Piispa Terserus istui työhuoneessaan, joka oli kadun puolella hänen
kivikartanossaan Vanhan Kirkkokadun varrella aivan tuomiokirkon
vieressä. Keskellä lattiaa seisoi suuri, viheriällä veralla peitetty
pöytä, täynnä kirjoja, paperia ja kirjoitustarpeita. Piispa istui
ruskealla nahalla päällystetyssä nojatuolissa pöydän yhdessä päässä ja
lausueli erään kiertokirjeen loppua kirjurilleen, ylioppilas Andreas
Aschelinus’elle, joka istui pöydän sivulla:
"Pohjanmaalla, varsinkin kansakkaissa ja varakkaissa pohjoisemmissa,
sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa pitäjissä, niinkuin myös
Ahvenanmaalla ja muutamissa täkäläisen saariston ruotsalaisissa
pitäjissä on nyt Jumalan armosta ja pappien ahkeruuden kautta niin
pitkälle tultu että kaikki, jotka ovat 20 tahi 30 vuotta nuoremmat,
osaavat sujuvasti lukea kirjasta äidinkieltänsä, katekismuksen,
Evankeliat ja virsikirjan. Leksand’issa Taalainmaalla pidettiin
vielä miespolvi sitten suurena ihmeenä, jos joku talonpoikainen
poika tahi tyttö osasi lukea kirjaa. Mutta nyt, neljäkymmentä vuotta
myöhemmin, pidettäisiin ei ainoastaan Leksand’issa vaan kaikissa
Taalainmaakunnissa suurena ihmeenä, jos joku 10 tahi 11 vuotias poika
tahi tyttö ei osaisi selvästi lukea kirjaa. Täällä Suomessa tähän asti
on suomalaisten talonpoikaislasten kirjasta lukemaan oppiminen pidetty
melkein mahdottomana asiana vähemmällä kuin että heidät lähetetään
kouluun. Mutta nyt on kumminkin muutamissa seurakunnissa koetus tehty,
joten voipi toivoa että muutamissa vuosissa suurin osa voipi lukea
kirjaa. Ja että tämä saataisiin hyvään alkuun useammassa paikassa,
kehoitetaan kirkkoherroja pitämään huolta siitä, että he vähitellen
hankkivat lukutaitoisia tyttäriä, jotka kelpaavat muita opettamaan. Ja
kun vaan muutamat oppivat, niin kohta oppivat toiset heiltä, siksi kun
koko seurakunta on lukutaitoinen."
— On todellakin ilahuttavaa, sanoi piispa, sittenkun Andreas Aschelinus
oli kirjoittanut, mitä piispa oli lausunut, nähdä kansan oppimishalun.
Vielä Ruotsissa ollessani sanottiin suomalaisia taikauskoiseksi,
kaikkia sivistystä vihaavaksi kansaksi. Toiveeni eivät sentähden
olleetkaan suuret, kun tulin tähän hiippakuntaan. Mutta olen huomannut
että kansa on hyvää ja oppivaista. Valitettavasti vaan monet
opettajista eivät ole semmoisia kuin heidän pitäisi olla. Täällä löytyy
monta pappia, joiden tiedot ovat heikot ei ainoastaan katekismuksessa
ja Augsburgisessa tunnustuksessa, vaan myös raamatussakin; olenpa
ollut pappiloissa, joissa ei ole löytynyt edes raamattua. He syyttävät
siitä köyhyyttänsä ja kovia aikoja, mutta tämä valitus on joutava,
kun he nyt täällä Turussa voivat saada hyvin nidotuita raamatutta 20
kupari-taalerilla. Toisin oli ennen. Isäni, joka oli kirkkoherrana
Leksand’issa, puhui usein siitä, kuinka hän, kun tuli pitäjäänsä, sai
antaa raamatusta yhden paraimpia työhärkiään.
