästi

katsottiin nuoreen, komeapukuiseen vastaväittäjään, joka nähtävästi

oli joutuva pulaan tämän syvän, valtavan opin edessä. Professorit

katsoivat hymyillen toisiinsa, ja vanha tuomiorovasti Alanus nyökytti

päätään myöntäväisesti suuren tekotukan alta, johon hänen rypistyneet,

pergamentin näköiset kasvot terävine ja levottomine silmineen melkein

kokonaan katosi, ja Chronanderin ystävät olivat hänen puolestaan

levottomat ja hämillään.

Mutta nuori lakimies istui suorana ja hymyillen tuolillaan ja katsoi

pelotonna praesestä silmiin, kun tämä lopetettuaan heitti häneen

silmäilyn täynnä ylpeätä ylenkatsetta. Koko lukuisassa kuuliakunnassa

oli yksi ainoa, joka ymmärsi Chronanderin iloisan itseensäluottamuksen.

Se oli Petrus Torpensis, joka ollen akatemian apulainen istui alinna

yliopiston opettajien seassa ja käsivarret ristissä nojautui seinää

vastaan. Hänen pyöreillä, juomingissa vietetyn yön johdosta vielä

punertavilla postillaan oli leveä hymy, ja hänen veitikkamaiset

silmänsä tarkastivat kuuliakuntaa pysähtyäkseen vihdoin voitokkaalla

katseella Svenonius’een katederissa.

Kun Svenonius oli lopettanut pitkän puheensa, istui Chronander hetken

vaiti. Sitten sanoi hän harvaan ja erityisellä painolla:

— Praeses on esittänyt koko joukon hupaisia tietoja Kristuksen

luulotellusta helvettiin alasastumisesta, ajasta, tavasta ja paikasta

sekä piinapaikan asemasta ja rakennustavasta. Mutta tässä on praeses,

valitettavasti kyllä, mennyt luvattomiin. Sovinnon kaava kieltää

nimittäin _expressis verbis omnes inutiles et curiosos qvestiones_

[selvillä sanoilla kaikki joutavat ja viisastelevat kysymykset]

tämän uskonsäännön johdosta, sentähden että useimmat teologit ovat

erimieliset käsityksessään sitä selittäessä, ja sentähden että

ymmärtämättömät papit kaikenlaisilla saduilla semmoisesta luulotellusta

alasastumisesta manalaan ovat pahentaneet Jumalan seurakuntaa ja

matkaan saattaneet häpeätä kristinuskolle. Pyydän sentähden saada

ehdoittaa seuraavan [johtopäätöksen]: Se, joka on valalla vannonut

seuratakseen Sovinnon kaavaa, mutta poikkeaa siitä siten, että hän

yleisessä väitöksessä selittää ja puollustaa joutavia, rikkiviisaita

väitteitä, joista Sovinnon kaava kieltää väittämästä, hän on valapatto;

mutta _reverendus praeses_ [arvoisa esimies] on valalla vannonut

noudattaakseen Sovinnon kaavaa; ergo: reverendus praeses on valapatturi.

Koko kuuliakunta oli täynnä hämmästystä tämmöisen ei ennen kuullun

rohkeuden johdosta. Svenonius kalpeni ja puri huuliaan. Hän kiehui

silminnähtävästi vihasta, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja

vastasi:

— Minun nuori vastaväittäjäni ei näy voivan huomata eroitusta Sovinnon

kaavan sanojen ja sen oikeauskoisuuden välillä, jonka ne sisältävät.

— Tähän on vaan muistutettava, puollustihe Chronander, että sillä

oikeauskoisuudella, jota reverendus praeses puollustaa, ei ole

mitään perustusta pyhässä raamatussa, jonka reverendus praeses

itse on myöntänyt; mutta puhdas lutherilainen oppimme perustuu

pyhään raamattuun; ergo on reverendus praeses poikennut puhtaasta

lutherilaisesta opista.

Sinisenkalpeana kiukusta löi Svenonius nyrkkinsä katederiin.

— Suus kiini! kiljasi hän. Minä en istu tässä kauemmin suuntelemassa

koiran haukuntaa. Mene kotiin lukemaan läksyjäsi. Semmoinen on enemmän

sopivaa ylioppilaalle.

