I.

Varhain keväällä vuonna 1663 käveli eräänä iltana kolme nuorta

ylioppilasta pitkää Hämeenkatua Turussa. He kulkivat luostariin

päin, siihen kaupungin osaan, joka oli saanut nimensä muinoin siellä

löytyneestä dominikaniluostarista. Tultuansa lähelle kadun loppua

poikkesivat he kapealle syrjäkadulle, joka johti Vartiovuorelle. Tämä

syrjäkatu oli niin likainen, että oli mahdollista kulkea ainoastaan

toista syrjää, pitsin huoneriviä, jossa muutamat laudanpalaset ja

liejuun uponneet tiiliskivet sallivat päästä jokseenkin kuivin jaloin.

Vaikeampi oli nousta liukkaita vuoren kulmia, joiden rotkot vielä

olivat lumella peitetyt.

Päastyänsä vuorelle seisahtuivat he korkeimmalle kukkulalle rakennetun

Vartiotornin juurelle katselemaan näköalaa. Heidän jalkojensa juurella

levisi Turun kaupunki niinkuin kartalla. Lähinnä, vuoren ja joen

välillä, oli luostari komeine kivirakennuksineen, kauempana oikealla

Brinkala-rakennus, sisältävä raatihuoneen kellotornineen ja päävahdin,

jota sanottiin "kortigaaliksi" (corps de garde). Tämän vieressä ison

torin varrella oli komea hovioikeudenrakennus, ja siitä ulottuivat

Kirkko- ja Hämeenkadut, kaupungin paraat kadut, joiden, samoin kuin

isontorinkin varrella, oli kivirakennuksia tuomiokirkkoa kohden, joka

kohousi kukkulallaan ylpeänä ja mahtavana läheisten rakennusten yli,

ja korkeata kirkkomuuria kohden, josta koulun ja akademian rakennukset

muodostivat osan, kauempana olivat Ryssänmäki ja sen lukuisat

tuulimyllyt ikäänkuin rauhallisina vartioina. Kivikartanoiden ja kirkon

punaiset tiilikatot erosivat silmäänpistävästi laskevan auringon

valossa köyhempien kaupunginosien, niinkuin Ryssänmäen, Mätäjärven

ja Luostarinmäen turvekatoista, joilla sammal ja yökönlehti alkoivat

viheriöidä sulaneen lumen kostuttamina ja kevätauringon lämmittäminä.

Joen toisella puolen oli "pieni puoti", lähellä korkeaholvista siltaa

kivirakennuksineen ja puukirkkoineen, Pyhän hengen kirkko nimeltään,

ja siitä ulottui Anningaistenkatu pitkän kärmeen muotoisena aina

Anningaisten mäelle saakka, joka oli täynnä mataloita, köyhiä tölliä.

Muutoin näkyi toisella puolen jokea ainoastaan leveitä katuja, ja

näiden takana kohosi pohjoisessa Räntämäen kirkon jyrkkä katto,

koillisessa Nummen kirkko ja lounaisessa Turun linnan mahtavat muurit,

jonne rivi mataloita rakennuksia vaihdellen puu-istutusten kanssa

ulottui.

Meidän kolme ylioppilasta katseli ääneti kaunista, hymyilevää taulua.

Rauhallinen kaupunki lepäsi auringon laskiessa niin viehättävänä ja

ystävällisenä. Tuomiokirkon korkeasta, kuparikukolla varustetusta

tornista kuului ruumiskellon soitto täyttäen ilman värähtelevällä

äänellään, ja joen jääpeitteellä ajoi joukko talonpoikia hiljaa

kuormineen kaupunkiin. Lumi oli jo paikkapaikoin sulanut kedoilta, ja

ilmassa vallitsi se ihmeellinen keväinen luonne, joka täyttää kaikkien

ja varsinkin nuorison rinnan sanomattomalla viehätyksellä. Yksi

ylioppilaista osoitti kädellään Räntämäen kirkkoa, jonka katto juuri

hohti ruusunpunaisena.

— Lieneeköhän tosi, kun sanotaan että Turun kaupunki kaikkein ensiksi

oli rakennettu tuonne vanhan piispanistuimen luo, sanoi hän.

— Ystävämme Daniel ei voi koskaan olla mainitsematta menneitä aikoja,

ei edes kun hän työllä ja vaivalla on kiivennyt vuorelle katsomaan

eikö kevätaurinko ole sulattanut jäätä Airiston seliltä, sanoi toinen

tovereista puoleksi pilkalla ja jatkoi: Mitä huolimme me menneistä

sukupolvista, kun elämä ympärillämme sykkäilee lämpimänä ja rikkaana.

Minä annan suuremman arvon tällaiselle kauniille kevätpäivälle,

iloiselle laululle ja tuopille hyvää mummaa Balikan kellarissa,

kuin kaikille sinun piispavainajillesi ja Turun kaupungin vanhoille

perusmuureille.

— Jacobus Chronander on runoilia ja puhuu kuin runoilia, sanoi nyt

kolmas. Hän panee arvoa ainoastaan nykyajalle, nimittäin jos se tarjoaa

jotakin iloa ja onnellisuutta. Tahdonpa vielä myöntää senkin, että

hän joskus ajattelee tulevaisuuttaan, mutta sitä tekee hän ainoastaan

silloin, kun hänellä on jotakin hauskaa odotettavana. Mutta hän

tekee sitä kaikissa tapauksissa, ja se nuorukainen, joka ajattelee

tulevaisuuttaan, on viisas ja ymmärtäväinen; ergo (siis) on Jacobus

Chronander viisas ja ymmärtäväinen nuorukainen, vaikka hän on runoilia.