Andreas Aschelinus antoi kiertokirjeen, jonka hän sillaikaa oli vielä
kerran läpi lukenut, piispalle, joka kirjoitti nimensä sen alle. Kun
tämä oli tehty, sanoi piispa:
— Se on nyt vaan annettava kirjanpainajalle, niin että sitä ensi
viikolla voidaan lähettää kirkkoherroille. Kirjoittakaa nyt Raision
kirkkoherralle, joka valittaa, että muutamat talonpojat ovat korjanneet
heiniäkin rukouspäivän iltapuolella, huolimatta hänen varoituksistaan,
ettei ole itsessään syntiä tehdä työtä suurina rukouspäivinä
jumalanpalveluksen loputtua; sillä koska nämä rukouspäivät sattuvat
heinän- ja elonkorjuun-aikoina sekä kalan kutu-aikoina, niin ei
suinkaan ole tarkoitus, että kansan tulee viettää koko aika, Jumalan
palveluksen loputtua kirkossa, laiskuudessa, jota tavallisesti seuraa
juopumus ja muu sopimaton elämä, vaan on se parempi, että toimittavat
hyödyllisiä ja tarpeellisia toimiaan, joita ei vahingotta voi jättää
tuonnemmaksi.
Kun tämä vastaus oli kirjoitettu ja allekirjoitettu, sanoi piispa:
niin, nyt ei ole mitään tehtävää enää tänä päivänä. Mutta miten on nyt
omien töittenne laita, rakas Aschelinus? Oletteko saaneet mitään uusia
suomalaisia runoja valmiiksi?
Lämmin ruso nousi ylioppilaan kalpeille, älykkäille kasvoille. Hän otti
esille paperilehden, katsoi siihen ujosti ja sanoi nostamatta silmiänsä
paperilta:
— Minulla on tässä runo kevään tulosta.
— Näyttäkää minulle, sanoi piispa ja silitti vasemmalla kädellään
pitkää, vaaleanruskeaa, vähän harmaantunutta partaansa, joka oli varma
merkki siitä, että hän oli kaikkein ystävällisimmällä tuulella.
Ylioppilas nousi ylös, ojensi paperin Terserus’elle ja jäi seisomaan
hänen eteensä.
Piispa luki runon.
— Hyvä, sanoi hän, oikein hyvä. Te olette tässä runossa onnistuneet
vallan hyvin välttämään ne vaikeudet, joita viljelemätön kieli
panee runomitalle ja loppusoinnulle, melkeinpä vielä paremmin kuin
kirkkoherra Hemming, autuas Herrassa, joka antoi meille suomalaisen
virsikirjamme. Ja vaikka Horatius’en kaunis laulu, "Diffugere nives.
redeunt jam gramina campis" näkyy antaneen teille ensimmäisen
mielen-vaikutuksen, olette kumminkin ollut itsenäinen laatimuksessanne.
Se, joka varsinkin ilahuttaa minua, on se lämmin jumalanpelko, joka
esiintyy runossa. Niin ovat runot kirjoitettavat — ei ainoastaan pilan
vuoksi ja ajanvietoksi, vaan myös virkistäväksi ja jalostuttavaksi
sielun nautinnoksi.
Ylioppilas, joka piispan lukiessa runoa, oli tämän kasvoista koettanut
lukea hänen ajatuksiaan, katsoi nyt häneen säteilevin silmin.
— Niin, korkeasti kunnioitettava herra piispa, juuri sen olen minä
ottanut päämääräkseni. Kun minä kotonani pienten siskojeni kanssa joka
aamu ja ilta yhdyin niihin virsiin, joita vanha harmaapäinen isäni
lauloi virsikirjasta, ja kuulin hänen monta kertaa sanovan, ettei
kellenkään ole annettu parempaa lahjaa kuin sille, joka kykenee pukea
sanoihin ne kalliimmat tunteet, jotka ovat salatut ihmisten sydämmiin,
silloin oli hartain toivoni, että saisin sen ky’yn, ja lupasin
itsekseni, että käyttäisin sitä ainoastaan vakavamielisyydellä ja
Jumalan pelvolla.
— Aivan oikein, nuori ystäväni. Ja että te sepitätte runonne sillä
kielellä, jota yleinen kansa ymmärtää, siinä teette te todellakin hyvän
työn. Se on oppimattomia kuin meidän tulee opettaa, tietämättömiä kuin
meidän tulee valaista. Mutta ennenkuin menette, tahdon antaa tyttäreni
lukea kauniin runonne.