Chronander nousi hymyillen ylös, lopetti tavan mukaan väitöksensä

somalla, kerskailevalla kiitospuheella, jossa hän kiitti praesestä

siitä säädyllisyydestä, jolla tämä oli kuunnellut ja vastannut

muistutuksiin, joka kumminkin kaiken sen jälkeen, mitä oli

tapahtunut, tuntui suorastaan pilkalta. Sitten meni hän istumaan

muiden ylioppilaitten joukkoon, joista useimmat, niinkuin myös useat

muutkin kuuliat, ilolla olivat nähneet hänen niin pahasti menettelevän

kärsimättömyytensä ja ylpeytensä tähden sangen vähän rakastetun

teologian professorin kanssa.

Svenonius katsoi nyt vaativasti Terserus’een, joka istui nojatuolissa

yliopiston rehtorin vieressä. Terserus nousi ja meni vastaväittäjän

paikalle. Hän alkoi pyynnöllä että praeses sallisi hänen keskeyttämättä

selittää oman käsityksensä descensu Christi ad inferos, ei niin

paljon praeses’in tähden, kosk hän kyllä tiesi ettei tämä suinkaan

antaisi oikaista itseään, kuin kuuliakunnan tähden, jotta se tässä

asiassa saisi oikean käsityksen hänen oikeauskoisesta mielestään.

Sitten saisi praeses vastata niin paljon kuin haluaisi. Tähän

antoi praeses myönnytyksensä, ja Terserus luki nyt tähän kuuluvat

kappaleet katekismuksestaan, joissa hän oli esittänyt kirkkoisäin

ja etevimpien lutherilaisten teologien mielipiteitä kysymyksessä

olevasta uskonsäännöstä, jonka muutamat ovat arvelleet merkitsevän

Kristuksen syvintä alennusta ja piinaa, toiset hänen voittoaan ja

triumfiaan synnin, kuoleman ja helvetin porttien yli, joten tämä

uskonsääntö kuuluu Kristuksen ylentämiseen. Hän kertoi Lutheruksen ja

Sovinnon kaavan "terveellisen kehoituksen" että meidän "pitää pysyä

yksinkertaisesti meidän kristillisessä uskossamme", eikä antautua

laveihin, uteliaisin ja joutuviin kysymyksiin, joista "meille ei Jumala

mitään ole ilmaissut." Sitten luki hän vielä kappaleita useampien

oppineiden Wittenbergin teologien kirjoituksista, näyttäen siten toteen

ettei hän vähintäkään ollut poikennut näiden käsityksestä. Selvästi

ja yksinkertaisesti oli hän katekismuksessaan pysynyt kirkon opissa

sekä uskollisena Lutheruksen ja Sovinnon kaavan varoitukselle ollut

ryhtymättä kaikkiin semmoisiin kysymyksiin, jotka lutherilainen kirkko

syystä hylkää paavin uskolaisissa, niinkuin: tapahtuiko alasastuminen

helvettiin ennen tahi jälkeen kuoleman, oliko se vaan henki, hänen

kuolematon personansa, joka astui alas sinne, tahi tapahtuiko

alasastuminen ruumiin ja sielun kanssa yhtaikaa j.n.e. jotka kysymykset

eivät rakenna Jumalan seurakuntaa, vaan ainoastaan matkaansaattavat

riitoja ja meteliä sekä todistavat poikamaista turhamielisyyttä tahtoa

tietää enemmän kuin luvallista ja sopivaa on.

— Reverendus episcopus, keskeytti Svenonius hänet, sallikoon että...

— Sallikaa minun puhua loppuun, älkääkä keskeyttäkö! sanoi piispa

kiivaasti.

— Episcopus on academiae procancellarius, jonka tulee valvoa akatemian

lakien ylläpitämistä, jotka määräävät, että kaikki väitökset ovat

tapahtuvat _placide, sine scommatibus, calumniis, injuriis, rixis,

altercationibus, mutuis odiis ac interpellationibus_ [tyynesti,

pistopuheitta, kujeitta, loukkauksitta, vihoitta, toritta,

keskinäisittä vihoitta ja keskeyttämättä], jatkoi Svenonius.