— Pahaksi onneksi ei dominus rector ole samaa mieltä, nauroi

Chronander, ja lykkäsi ylemmäksi leveälaitaisen hattunsa, josta sininen

silkkinauha liehui, ja pyhki hien runsaan, ruskean tukan varjoamalta

otsaltaan; sainpa hiljattain aika nuhteet, kun pyysin lupaa saada

painattaa näytelmäni, jota näytettiin maisterinvihkiäisissä toissa

keväänä. Olisitte olleet siellä, ystäväni Aschelinus ja sinä,

Juslenius, niin olisitte saaneet kuulla jotakin hauskaa. Herra rehtori

antoi minun tietää, että semmoiset näytelmät houkuttelevat ylioppilaita

heidän opinnoistaan, että ne kustannukset, jotka näihin käytetään,

tekisivät enemmän hyötyä, jos ne käytettäisiin väitöskirjojen,

latinalaisten runojen ja puheiden painattamiseen, sanalla sanoen: että

näytelmien kirjoittaminen ja varsinkin niiden näytteleminen on joutavaa

ajan hukkaa.

— Dominus doctor Enevaldus Svenoniusta, ankarata jumaluusopin

professoriamme, saat varmaankin kiittää siitä. Hän pitää kaikkia

maallisia näytelmiä moitittavana, pirullisena komeutena, pompa

diaboli, kuten hän sanoo; ja hän se on, joka tätä nykyä johtaa koko

akatemiallisen konsistorion. Sinun näytelmäsi olisi hänen kumminkin

pitänyt hyväksyä. Laiskuuden pahojen seurausten ja ahkeruuden

siunauksen esittäminen sanoilla ja esimerkeillä, ja vieläpä lisäksi

hyvin valitussa ja miellyttävässä runomuodossa, eihän sen olisi pitänyt

olla hänelle vastoinmielistä. Vai mitä arvelet, Daniel? Mutta ethän

sinä edes kuuntele meitä! Mitä seisot taas ja mietiskelet? Panen vetoa,

että olit taaskin muutamia vuosisatoja taaksepäin ajassa.

Andreas Aschelinus löi häntä olkapäälle. Juslenius kääntyi hymyillen.

— Oikeassa olet, sanoi hän. Ajattelin juuri lieneeköhän tosi, että

munkit ovat raivanneet käytävän tuomiokirkosta Räntämäelle. Mutta

miten oli näytelmän laita, josta puhuitte? Olin keväällä maisterin

vihkiäisten aikaan Huittisissa isäni luona, joka silloin oli kovasti

sairaana, ja sen tähden en tunne sitä Ollenkaan.

— Se oli oivallinen, tiedätkös. Tahdotko, niin kerron, mitä se

sisältää? Tahi ehkä teet sen itse, Jacobus, sanoi Andreas Aschelinus

kääntyen Chronander’iin. — He istuutuivat nyt kaikki kuivalle kalliolle

ja Chronander alkoi:

— Ensiksi esiintyy Ahkeruus, rouva Diligentia, ja julistaa että

ainoastaan häntä palvelemalla on työllä ja vaivalla onnen ja kunnian

saavuttaminen mahdollinen. Sitten tulee Laiskuus, rouva Negligentia.

esiin ja kieltää nuorisoa seuraamasta Ahkeruuden ikävää tietä. Parempi

on, sanoo hän, elää hänen palveluksessaan, pitää hyviä päiviä, tanssia,

käyskennellä joutilaana, syödä ja juoda ylellisesti, kuin vaivata

itseään työllä. Kaksi ylioppilasta, Circejus ja Palladius, seuraavat

heidän neuvojaan. Circejus, joka vanhemmiltaan saapi runsaasti

rahaa, seuraa Laiskuutta ja Palladius Ahkeruutta. Saadakseni enemmän

vaihtelevaisuutta näytelmälleni, olen siinä myös antanut esiintyä

neljä talonpoikaa, joista kaksi tekee kuin Circejus ja toiset kaksi

kuin Palladius. Ahkera ylioppilas, joka ei vanhemmiltaan saa enemmän

rahaa, kuin mitä hän välttämättömästi tarvitsee, ei välitä hienoista

vaatteista ja ylellisestä elämästä, ei käy koskaan ravintoloissa,

vaan ostaa kirjoja ja lukee ahkerasti. Nöyrästi pyytää hän neuvoa

professoreilta, hylkää rouva Negligentia’n viekotukset, saapi apurahan

ja sitten maisteriseppeleen Apollolta itseltään. Lopulta joutuu

hän palkinnoksi naimisiin sievän rouva Filosofian kanssa, jolla on

seitsemän arvollista tytärtä, jalot neidet Metaphysica, Physica,

Mathesis, Ethica, Politica, Logica ja Rhetorica. Toinen ylioppilas,

Circejus, viettää elämänsä ilossa ja touhussa, hävittää omaisuutensa ja

hukkaa nuoruutensa ajan. Hän varottaa sitten nuorisoa laiskuudesta ja

pahoista, jotta lyhyen ilon perästä tuottavat pitkällisen katumuksen.

— Tuohan oli oivallista. Mutta anna kuulla, miten kävi neljän

talonpoikasi, kehoitti Daniel uteliaana.

— Kyllä, molemmat laiskat lainasivat rahaa ja tuhlasivat ne viinaan ja

tupakkaan. Sitten ottivat vartiat heidät ja panivat heidät torniin,

jossa saivat haikeasti valittaa, että olivat seuranneet rouva

Negligentia’n neuvoa. Mutta ahkerat nauttivat kaikenlaista onnea ja

menestystä.

— Plaudite! [taputtakaa käsiänne!] Sehän oli kaunis ja opettavainen

näytelmä. Vähän liian vakava ehkä. Mutta jos tunnen Jacobus

Chronanderin oikein, niin on hän kyllä osannut sovittaa siihen koko

joukon hauskoja ja naurettavia kohtauksia. Muutenhan se ei hänen

luonteistaan olisikaan, sanoi Daniel Juslenius.