Piispa nousi ylös, meni ovelle, jonka hän avasi, ja huusi viereiseen
huoneesen:
— Hebla! tule tänne!
Hebla tuli sisään ja tervehti ystävällisesti ylioppilasta.
— Tässä saat lukea kauniin runon, jonka herra Andreas on kirjoittanut,
sanoi Terserus ja antoi hänelle paperin.
Hebla otti paperin ja luki. Samassa tuli eräs akatemian kirjuri ja
antoi Terserus’elle pienen kirjasen, joka samana päivänä oli ilmestynyt
painosta. Sen nimi oli "Varoitus luopumisesta uskosta" ja oli Enevaldus
Svenonius’en tekemä. Kaiken sen perästä, mitä ennen oli tapahtunut,
aavisti Terserus että se oli joku uusi salavihainen hyökkäys häntä
vastaan ja alkoi sentähden kohta tutkia pienen kirjasen sisältöä. Pian
oli hän lukenut tarpeeksi, huomatakseen että se todellakin oli mitä
hävyttömin koetus tehdä hänet epäiltäväksi harhaopin levittämisestä ja
samalla toisinto niistä syytöksistä, joita Svenonius saarnassaankin
oli häntä vastaan tehnyt, vaikka häntä ei nytkään nimenomaan mainittu.
Otsa vihasta rypistyneenä luki hän luku luvulta tätä kirjasta, joka oli
täpötäynnä vihaisia hyökkäyksiä ja julkeita väärennyksiä.
Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona. Nuori tyttö oli lukenut
runon, joka yksinkertaisissa ja kansanlauluntapaisissa värssyissä
huokui keväänluonnetta ja kainoa rakkautta. Hän ymmärsi kyllä, että
runon tarkoitus oli puhua hänelle, ja hänen sydämmensä tykytti kovasti,
kun hän paperi kädessä ystävällisellä silmäilyllä katsahti kauniisen,
kalpeaan ylioppilaasen. He punehtuivat molemmat, mutta ei kumpikaan
voinut sanoa mitään.
— Saanko pitää runon? sanoi Hebla vihdoin, kun pitkä äänettömyys
saattoi hänet vielä enemmän hämilleen.
— Niin mielelläni! Pidättekö sitten siitä? kysyi Andreas.
— Kyllä, oikein paljon, sanoi Hebla niin salaamattomalla ilolla, ettei
suinkaan voinut epäillä ettei hän ajatellut mitä hän sanoi.
He olivat syksystä alkaen tavanneet toisiaan joka päivä, sittenkun
Andreas oli tullut hänen isänsä kirjuriksi. Toisiinsa mieltymys, joka
jo ennen oli herännyt näissä kahdessa nuoressa, puhdassydämmisessä
ihmisessä, vahvistui vielä enemmän jokapäiväisen yhdessä-olon
kautta. Monta hämärähetkeä oli Andreas istunut ystävällisessä
perheessä, takkavalkean ääressä, joka leimusi salin valkoiseksi
rapatusta uunista, ja silloin yhä enemmän oppinut ihailemaan Heblan
sydämmellistä luonnetta ja sitä hiljaista ystävällisyyttä, jolla
hän toimitti taloudelliset askareensa. Hänen äitinsä oli kuollut
jo seitsemän vuotta sitten, ja suuresta taloudesta sekä monista
pienistä siskoistaan piti Hebla huolta yhdessä äitipuolensa ja tätinsä
Gudelinan kanssa. Köyhälle talonpojan pojalle olivat nämä iltahetket
piispan perheessä juhlahetkiä, joita hän ei olisi tahtonut vaihtaa
mihinkään muuhun maailmassa, jos ei omaan lapsuuden kotiinsa. Mutta
hänen vanhempansa olivat kuolleet, hänen veljensä olivat kaatuneet
sodassa Saksanmaalla ja hänen sisarensa olivat naimisissa. Lapsuuden
kodin köyhyydestä, tunnollisuudesta ja lakkaamattomasta ahkeruudesta
oli hänellä ainoastaan muisto jäljellä, ja kun hän joskus puhui
siitä, istuen piispan perheessä, levisi hänen kasvoilleen huomattava
surumielisyys. Hänen katseensa harhaili haaveksien ympäri hyvin
varustettua huonetta, jossa oli oivallisia uutimien ympäröimiä sänkyjä,
suuria kitattuja tammikaappia, siniharmaalla öljyvärillä maalattuja
vaate-tapettia, punaisilla sametti-tyynyillä varustettuja penkkiä ja
mukavia, nahalla päällystettyjä nojatuolia — mutta hänen ajatuksensa
olivat jälleen nokisessa tuvassa, jossa savu riippui vaalean sinisenä
pilvenä kattopuitten alla, päre paloi pitkine kiekuroine hiilineen
rautapihdissä ja äiti hämmensi suurta puuropataa, piikojen istuessa
surisevien rukkien ääressä, leimuavan takkavalkean valossa, sillaikaa
kun isä istui piippunysä suussa vuolleskellen ja pienet siskot
leikkivät lattialla lastuissa.