— Se ei ole akatemian lakia vastaan, vastasi Terserus yhä enemmän

kiivastuneena, että minä ensin saan puhua, te sitten vastata, ja

siten voi kaikki käydä sine rixis et altercationibus. Jumala ja

esivalta on pannut minut teidän kuin myös akatemiallisten harjoitusten

tarkastajaksi, mutta ei teitä minun.

— Minut, vastasi Svenonius suututtavalla itsensä hillitseväisyydellä,

on kuninkaallinen majesteetti määrännyt professoriksi tähän

kuninkaalliseen akatemiaan. Sentähden on minun asiani puollustaa uskon

ja opin puhtautta kaikkia väärennyksiä vastaan. Mutta se on opin

väärennös kun ei tahdota ymmärtää Kristuksen alasastumista helvettiin

tositapauksena, vaan koetetaan selittää sitä vertauskuvaksi. Se on

juuri sitä, mitä reverendus episcopus noster tekee, ja minä olen

siitä kovin surullinen mielessäni, sillä hän poikkeaa siinä oikeasta

puhdasuskoisuudesta, poikkeaa Augsburgisesta tunnustuksesta ja suosii

Calvinistejä.

Nyt ei Terserus voinut enää hillitä itseään. Pauhaavalla äänellä ja

punaisena vihasta huusi hän:

— Jos joku typeryydessään suosii semmoisia perusteettomia mietteitä

kuin descensus Christi ad inferos, joita hän on muilta kuullut, niin ei

se ole hänen autuudelleen haitaksi. Mutta se, joka tekee sitä, vaikka

häntä varoitetaan ja hänelle selvästi todistetaan asian toisin olevan,

sekä seurakunnan pahennukseksi pysyy hyödyttömissä ja viisastelevissa

kysymyksissään, hän on todellakin lähellä joutua harhaopin teille.

Olisi parempi että pysyisitte Jumalan hengen antamissa uskonkappaleissa

ja jättäisitte kaikki paavilliset kysymykset ja viisastelemiset

sikseen. Nämä rikkiviisaat ongelmat ja väitteet, joiden kautta oikea

oppi Kristuksen alasastumisesta turmellaan, ovat joko Jumalalta tahi

perkeleeltä; mutta ne eivät voi olla Jumalalta, sillä siinä tapauksessa

puhuisi Jumalan sana niistä _expressis verbis_ [selvillä sanoilla],

ja Jumalan sanassa ei löydy mitään todistusta niille; siis ovat

praeses’in ongelmat ja väitteet perkeleeltä. Eikä se olekaan mitään

ihme että niin on, jatkoi piispa, yhä enemmän kiivastuen, sillä

praeses’in koko elämä näyttää, että hänellä on kuollut usko, jonka

hedelminä eivät ole mitkään hyvät työt, maan minä, riita, kiukku,

tora, eripuraisuus, puolueellisuus, joita apostoli Paavali luettelee

Galatilaiskkirjan viidennessä luvussa kuuluviksi lihan töihin — elämä,

jonka täytyisi olla sekä akatemialle että kirkolle korjaamattomaksi

vahingoksi. Ja eikö hän ole ruvennut kaikissa saarnoissaan,

väitöksissään ja luennoissaan, pidoissa ja missä tahansa hän on,

huutamaan synkretistejä [lahkoisyhdistäjiä] vastaan koko kaupungissa?

Vieläpä koko maan on hän täyttänyt huudollaan synkretismistä, niin että

yleisö nyt luulee meidän täällä Turussa eroavan toisistamme uskonnon

suhteen, josta voi seurata eripuraisuutta ja meteliä isänmaassa. Kaiken

tämän tähden en minä voi pitää praeses’tä nuorison opettajana, vaan

nuorison vietteliänä. Se, joka ei seuraa Lutheruksen oppia, ei ole

puhdasuskoinen lutherilainen; mutta praeses ei seuraa Lutherusta, ergo

(siis) ei praeses ole puhdasoppinen lutherilainen.