— No se on tietty, sanoi Andreas Aschelinus. Kun Palladius joutuu

naimisiin kauniin, mutta kevytmielisen Virgo'n kanssa ja sitten

aviomiehenä joutuu ahtaalle, niin silloinkos oli katsojilla oikein

hauska. Mutta muutamat professoreista nyrpistivät otsaansa ja

näyttivät vihastuneilta. Toiset katsahtivat salaa naureskellen

kaunopuheliaisuuden professoriin, maisteri Johannes Clai Terserus’een,

tuohon juoppoon, joka istui siinä siveätapaisen vaimonsa, Jaakko

raatarivainajan miehuullisen tyttären kanssa, hänen, joka ei kauan

sitten löi kellarin avaimella kolon miehensä otsaan ja joka toisen

kerran salpasi hänen vieraineen hänen omaan huoneesensa, niin että

professorin täytyi kiivetä ikkunasta, päästäkseen ulos. Luultavasti

onkin tämä syynä, miksi ei korkea-arvoinen rehtori tahdo antaa lupaa

näytelmän painattamiseen.

Jacobus Chronander nauroi.

— Eipä juuri ilmankaan, etten aina vähin ajatellut heitä näytelmääni

kirjoittaessa, sanoi hän, vaikka minä en pannut siihen mitään,

joka suorastaan olisi heihin viitannut. Mutta mitä ajattelet sinä

talonpojistani? Eikö niitä esitetty mainion hauskasti?

— Tosin kyllä, vastasi Andreas Aschelinus. Mutta minä en kumminkaan

pitänyt oikein siitä. Kun näen talonpojan sillä tavoin tehtävän naurun

alaiseksi, tuntuu minusta kuin hänelle tehtäisiin väärin.

— Talonpojalle, sanot sinä? Mutta enhän ole tehnyt talonpoikiani

muunlaisiksi, kuin mitä ne ovat kaikissa näytelmissä, alkaen Plautosta

ja Terentiosta. Ja etkö ole nähnyt talonpoikia täällä meidän

markkinoilla? Ne nyt vasta ovat oikeita veikkosia, sanoi Chronander

nauraen, varsinkin kun ovat olleet tilaisuudessa pistäytyä krouvissa.

— Se voi kyllä olla tosi. Mutta minä olen nähnyt meidän suomalaisen

talonpojan hänen kodissaan, ja minä olen oppinut tuntemaan hänen

toisenlaisena. Rehellinen, luotettava, työteliäs ja vaatimaton kuin

harva, ansaitsee hän arvoa ja kunniaa eikä pilkkaa.

— Talonpojat kuin talonpojat, arveli Chronander.

— Sinä olet Ruotsista, sinä et tunne Suomen talonpoikaa etkä edes

ymmärrä hänen kieltänsä, sanoi Aschelinus. Mutta minä tunnen hänen.

Minä itse olen syntynyt köyhän talonpojan pirtissä ja olen elänyt hänen

vaivaloista elämätään. Ihmisellinen, jalo sydän sykkii lämpimästi

ja uskollisesti hänen lattean nuttunsa alla. Jumalanpelvossa ja

nöyryydessä kyntää hän laihaa maataan, ja kun halla vie hänen hikensä

ja vaivansa hedelmät, taipuu hän nurisematta herran ruoskan alle.

Mikä kansa ei olisi joutunut epätoivoon niiden monien hävitysten

aikoina, joita Suomi on saanut kärsiä? Mutta kun sota ja rutto on

murhannut hänen poikansa, ja kun nälänhätä on pakoittanut hänen syömään

pettuleipää, on Suomalainen toivolla ja luottamuksella katsonut

eteenpäin, varmana siitä, että Herra kyllä ajallansa auttaa.

Hän oli joutunut oikein kiihkoon. Hänen muutoin kalpeat poskensa

hehkuivat ja silmät säteilivät; hänen hoikka, vähän koukistunut

vartalonsa ojentui.

— Minäkin olen samaa mieltä kuin Andreas, sanoi Juslenius. Minäkin

olen elänyt Suomen talonpojan kanssa ja tunnen hänen rehellisyyden,

hänen avuliaan mielenalan ja hänen muut hyvät ominaisuudet. Hänen

luonteessaan on paljon, jota muistuttaa ihanata synnyinmaatanne.

Hän on tyyni ja rauhallinen kuin järvemme kesäiltana honkametsän

kuvastuessa sen syvyyteen; hän on järkähtämätön, kuin vuoremme,

vahva ja sitkeä kuin koskemme, joita ei talven pureva pakkanen

jähmetytä. Ja mitä vielä suuremmasta arvosta: hän pitää arvossa ja

kunniassa semmoisiakin asioita, jotka seisovat jokapäiväisiä tarpeita

korkeammalla. Olen nähnyt isäni seurakunnassa köyhien talonpoikien

sekoittavan puunkuoria leipäänsä säästääkseen akatemialle menevää

viljaa. Toisia voi kyllä löytyä, jotka etupäässä pitävät huolta omasta

maallisesta voitostaan, niinkuin nyt valitetaan monesta akatemian

talonpojasta Hämeessä; mutta olen myös tavannut semmoisia, joista äsken

kerroin, ja ne ovat Suomen kansan oikea sydän ja ydin.

— Ehkä olette oikeassa, sanoi Chronander. Minä en näytelmässäni missään

tapauksessa ole esittänyt oikeita talonpoikia. Mitä minä niillä

tekisin? Näytelmällä on nyt kerran esikuvansa, joiden tarkoitus on joko

opettaa tahi naurattaa, ja niiden joukossa on myös persona rustica,

talonpoika. Näillä kaikilla ei ole mitään tekemistä tehollisten

ihmisten kanssa. Eihän kirjoittamisella olisikaan mitään arvoa, jos

kirjailia antaisi katsojan nähdä ja kuulla sitä, mitä hänellä on joka

päivä muutoinkin nähtävänä. Voimme siis olla ystäviä kuin ennenkin.

Talonpoikani naurettavine käytöksineen ja viisastelevine puheineen

omat minun omaisuuteni, eli oikeastaan ne kuuluvat näytelmään. Teidän

suomalaisia talonpoikia en minä tunne, tahdon kumminkin mielelläni

uskoa, että ovat semmoisia, kuin olette kertoneet, vaikka minun täytyy

toiselta puolen myöntää, että on ensi kerran, kun kuulen jonkun puhuvan

sillä tavoin talonpojista.