Semmoisina hetkinä oli varsinkin kaksi paria silmiä, jotka lämpimällä
myötätuntoisuudella katsoivat häneen — neiti Heblan ja vanhan
tädin, neiti Gudelinan. Jo ensi silmänräpäyksestä oli Andreas tullut
viimemainitun suureksi suosikiksi, ja Gudelinan osoitti mieltymystään
ei ainoastaan siten, että hän runsaasti täytti ruokavaroilla ne vakat,
jotka hän lähetti häntä varten Davidssonin vaimolle Ryssänmäelle
palkaksi hänen kirjuritoimestaan piispan luona, vaan myös siten, että
hän lahjoitti hänelle pari suurta kaulusta, jotka hän itse oli neulonut
hollantilaisesta palttinasta, hienoimmalla luostarinneuloksella ja jotka
sopivat oivallisesti siihen musta-verkaiseen kokovaatetukseen, jonka
hän oli saanut piispalta joululahjaksi. Usea pari lämpimiä sukkia
mustasta villasta, jotka ystävällisen eukon ahkerat sormet olivat
valmistaneet takkavalkean ääressä, päivän työn ja vaivan loputtua,
olivat myös joutuneet nuoren ylioppilaan arkkuun.
Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona puhellen matalalla äänellä ja
huomaamatta piispaa, joka kuohuen vihasta luki Svenonius'en kirjasta.
Kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän ylös, otti keppinsä ja
hattunsa.
— Minne isä menee? sanoi Hebla, joka nyt vasta huomasi että tämä oli
hyvin kiihottunut. Eikö isä tahdo ottaa kaapua päällensä, näyttää kuin
tulisi sadetta.
— Menen konsistorioon. Minulla on jotakin sanomista tohtori
Enevaldus’elle, sanoi Terserus murtaen suutaan Heblan auttaessa
silkkivuorista samettikaapua hänen päälleen.
Andreaskin sanoi jäähyväiset mennäkseen luennoille, Hebla voi akkunasta
nähdä, kuinka hän kirjat kainalossa meni kadun yli ja seuraavassa kadun
kulmassa poikkesi Akatemian kujalle, jonne ylioppilas toisensa perästä
näkyi ohjaavan askeleitaan.
Kun Terserus astui konsistorion kokous-saliin, olivat professorit
vielä koossa. Oli näet ollut konsistorion istunto aamupäivällä. Kiivas
sanakiista syntyi Terserus’en ja Svenonius’en välillä, s.t.s. kiivas
Terserus’en puolelta, mutta ylen maltillinen ja varova Svenonius’en
puolelta.
Kun Terserus vihdoin moitti häntä siitä, että hän vallan huonosti
palkitsi sen ystävyyden, jolla Terserus oli kohdellut häntä hänen
lapsuudestaan asti, vastasi Svenonius, että hän ei ollut toiminut
vihamielisyydestä, vaan ainoastaan puollustaakseen puhdasta evankelista
oppia, ja kutsui Terserus’en seuraavana päivänä tapahtuvassa
väitöskirja-tarkastuksessa julkisesti selittämään, sekä jos voisi,
puollustamaan mielipiteitänsä.
Terserus lupasi tehdä sen ja jätti vihan vimmassa Svenonius’en ja
konsistorion.