Tähän ankaraan hyökkäykseen vastasi Svenonius kylmäkiskoisella

tyyneydellä:

— Se, joka yhdessä uskonkappaleessa pitää yhtä kalvinistein kanssa,

on kalvinisti; mutta reverendus episcopus noster (kunnioitettava

piispamme) pitää kalvinistein kanssa yhtä, ergo reverendus episcopus

noster on kalvinisti. Augsburgin tunnustus lukee Kristuksen

alasastumisen hänen ylentymiseensä, mutta reverendus episcopus noster

lukee sen hänen alentumiseensa, ja on siten poikennut Augsburgisesta

tunnustuksesta.

Terserus nousi kiivaasti.

— Tämä on päinvastoin sitä, mitä minä olen kirjoittanut

katekismuksessani ja mitä tässä olen sanonut. Semmoista sanon minä

operta calumnia'ksi, julkiseksi parjaukseksi, ja siihen en minä vastaa.

Terserus käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä ja sanoi kuulioille:

— Pitäkäämme kaikki kiinni kirkkomme opin sanoista, niinkuin ne

kuuluvat, uskoen Kristuksen todellakin alasastuneen helvettiin ja

samalla voittaneen perkeleen ja helvetin portit. Mutta millä tavalla

hän saavutti voittonsa ja triumfinsa perkeleen ja kadotettujen henkien

yli, siitä ei ole meillä kenelläkään tietoa, sentähden ettei sitä ole

meille ilmoitettu.

Kun hän oli tämän sanonut, jätti hän salin, lopettamatta

vastaväitöstään tavallisilla kohteliailla korupuheilla.

Svenonius, joka ei ensinkään näyttäynyt joutuneensa hämilleen,

katsoi ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen vielä muita vastaväittäjiä

esiintymään, mutta rehtori nousi nyt ja ilmoitti, että aika jo oli

kulunut eikä sopinut rikkoa akatemian sääntöjä, jonka tähden väitös

täten oli lopussa.

Chronander ja Petrus Torpensis tapasivat toisensa portailla.

— No, sehän meni oivallisesti, sanoi Petrus, lyöden Jacobusta

olkapäälle. Oli oikein hauskaa nähdä, kuinka tuo ylpeä pölkkypää

kiukustui. Mutta Anna kaunottarelle saat kaiketi nyt sanoa jäähyväiset.

— Sen kyllä arvaan, sanoi Chronander huoaten.

— No niinpä menkäämme Mutterin luo huuhtomaan pois surun ja

lohduttamaan itseämme sillä, että hän kyllä ottaa toisen. _Varia et

mutabilis est femina_. [Vaihtuvia rakastava ja huikentelevainen on

nainen.]

Hän tarttui Jacobus’en käsivarteen, ja niin he kulkivat käsikoukussa

koulutorin yli Hämeenkadulle päin, ylioppilaisjoukon seuraamina, jonka

teki mieli hauskassa seurassa tyhjentää tuoppi tahi pari rohkean

vastaväittäjän kanssa.

Sinä päivänä oli ilo ylimmillään Mutterin kapakassa. Kapakan sali

ja sen viereinen kammari oli täynnä ryypiskeleviä, tupakoitsevia ja

laulavia ylioppilaita, puheita pidettiin Chronanderin kunniaksi, ja

pereat (hävitköön) huutoja kaikui Svenonius’elle.

Vähää ennen kello kymmentä kuului raskaita askelia pimeällä kadulla. Se

oli kaupunginvahti, joka käveli ympäri ja jonka velvollisuuteen myös

kuului pitää huolta siitä, ettei ylioppilaat saaneet istua kellarissa

ja kapakoissa myöhempään, kuin kello kymmeneen. Vahdin etupäässä kulki

Pitkä Hindrich sauvoineen. Melu Mutterin kapakasta kuului jo kaukaa

hänen korviinsa; hän käski vahdin astua nopeammin, ja hetkisen perästä

seisoivat he sulettujen ikkunaluukkujen takana, joiden raoista Pitkä

Hindrich kilistävien ylioppilaitten joukossa selvästi voi huomata

Jacobus Chronanderin. Mielihalulla katsasti hän rakojen läpi, ja kun

samalla huuto "pereat Svenonius, vivat Chronander" kaikui voimakkaista

kurkuista, veti hän suunsa leveään nauruun. Tämän oli hän ilmoittava

rehtorille, niin saisivat ylioppilaat maksun viimeisestä.