Sitten palasivat he jälleen kaupunkiin. Tultuansa Vanhalle

Kirkkokadulle kohtasivat he kaksi nuorta tyttöä. Toinen näistä,

mustaverinen ja ruumiikas, oli neitsyt Anna, korkeastioppineen

jumaluusopin professorin Enevald Svenonius’en tytär; toinen taas,

neitsyt Hebla, piispa Terserus'en nuorin tytär hänen ensimmäisestä

naimisestaan, oli kaunis sinisilmäinen ja valkotukkainen tyttö, jota

hänen notkean, mutta samalla uhkean vartalonsa tähden olisi luullut

vanhemmaksi kuin hän todella oli, — hän näet ei vielä ollut täyttänyt

viittätoista vuottansa. Vaikka heidän isänsä eivät juuri eläneet

paraassa sovussa, olivat tytöt hyviä ystäviä, ja aina nähtiin heidät

yhdessä.

He punehtuivat ylioppilasten heitä kunnioituksella tervehtiessä,

johon he vastasivat vähän kumartaen juuri kun katosivat sen kartanon

sisäänkäytävään, jossa piispa Terserus asui.

Mutta ylioppilaat kulkivat ohitse, ajoissa kyllin huomatakseen katseen,

jonka tytöt heittivät salaa heihin, ennenkuin menivät sisään.

— Kuinka kaunis ja herttainen neitsyt Anna Svenonia on! huudahti

Chronander sovittaessaan lakkiansa että se näyttäisi oikein somalta

hänen tuuhealla tukallaan. Hänen vertaistaan ei mahda löytyä missään.

Daniel Juslenius hymyili ja katsahti Andreas Aschelinus’een. Oli

näetsen tunnettu asia tämän lähimmille ystäville, että Hebla Terseian

ja Andreaan väli oli enemmän kuin ystävällinen. Tämä huomasi Danielin

silmäyksen ja punehtui hivusrajaan saakka.

Kun olivat kulkeneet vielä jonkun mattaa ja tulleet Balikan kellarin

luo, kuului sieltä laulua ja naurua.

— Se on Petrus Torpensis, joka laulaa jotakin hauskaa laulua; tunnen

hänen äänensä. Menkäämme sisään, saadaksemme tuopin mummaa, sanoi

Chronander. Juslenius’ella ja Aschelinus’ella ei kumminkaan ollut tähän

halua, vaan menivät he kotiin. He asuivat Ryssänmäellä, jossa olivat

vuokranneet pienen kamarin porvari Davidsson’ilta, jonka vaimo Ingeborg

antoi heille ruokaa ja siivosi heidän huoneensa.

Chronander meni ravintolaan. Täällä oli jokseenkin suuri huone täynnä

ylioppilaita, jotka istuivat suuren pöydän ympärillä ja joivat

olutta tinatuopeista sekä polttivat tupakkaa pitkillä piipuilla.

Toisella sivuseinällä oli tavattoman suuri uuni, joka jakoi huoneen

kahteen osaan, joista toinen oli vieraita varten ja toisen täyttivät

oluttynnörit, ruokakaappi ja kauppapöytä, jonka takana kapakoitsia

ja hänen palveluspoikansa olivat täydessä toimessa. Seinillä oli

hyllyjä, löytyi tinatuoppia ja haarikoita. Katosta riippui rautainen

kynttiläkruunu, jonka muodosti neljä kierteistä ja lehden muotoisilla

koristeilla monistettua haaraa. Ikkunalla oli kaksi suurta messinkistä

kynttilänjalkaa, joissa oli kaksi paksua savuavaa talikynttilää. Oven

vieressä oli ruskeaksi maalattu kellokaappi, joka oli koristettu

suurilla, punaisilla ja sinisillä ruusuilla sekä omistajan

nimikirjaimilla M.B. (Matti Balikka) ja myöskin siniseksi maalatulla

vuosiluvulla 1650. Mustuneelle kellontaululle oli tekiän huonolla

käsialalla kirjoitettu: "Sic volvitur vetus." [Niin kulkee aika.] Huone

oli rinnankorkuiselta laudoitettu, muuten kalkilla rapatut, mutta

niiden valkoinen väri oli tomusta, tupakan savusta ja talikynttilän

noesta muuttunut tumman harmaaksi. Ilma tässä tupakan savussa ja

oluthöyryillä täytetyssä huoneessa tuntui lämpimältä ja tukehuttavalta

kun Chronander avasi oven.

Mihi sit praepositum

In taberna mori,

Vinum sit oppositum

Morientis ori.

[Olkoon minun määräni kapakassa kuolla, ja kuollessani olkoon viina

vuodatettu suuhuni.]

Kuului parista kymmenestä voimakkaasta kurkusta, ja yhtä monta

tinatuoppia ja haarikkaa löi tahtia vahvaan pöytään, jonka vankat

ristijalat kyllä olivat tarpeen estämään sitä notkistumasta iskujen

alla. Ylioppilaat istuivat hatut ja kaaput yllä, ja ylinnä pöydän

päässä seisoi Petrus Torpensis johtamassa laulua. Hän oli näöltään

pitkä ja leveäharteinen, pyöreä ja lihavakasvoinen, hänen vilkkaat

silmänsä vilkkuivat iloisesti ja leikillisesti, ikäänkuin hakien

alinomaa pilkan ja naurun esinettä. Hänen vasen kätensä lepäsi miekan

kahvalla ja oikealla nosti hän tinatuopin korkealle.

Ut diceant quum venerint

Angelorum chori:

[Että enkelien kuori, kun tulee, sanoisi:]

lauloi hän ja teki muiden nauraessa viittauksen Chronander’iin,

ikäänkuin olisi hän tarkoittanut että sisäänastuva oli enkeli.

Deus sit propitius

Huic potatori.

[Olkoon Herra suopea tuolle juomarille.]

lopetti Chronander laulun samalla tapaa ja sai naurajat puolellensa.

Chronander ja Petrus Torpensis olivat tovereiltaan hyvin suosittuja. Jo

ennakolta voi hyvin tietää että siinä tulisi hauskaa missä nämä olivat

mukana, niinkuin myös etteivät ne koskaan jättäneet toveriaan pulaan,

olipa se sitte kahakassa kisällien tahi yövartiain kanssa, tahi kun

toverien oli vastattava niinkuin yksi mies teoistaan korkea-arvoiselle

rehtorille ja akatemialliselle konsistorillle.

— Astu esiin ja istu pöytään, Jacobus ystävämme! sanoi Petrus. Me

juomme päästöolutta tänään. Muutamat beanit (keltanokat) tarjoavat

meille kannun mummaa mieheen.

Turun akatemiassa, samoin kuin muissakin akatemioissa tähän

aikaan, oli tapana että uudet ylioppilaat olivat aluksi kokonaan

toveruuden ulkopuolella, siksi kun he, jonkin määräajan oltuaan

vanhempien ylioppilasten nöyrimpinä palvelioina, katsottiin tarpeeksi

valmistuneiksi pääsemään akatemiallisiksi yhteiskuntalaisiksi. Tämän

vähemmän hauskan ajan voivat he kumminkin lyhentää kutsumalla vanhemmat

toverinsa "päästöoluelle", jolloin yhdellä kertaa voivat suorittaa

kaikki noviliali (uutis-) asemansa nöyryytysasteet. Tämmöinen tilaisuus

oli nytkin koonnut iloisen ylioppilasjoukon Balitan kellariin.

Novitiot palvelivat mitä naurettavimmassa puvussa. Heillä oli miekat

taakse sidottuina, hatun lierit sidottuna hatun päälle, halko

kainalossa ja kädessä palava päre.

— No, Jacobus ystävä, oletko nähnyt Anna Svenonia kaunotarta tänään?

nauroi Petrus Torpensis, kun Chronander oli istuutunut penkille hänen

viereensä ja saanut tuopin vahtoavaa olutta. — Hänen maljansa!

— Minä en juo hänen maljaansa oluessa. Se voi olla hyvää kyllä

ruukkumakarin Kreetalle, johon Petrus ystävällä on tapana pälyä

kirkossa, kun hän joskus erehdyksestä joutuu sinne, ja jota näin

hänen taputtavan leuan alle eräänä päivänä, kun tyttö tuli

torilta kopallinen kaloja käsivarrella. Poika hoi! Tuo tänne kannu

espanjalaista, ja pois nämä tuopit!

Chronander tyhjensi tuopin kerrassaan ja heitti sen sitten lattialle.

Muut seurasivat esimerkkiä ja yhtäkkiä olivat kaikki tuopit ja haarikat

kasassa lattialla. Viinuri kiiruhti kokoamaan ne, ja isäntä itse toi

toimekkaasti kuparikannun, joka laitojaan myöten oli viinillä täytetty,

sekä joukon tinapikaria. Täytettyään kaikki pikarit kullankeltaisella

nesteellä asetti hän kannun Chronanderin eteen ja meni kumartaen

pois, puuskaten sivumennen viinuria, joka hänestä ei näyttänyt olevan

tarpeeksi nopea liikunnoissaan.

— Tältä se on näyttävä! Ja nyt, vivat (eläköön) Anna Svenonia kaunotar!

He tyhjensivät pikarinsa kerrassaan, ja Chronander antoi kannun kiertää

täyttääkseen ne uudelleen.

Petrus Torpensis koputteli pöytään sormillaan ja veitikkamainen hymy

leikki hänen huulillaan. Ylioppilaat katsoivat odottaen häneen. He

tiesivät kokemuksesta sen olevan merkin, että jotakin hauskaa oli

tulossa.

He eivät tarvinneetkaan kauan odottaa. Hän tyhjensi vielä kerran

pikarinsa ja lauloi sitten syvällä bassoäänellään:

Kyllähän hullusti aattelin silloin

Kun lempeä riemuksi luulla ma voin

Ja leikitsin tyttösen kanssa ma illoin

Ja öill’ oluttynnyrit tyhjäksi join.

Ma hyppelin, jalkoja ilmahan heitin,

Ma temmelsin, painia löin hikipäin,

Mut kohta ma kasvoni nurkkahan peitin

Kun vaan vilahdukselta Reetaani näin.

Ja Reetaani hetken jos sain puhutella,

Niin maailman onnellisin olin mies,

Ma yöt utulinnoja voin rakennella

Ja mietteeni — lempo ne tutkia ties!

Mut yhtenä iltana miehenpä toisen

Näin Reetaani suutelevan simasuin,

Jo hornahan heitin ma henttuni moisen

Ja kannuhun tartuin ja viisastuin.

Ja nyt ijät’ saan vapauttani laulaa

Niin kauan kuin syömmeni sykkii ja lyö,

En tartu ma enää rakkauden paulaan,

Ei toiste se rintaani kalva ja syö!

Riemuhuudoilla tervehdittiin tätä laulua. Mutta kun Petrus tahtoi

tyhjentää pikarinsa, ei se ollutkaan täytetty.

— Sinä konna, kiljasi hän novitiolle, jonka toimena oli häntä

palveleminen, niinkö sinä velvollisuuksiasi täytät? Kannu tänne!

Novition kiiruhtaessa pitkän pöydän toiseen päähän viinikannua hakemaan

veti Petrus kengän jalastaan ja antoi kaataa viiniä siihen. Sitten

täytyi novition langeta polvilleen, juoda kengästä ja pyytää anteeksi

seuraavalla Petrus'en määräämällä tavalla:

— Minä Ericus Binningius anon nöyrästi anteeksi pahantekoni ja

lupaan aina edelleen olla suuriarvoisen ja korkeastioppineen Petrus

Torpensis'en nöyrä palvelia.

— Ja nyt uuniin, komensi Petrus; ja novitio kiipesi kaikkien nauraessa

uuniin ja sieltä savupiippuun, niin että jalat vaan näkyivät.

—- Tule jälleen alas, käski Petrus; ja mustana kuin nuohaaja ja surkean

näköisenä seisoi Ericus jälleen lattialla tomu- ja nokipilvessä.