Pitkä Hindrich kulki vahdin kanssa katua eteenpäin. Silloin kuului

meteliä ja kovia huutoja Mätäjärven puolelta. Vahti juoksi sinne päin,

mutta kohta oli siellä kaikki hiljaa. He seisahtuivat ja kuuntelivat,

vaan ei mitään kuulunut, ja kadulla oli pimeä kuin säkissä. Ainoastaan

heikko valo näkyi vähän kauempaa samalla kadulla. Se oli nurkkalyhty,

joka riippui seipäässään erään kapakan oven edessä. Muutamien

minuuttien perästä istui vahti mukavasti siellä suuren, oluella

tahratun pöydän ääressä mielihyvällä maistellen kapakoitsian olutta.

Pitkä Hindrich, joka jo aikaisemmin illalla oli ryypiskellyt

melkoisesti, juopui kohta tapansa mukaan. Ryypiskelevät ylioppilaat

olivat hänen mielessään, ja tämä kiihoitti hänen lakkaamatonta

kostonhimoaan. Nythän oli oivallinen tilaisuus saada kiinni kaikki

yhdellä kertaa. Muuta ei ollut tarpeen kuin nähdä, keitä ne olivat,

sillä ikkunasta oli hän voinut nähdä ainoastaan Chronanderin.

Mutta hänen kehoitukseensa tulla mukaan, vastasivat hänen

seuralaisensa, rauhallisia porvaria, joiden vuoro oli olla yövartioina

kaupungissa:

— Emme jaksa enää juosta ympäri kaupunkia, tahdomme istua täällä

juomassa; anna sinä ylioppilaiden olla rauhassa. He ovat kyllä siivoja

poikia, kun vaan ei suututa niitä.

— Niinpä menen yksin, sanoi Pitkä Hindrich; olisipa kumma, jos

pelkäisin muutamia ylioppilaspoikia.

Tultuansa Mutterin kapakalle, asettausi hän jälleen akkunan luo ja

katsasti kellarisaliin. Silloin sattui hän sauvallaan koskettamaan

ikkunaluukkuun, niin että rämähti. Ylioppilaat juoksivat ikkunan luo,

avasivat luukut nähdäkseen, mitä se oli, ja nyt ei Pitkä Hindrich

voinut hillitä itseään, vaan särki kaksi ruutua sauvansa läimäyksellä.

Ylioppilaat juoksivat kadulle ja piirittivät vahtimestarin.

— Tahdotteko tappaa minut! Tahdotteko tappaa minut! huusi tämä ja löi

erästä ylioppilasta päähän.

Toinen tempasi sauvan häneltä. Silloin heitti vahtimestari kaapun

päältään, veti esiin miekkansa ja löi sillä vastustajaansa selkään,

tekemättä kumminkaan suurempaa vahinkoa, niin että ylioppilaan nuttu

sai ammottavan reijän. Ylioppilaat syöksivät nyt, kuin yksi mies,

Pitkän vahtimestarin kimppuun, ja ennenkuin tämä ennätti kohottaa

miekkaansa uuteen iskuun, olivat he tarttuneet hänen käsivarsiinsa

ja heittäneet hänet pitkälleen kadulle. Eräs ylioppilas löi häntä

sauvalla ranteille, niin että hän päästi miekan, joka kilisten putosi

kadulle, toinen otti sen ylös ja löi sen lappiolla muutamia kertoja

vahtimestaria päähän, niin että otsa-nahka halkesi ja verta alkoi

vuotaa.

Meteli kuului korttigaaliin asti, josta vahti kohta kiiruhti ulos

keihäine, miekkoine, lyhtyineen, kun ylioppilaat kuulivat tämän tulevan

juosten ja näkivät lyhtyjen liikkuvan valon Hämeenkadun päässä,

lähtivät he pakoon, ja vahti löysi, tultuansa taistelukentälle,

vahtimestarin yksinään makaamassa juovuksissa ja verisenä syvässä kadun

loassa, sauvatta ja miekatta, sekä kaapun heitettynä ojaan, jossa

kevätvesi kohisevana koskena kuletti rikkoja, perkeitä ja muuta likaa,

joka päivän kuluessa pihoilta oli heitetty kaduille lisäämään sen syvää

möhjäkerrosta. Säretystä ikkunasta pisti säikähtynyt kapakoitsia-eukko

päänsä ja kysyi:

— Oo’ko tappanu’ hän’t?