Samassa avattiin ovi ja ylioppilaille vallan tuttu henkilö tuli hiipien

kellarihuoneesen. Hän oli puettu pitkään harmaasen kaappuun, jonka

alta pilkoitti sotamiehen sapeli; kädessä oli hänellä pitkä ja vahva

sauva ja päässä sotilaslakki. Hän oli kaupunginvahdin päällikkö, n.s.

kaupunginvahtimestari Hindrich Staffanson, jota pituutensa vuoksi

tavallisesti sanottiin "pitkäksi Hindrichiksi." Suuren kuparinvärisen

nenänsä ohitse heitti hän nopean silmäyksen ylioppilasten toimiin, ja

häijy hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten meni hän myymäpöydän luo

ja pyysi tuopin olutta. Hän näytti kovasti juopuneelta, ja jalat eivät

tahtoneet oikein kantaa häntä.

Tuskin oli hän päässyt ovesta sisään, ennenkuin ylioppilasten

herjasanat tuiskusivat häntä kohtaan. Turhaan koetti hän säilyttää

mahtavaa arvollisuuttaan, jota katsoi virkansa vaativan; hänen

juopumuksensa tuli hänen vanhoille vastustajilleen avuksi. Kun hän

lopulta huomasi että hänen arvonsa seisoi yhtä heikoilla jaloilla kuin

hän itse, hoiperteli hän pöydän luo, löi kepin siihen niin että pikarit

hyppivät ja uhkasi mennä rehtoriin laulelemaan, että ylioppilaat

istuivat täällä ja joivat päästöolutta, vaikka se yliopiston säännöissä

oli ankarasti kielletty. Mutta samassa pettivätkin hänen jalkansa ja

hän romahti pöydän alle, voimatta enää nousta sieltä.

Ylioppilaat tervehtivät hänen lankeemustaan korkeilla riemu® huudoilla.

Silloin kaikui äkkiä Petrus Torpensis’en ääni yli hälinän.

— Koska hän tahtoo mennä rehtoriin, mutta nähtävästi ei voi sitä tehdä

omin voimin, niin on se meidän kristillinen velvollisuutemme auttaa

häntä. Kantakaamme hänet rehtorin pihaan.

Ehdotukseen suostuttiin riemulla. Ylioppilaat ja kaupunginvahti

olivat näet alituisessa sotatilassa keskenään, ja tilaisuus kostaa

monesta entisestä tappiosta oli liian houkutteleva, ettei sitä

olisi käytetty hyväksi. Kahdeksan novitiota määrättiin ottamaan mies

olkapäilleen, ja huolimatta hänen rynnistelyistään ja potkuistaan

lähti joukko liikkeelle. Ensimmäisenä kävi Binningius soittaen viulua,

sitten kaksi ylioppilasta kantaen päresoihtuja, ja näiden jälessä

Chronander ja Petrus Torpensis, joka jälkimäinen kädessään huiskutti

kaupungin vahtimestarin sauvaa. Sitten seurasi nuo kahdeksan novitiota

rynnistelevän kuormansa kanssa, joka joka silmänräpäys oli vaarassa

pudota maahan. Muut ylioppilaat, kaksi aina rivissään, lopettivat

juhlasaaton, joka meluten ja hälisten läksi liikkeelle. Viinuri, joka

aukaisi oven ja suuressa messinkikynttilänjalassa olevalla kynttilällä

näytti heille valkeata, nauroi niin, että kyyneleet olivat silmissä,

ja kapakoitsia Matti Balitta seisoi lihavana ja kaljupäisenä keskellä

tyhjää tupakan savulla täytettyä huonetta ja katseli meniöitä leveästi

nauraen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: sen saatte vielä maksaa.

Kun saattojoukko oli tullut kadulle, aitoi Petrus Torpensis matalalla

äänellä laulaa hautausvirttä de profundis, ja kaikki muut yhtyivät

siihen yhtä salaperäisesti. Katu oli pimeä ja yö pilvinen. Kaksi

päresoihtua heitti talojen salvatuille akkunan luukuille epäselvän,

häilyvän valon, joka muutti paikkaa heidän kulkiessaan; mutta hitaasti

eteenpäin marssivat ylioppilaat tummissa kaapuissaan ja näyttivät

varjoilta pimeässä.

Kun ylioppilaat tulivat torille, pysähdytti heidät kaupunginvahti, joka

oli istunut puolinukkuneena sillan luona, keihäät nojattuna sillan

kaiteita vastaan, siksi kun heitä herätti ylioppilasten melu, joka yön

hiljaisuudessa kuului ympäri koko kaupungin. Silloin syntyi meteli,

nyrkin iskuja tuiskusi, ja vihdoin paljastuvat vahtimiehet miekkansa,

samaten kuin ylioppilaatkin. Kumminkin oli se enemmän uhan kuin toden

vuoksi kuin aseet paljastettiin, ja pari Petrus Torpensis’en tekemää

ripeätä miekan kiekausta sai kaupunginvahdin pakenemaan korttigaaliin,

jossa heitä tervehtivät ohimenevät ylioppilaat kivenheitolla suletuille

oville.

Kun juhlasaatto oli saapunut rehtorin portille, otti yksi

ylioppilaista, joka asui samassa talossa, esiin portinavaimensa ja

avasi portin, jolloin juopunut vahtimestari kannettiin pihalle ja

pantiin rehtorin portaille selvenemään humalastaan. Sitten erosivat

ylioppilaat kulkien joukottain eri haaroille, mutta vielä kauan kuului

laulua ja rähinää, milloin Anninkaisten puolelta, milloin luostarista,

milloin kaukaa Hämeenkadulta. Rauhalliset asujamet katujen varsilla,

joilla ylioppilaat kuleksivat, heräsivät useassa talossa kovista

iskuista portaille ja seinille. Siellä täällä avattiin joku ikkuna

varovasti ja villaiseen patalakkiin puettu pää pilkisti ulos ja

vetäysi jälleen takaisin vihaisesti muristen: ylioppilaat ovat taaskin

raivoissansa.

— Missä olet niin kauan ollut? kysyi Anna Svenonian äiti, kun Anna

hämärässä tuli kotiin.

— Olen ollut Hebla Terseran luona, vastasi tämä.