— Ei näy olevan vaarallist’; mutt’ vattmästar’ on juovuksiss’ kuin

sika, vastasi yksi vahtimiehistä.

Mutter sulki jälleen ikkunanluukkunsa. Vahti korjasi lyödyn ja vei

hänet lähinnä asuvan parranajajan luo, jotta haava tulisi tarkastetuksi

ja sidotuksi.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin asia rehtorille. Ketään muuta

ylioppilasta ei vahtimestari voinut ilmiantaa kuin Chronanderia,

ja tätäkään ei hän voinut syyttää muusta kuin siitä, että hän oli

istunut kellarissa kello kymmenen jälkeen ja että hän luultavasti oli

ollut mukana huutamassa "pereat Svenonius" sekä myöskin hyökkäämässä

vahtimestarin kimppuun. Kuinka monta ylioppilasta siellä oli ollut,

ei hän myöskään tiennyt, ainoastaan että "heillä kaikilla oli ollut

lasit ja piiput, ja oli heitä niin paljon, kuin kellarinsaliin mahtui."

Saksalainen parranajaja, joka oli sitonut vahtimestarin haavan,

sanoi että haava vähällä olisi voinut tulla hengenvaaralliseksi.

Haavoitetulla oli neljä reikää päässä, kumminkaan ei pääkallon läpi,

sekä pienempiä mustelmia käsivarsissa ja polvissa. Haavat, lisäsi hän,

voivat kyllä tulla vaarallisiksi, "jos Hindrich ei varoisi itseään ja

terveyttään, vaan yhä joka päivä joisi ja päihdyttäisi itseänsä."

Chronanderin käskettiin ilmoittamaan, kutka ylioppilaat sinä iltana

olivat olleet Mutterin kapakassa. Hän kieltäysi, vaikka monasti

kehoitettuna, sitä tekemästä, ja tuomittiin sentähden pantavaksi

prubba’an, siksi kun asiasta saataisiin selkoa. Silloin astui Ericus

Binningius esiin ylioppilasjoukosta ja ilmoitti julkisesti olevansa

se, joka oli temmannut sauvan vahtimestarilta ja lyönyt häntä

käsivarrelle, sekä vaati että Chronander vapautettaisiin. Myöskin muut

ylioppilaat, jotka olivat ottaneet osaa tappeluun, vaikkapa vaan olleet

kapakassa, seurasivat esimerkkiä ja ilmoittavat itsensä. Tämän johdosta

päätettiin, että kaikkien niiden ylioppilaitten, jotta olivat osaa

ottaneet tappeluun, piti mennä "prubba’an", kunnes asiaa ehdittäisiin

likemmin tutkia. Niiden joukossa oli Chronander. Hän ei tosin ollut

lyönyt vahtimestaria, mutta sanoi ottaneensa häntä käsivarresta. Hän

tahtoi näet olla osallinen toverien kohtaloon.

Prubba oli suuruudeltaan keskinkertainen huone kirkkomuurissa;

siinä oli lava makuusiana, penkkejä pitkin seiniä, yksi pöytä ja

muutamia tuolia. Ovi oli harva ja heikko, ikkuna oli reikä, jossa

oli rikkonainen lasi, ja välikattoa ei löytynyt ollenkaan. Seinät,

pöytä, penkit ja ovet olivat täynnä piirrettyjä nimiä, sukkeluuksia,

komparunoja ja irvikuvia, jotka muistuttavat niistä monista, jotka

siellä olivat istuneet toinen toisensa jälkeen. Takkanurkassa oli

hevoisen lannan jälkiä; pedelli, jonka hoidossa prubba oli, oli

näet äskettäin pidetyillä markkinoilla kannusta olutta vuokrannut

satunnaisesti tyhjän huoneen parille talonpojalle hevoistalliksi

— josta omavoittoisesta keksinnöstään hän oli saanut kunnon torat

ylioppilailta, ja tarpeellisen muistutuksen rehtorilta.

Seuraavana päivänä kutsuttiin ylioppilaat taas konsistorioon. Sekä

akatemian ulkopuolelle että etehiseen oli kokoontunut suuri joukko

ylioppilaita ja porvaria, jotka viimemainitut olivat jättäneet

konsistorioon kirjoituksen, missä valittivat ylioppilasten käytöstä ja

vaativat ankaraa rangaistusta heille, koska muuten ei kukaan porvari

voinut turvallisesti tehdä vahtiansa öillä.

Rehtori otti kirjoituksen vastaan, ja kun hän oli lukenut sen, sanoi

hän arvollisuudella porvarille, joka oli jättänyt kirjoituksen:

— Jos joku ylioppilas on harjoittanut jotakin vääryyttä ja jäänyt

rankaisematta, niin astukaa esiin ja todistakaa se. Muutoin tulemme

niin menettelemään, ettei kukaan tule hulluuttansa hyväkseen

nauttimaan; vaan se, joka syntiä tekee, sitä rangaistaan.

Ylioppilasten voitokkaasti hymyillessä ja heidän ivansa esineenä

vetäysi porvari nöyränä, hattu kädessä, jälleen pois joukon läpi.

Kohta sen jälkeen syntyi liikuntoa käytävässä. Maaherra,

oikeuspormestari ja kaupungintoimitsia astuivat nyt sisään. He

olivat pyytäneet saada olla läsnä asiaa tutkittaessa, koska se koski

hyökkäystä paljastetuilla aseilla erästä virkatoimissaan olevaa

kaupungin palveliaa vastaan ja siis oli hengen asia, varsinkin jos

vahtimestari, niinkuin luultava oli, kuolisi haavoistaan. Rehtori oli

julistanut, että he tosin, jos tahtoivat esiintyä asianomistajina,

saisivat olla läsnä, mutta että siviili-virkamiehinä heidän ei ollut

sekaantuminen konsistorion toimiin.

He tulivat nyt ja saivat paikan erään pöydän ääressä konsistorion

kokoushuoneessa.

Kun tutkinto ja vierasten miesten juurtajaksainen kuulusteleminen oli

päättynyt, jolloin yllämainittu tapaus kaikkine sivuseikkoineen tuli

toteen näytetyksi, nousi maaherra ja vaati, että ne ylioppilaista,

jotka olivat tehneet väkivaltaa kaupungin vahtimestarille,

lähetettäisiin linnan vankilaan.

Silloin luki rehtori kuningatar Kristiinan yliopistolle antamat

etuoikeudet, joiden mukaan akatemialla oli oma tuomiovaltansa, sekä

vielä akatemian kanslerin, valtionvalvojan Pietari Brahen lausunnon

samanlaisessa, kymmenen vuotta ennen Upsalassa nostetussa kysymyksessä,

vieläpä muistutti Upsalan yliopiston esimerkkiä, jossa samaa

järjestystä aina oli noudatettu. Tämän johdosta julisti rehtori, että

konsistorio pidätti itselleen täyden tuoimio-oikeuden asioissa, jotta

koskivat ylioppilaiden rikoksia, jonka jälkeen maaherra nousi ylös ja

meni pois pormestarin ja kaupungintoimitsian seuraamana.

Kun nämä olivat menneet, päätti konsistorio, että tappeluun

osaa-ottaneiden ylioppilaiden jälleen piti mennä prubba’an, siksi kuin

vielä muutamia vieraita miehiä oli kuulusteltu.

Nyt tuli iloinen elämä prubbassa, jommoista sen vanhat seinät

eivät vielä koskaan olleet nähneet. Petrus Torpensis lähetti salaa

ylioppilaille olutta ja espanjan »viiniä sekä soitto-niekkoja rumpuine

torvineen, ja siellä "melskattiin, juotiin ja huudettiin", niin että

koko kirkkokorttelissa tuskin kukaan sai unta silmiinsä sinä yönä.