Ovi isän huoneesen oli auki. Tämä, joka oli istunut erään suuren

nahkakansisen kirjan lukemiseen vaipuneena, katsoi ylös työstään ja

sanoi:

— Anna, tule tänne! Sinun ei pidä seurustella niin paljon Heblan

kanssa. Se ei ole hyvä. Hänen isänsä, piispa, näyttää suosivan

oppikäsitteitä, jotta arveluttavasti eroavat meidän lutherilaisen

liiton opista. Vaikka kyllä tiedän ettei mitkään harhaopit saastuta

minun tyttöäni, niin voisivat ihmiset kumminkin kentiesi sanoa sitä.

Sinun ahkera seurustelusi Heblan kanssa ja sinun käyntisi piispan

talossa ovat sentähden lakkautettavat.

— Mutta Hebla on kaikkein rakkain ystäväni, väitti Anna.

— Sinun tulee rakastaa Jumalata ja meidän Herraa Kristusta enemmän kuin

ihmisiä, sanoi isä ankarasti; sinä et saa mennä Heblan luo etkä kävellä

hänen kanssaan kaduilla, eikä hän myöskään saa tulla tänne. Se on minun

järkähtämätön käskyni.

Hän nojasi puristetun nyrkkinsä raskaasti avatun kirjan® lehdille ja

loi tyttäreensä terävän silmäyksen, johon vastaus oli ylpeä välähdys

tämän ruskeista silmistä.

Professorin vaimo, Margaretha Svenonina, katsoi mieheensä suuresti

hämmästyneenä.

— Epäilläänkö piispaa väärästä opista? kysyi hän.

— Epäillään kylä ja vieläpä suurista harhauksista. Ja asia on sitä

vaarallisempi, koska hän on kirkon ylipaimen. Jos harhausko voittaa

alaa niissä, jotka ovat asetetut uskonnon vartioiksi, niin on vaara

tarjona että opin puhtaus joutuu hukkaan.

— Kuka olisi voinut uskoa semmoista hänen korkea-arvoisuudestansa!

huokasi vaimo Margaretha ja pani kädet ristiin.

Svenonius rypisti otsaansa.

— Ajat, jossa elämme, ovat todellakin vaarallisia meidän puhtaalle

lutherilaiselle uskollemme, sanoi hän. Mutta tahdon näyttää hänen

korkea-arvoisuudelleen että pyhällä kirkollamme kyllä on valppaita

vartioita.

— Eiköhän ole varomatonta ruveta riitaan piispan kanssa, mietti vaimo

Margaretha epäileväisesti. Maailman suurilla on aina puollustajia.

— Piispa on hankkinut itselleen vihollisia korkeiden herrain joukossa,

sanoi Svenonius, pahajuonisesti hymyillen, aina siitä ajasta, jona hän

Tukholman valtiopäivillä niin innokkaasti vaati Aatelin läänitysten

palauttamista kruunulle, Niille, joilla valta on, on kyllä mieluisaa

että piispa tulee kuritetuksi.

Tässä luulossaan olikin Svenonius aivan oikeassa. Kun kuningatar

Kristina 1650 valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon osaksi

kruunauksensa takia, osaksi pyytääkseen varoja sotajoukon kulettamiseen

Saksanmaalta kotia sekä vieläkin sen suurentamiseen, ynnä myös

palkkasoturien eroittamiseen ja lopulliseen palkan maksoon heille,

esitti pyyntönsä uusien verojen myöntämisestä, niin herätti se yleistä

tyytymättömyyttä aatelittomissa säädyissä. Yleisesti oli toivottu

ja iloittu siitä, että ne monet miljoonat taalarit, jotka Ruotsi

oli saanut Westfalin rauhanteossa sotakulunkia, riittäisivät näihin

tarpeisin, ja kansa, jota pitkällinen sota oli kovasti rasittanut,

siten pääsisi uusien verojen rasituksista, vieläpä osaksi entisistäkin

liian suurista veroista. Kun nyt tämä toivo raukesi ja hallitus tahtoi

jälleen panna uusia veroja köyhtyneen kansan niskoille, herätti

se yleistä nurisemista. Epätoivoon joutuneet aatelittomat säädyt

toivat esiin että syy lakkaamattomaan valtion varain puutteesen

pääasiallisesti oli se, että kruunun tilat ja tilojen verot olivat

aika-ajoin tulleet lahjoitetuiksi, pantatuiksi, myydyiksi tahi

läänitetyiksi korkeammalle aatelille, jonkatähden kansan muu osa,

jonka yksin täytyi maksaa valtion suuret menot, kokonansa köyhtyi.

Aatelittomat säädyt jättivät sentähden kuningattarelle kirjoituksen,

jossa vaativat näiden lahjoitusten ja läänitysten palauttamista

kruunulle. Se oli _reduktioni_, jota nyt ensikerran kangasti uhkaavana,

ja vaikka asia sittemmin raukeni, ei aateli kumminkaan unohtanut

niitä, jotka olivat panneet alkuun ja antaneet painoa tälle heille

vastoinmieliselle liikkeelle. Ja koska Terserus oli ollut tämän

kansan oikean asian innokkaimpia puollustajia, niin oli hän tästä

lähin silmäntikkuna valtion korkeille herroille, niinpä useille

piispoillekin, jotka eivät suinkaan olleet jääneet osattomiksi valtion

maiden jaossa. Tämän asian oli Svenonius, niinkuin kukin kyllä huomaa,

taitavasti ottanut laskuihinsa.

— Hän onkin kohottanut päänsä niin korkealle, jatkoi Svenonius hetkisen

perästä, sekä hiippakuntansa asioissa että täällä akatemiassa, kuin

ei kukaan ennen häntä, niin että monta kyllä taitaa löytyä, jotka

mielellään näkevät häntä kuritettavan hänen ylpeydestään.

— Niin, niin, minä olen vaan vaimo; en ymmärrä paljon enkä myöskään

tahdo tuomita semmoisissa asioissa. Mutta minä tiedän, että olet

varovainen, niin ettet hanki mielipahaa itsellesi, sanoi vaimo

huolestuneen näköisenä.