Varhain seuraavana aamuna meni rehtori, jolle asiasta nyt ilmoitettiin,

sinne tekemään metelistä lopun. Hän tapasi pedellin juopuneena ja

nukkuneena rappujen alimmaisella portaalla, prubban ovi oli nostettu

paikoiltaan ja heitetty eräälle hautakivelle kirkkomaalla; mutta

ylioppilaat istuivat ryypiskellen ja laulellen suuren leimuavan

takkavalkean ääressä soitto-niekkojen, paraan mukaan, rumpujaan ja

torviaan päristäessä. Hälinä ja melu oli niin suuri, että sen olisi

luullut herättävän kuolleetkin, jotka olivat haudatut kirkkoon ja

kirkkotarhaan.

Kun rehtori, valistunut ja vapaamielinen Andreas Thuronius, joka

oli saavuttanut nuorison kunnioituksen ja rakkauden arvollisen

vastalauseensa kautta hengen rangaistustuomiota vastaan, johon

konsistorio oli langettanut loihtimisesta syytetyn ylioppilaan

Colenius’en, näkyi ovessa, hiljeni meteli, ja ylioppilaat nousivat,

paljastivat päänsä ja asettuivat niiden toverien eteen, jotka

olivat liiaksi ryypiskelleet. Rehtorin kysymykseen, miten he

uskalsivat harjoittaa semmoista, akatemian sääntöjä vastaan sotivaa

»vallattomuutta, vastasi Chronander, että huhtikuun yö oli ollut

kylmä ja prubba niin huonosti varustettu, jotta heidän oli täytynyt

ostaa puita ja muutoinkin tehdä, mitä voivat, pysyäkseen lämpiminä.

Rehtorista oli kaikki tämä, vaikka hänen täytyi virka-arvonsa tähden

pysyä ankaran näköisenä, niin hullunkurista, että hän oli vähällä

purskahtaa nauruun. Hän käski nyt ylioppilaiden jättämään ovettoman

prubban ja jokaisen hiljaa ja ääneti menemään kotiinsa, jota käskyä

ylioppilaat lupasivat noudattaa.

Kun rehtori ankaralla katseella oli kääntänyt heihin selkänsä ja

poikennut Vanhalle Kirkkokadulle, ei hän voinut olla sydämmellisesti

naurahtamatta.

— Niin, niin, ne ylioppilaat, sanoi hän, ne ovat aina samanlaisia.

Vähempiä hullutuksia emme mekään tehneet minun ylioppilas-aikanani

Wittenbergissä. Siivoja poikia kaikissa tapauksissa, kun vaan heitä

oikein ymmärtää, lisäsi hän, kun hän seuraavassa kulmassa katseli

taaksensa ja näki kuinka ylioppilaat, totellen hänen käskyään, hiljaa

hajosivat eri haaroille.

Samana päivänä langetti konsistorio heidän tuomionsa. Se kuului

seuraavasti:

"Koska syytetyt ylioppilaat ovat nuoria, sekä tähän asti ovat

näyttäneet olevansa hiljaisia, siivoja, sävyisiä ja oppivaisia; koska

he eivät ole tappelua aikoneet, vaan hän, joka tuli haavoitetuksi ja

joka löi heitä ensin sauvalla sekä sitten miekalla; koska häntä vastaan

eivät ole käyttäneet aseita ja miekkoja, vaan paljaita käsiään, mutta

sitte, kun hän hyökkäsi heidän päällensä, ottivat hänen oman aseensa;

koska he pimeän tähden eivät huomanneet, että he löivät häntä liian

kovasti; koska hän ei ollut virkatoimessaan johtamassa kaupunginvahtia,

vaan oli jättänyt tämän kapakkaan, ja koska ylioppilaat ovat

kunniallisten ja ansiollisten miesten lapsia, joiden tulevaisuutta

ei tämän asian tähden voi hyvällä omallatunnolla turmella, niin ei

senatus academiae voi langettaa heitä suurempaan rangaistukseen, kuin

mitä he jo ovat kärsineet prubbassa. Mutta koska ovat meteliä pitäneet

prubbassa, vetäkööt sakkoa kukin kaksi taaleria rahassa."

Kun tuomio oli julistettu, seisoivat sekä syytetyt että myös lukuisa

joukko heidän toveriaan, jotka olivat olleet sangen levottomia

heiden tähtensä, vielä kadulla ja tervehtivät kolmikertaisella

"vivat"-huudolla rehtoria ja konsistorion jäseniä, kun nämä lähtivät

akatemiasta.