— Ah, minun ei tarvitse mitään peljätä, vastasi Svenonius hymyillen.

— Eikö kumminkin olisi parempi että antaisit koko asian rauveta?

Piispa, joka on niin oppinut mies, ymmärtää kyllä puollustaa itseään,

eikä ensinkään voi tietää, miten asia voi kääntyä, pitkitti vaimo

huolellisena.

— Älä sekaannu asiaan, joka ei koske sinua, sanoi Svenonius jyrkästi.

Mitä tietoihin tulee, niin en niissä ole häntä huonompi, melkeenpä

päinvastoin. Kuka huolii Terserus’esta Ruotsin valtakunnan rajojen

ulkopuolella? Mutta kysy oppineilta Giessen’in, Jena’n ja Wittenberg’in

yliopistoissa, tuntevatko he tohtori Enevaldus Svenoniusta? Ovatko he

koskaan kirjoittaneet Terserus’elle ja pyytäneet hänen mietintöään

ja neuvoaan uskontoamme koskevissa riitaisissa kysymyksissä,

niin kuin ovat kirjoittaneet minulle? Minäkö tunnustaisin hänet

itseäni etevämmäksi? En tosiaan. Ja miten on hän tullut piispaksi?

Hiippakunnanko luottamuksen kautta? Saiko hän yhtään ainoata ääntä

akatemisessa konsistorissa? Ei, meidän ja koko hiippakunnan tahtoa

vastaan nimitti hänet kuningas, jonka suosion hän oli ymmärtänyt

liehakoitsemisellaan saavuttaa, tämän perintöruhtinaana ollessa.

Niin, puhuttiinpa vielä että Terserus perintöruhtinaan tieten oli

osallisena niissä vehkeissä kuningatar Kristinan hallitusta ja henkeä

vastaan, joista Messenius’et menettivät päänsä. Hän on saava kokea

että piispaakin voidaan saada taantumaan. Huomenna olen valmis Maria

Wassenia vainajan ruumissaarnassa antava hänen ja koko seurakunnan

kuulla totuuden varoittavaa ääntä.

Kun hän oli tämän sanonut, rupesi hän jälleen valmistamaan huomispäivän

ruumissaarnaa, jota varten hän teki otteita avatusta kirjasta. Vaimo

ja tytär vetäysivät pois ja sulkivat ovet työhuoneesen, etteivät

häiritsisi häntä.

Äiti alkoi kattaa illallispöytää ja sanoi sitä tehdessä:

— On toinenkin asia, josta kauan jo olen ajatellut puhua kanssasi.

Anna ei vastannut mitään, vaan viipyi avatun kaapin edessä kauemmin

kuin oli tarpeellista tinalautasien käsille ottamiseen.

— Olen huomannut että ylioppilas Chronander käyttää tilaisuutta

kohdatakseen sinua, kun tulemme kirkosta, ja kuinka sinä punehdut, kun

hän tervehtii. Mitä se merkitsee?

Anna kohotti päätään ja tuli kopeasti pöydän luo.

— Oletko joskus puhunut hänen kanssaan? Kas niin, lapseni, puhu nyt

kaikki minulle. Istu tähän ja ole vilpitön äidillesi.

Äiti istuutui, mutta Anna jäi seisomaan pöydän ääreen.

— Äiti kulta, sanoi hän, ei minulla ole mitään kertomista, jota

ette jo tiedä. Juhannus-iltana viime vuonna puhuin ensikerran hänen

kanssaan Kupittaan lähteen luona, kun siellä leikitsimme Juhannnuskokon

ympärillä. Sitten olen kohdannut häntä monta kertaa kadulla, ja hän

tervehtii aina jonkunmoisella julkealla tuttavuudella, johon hänellä

ei ole mitään oikeutta ja jota en voi kärsiä. Ja sitten tanssin minä

hänen kanssaan syksyllä häissä pienellä puolella, siihen aikaan kun

olitte kipeänä ettekä voinut olla mukana, mutta joissa minä olin

serkkuni Marian kanssa, joka silloin asui luonamme. Siellä oli paljon

ylioppilaita, jotka päihtyivät ja rupesivat tappelemaan; ja siellä yhtä

ylioppilasta pistettiin miekalla, että hänen luultiin kuolevan. Mutta

Chronander ei ottanut osaa meteliin eikä ollut juovuksissa niinkuin

muut, vaikka hän oli iloinen ja riemastunut. Ja kun me menimme kotiin,

serkku Maria ja minä, seurasi hän meitä. Oli suvi ja hyvin märkä

kaduilla, portin edustalla seisoi hevonen rekineen ja ajaja oli pihan

sisällä ja katseli muun väen kanssa tanssia. Silloin pyysi Chronander

meidät istumaan rekeen ja ajoi meidät kotiin; luulimme, näette, että

hänellä oli lupa siihen, vaikka sitä ei hänellä ollut.

— Varmaankin se juuri oli tuon kujeensa tähden kuin hän sitten sai

istua prubbassa [yliopiston vahtihuone], hän kun omin lupinsa oli

ottanut Jakob Wallen hevosen, jotta Wallen itse täytyi häävaatteissaan

jalkaisin kulkea kotiin pitkin vettyneitä katuja.

— Niin, se oli juuri silloin. Kun hän sitte kerran tuli luokseni

kadulla, sanoin minä hänelle että se oli tyhmästi ja poikamaisesti

tehty ja että se saattoi häpeää sekä hänelle että meille. Mutta hän

vastasi että hän iloisasti kärsisi kuolemankin minun tähteni.

— Mitä vastasit sinä siihen?

— En mitään. Olin niin suutuksissani etten osannut sanaakaan sanoa, ja

kun juuri olimme porttimme luona, jätin hänet mitään puhumatta. Sitten

en ole puhunut hänen kanssaan.

— Rakastatko häntä?

Anna rypisti ylpeästi hienoja mustia silmäluomiaan.

— Semmoista voit kysyä, äiti! Häntäkö rakastaisin? En koskaan!

— Jumalan kiitos! Tiedät että isäsi ei voi kärsiä häntä. Hän

pitää tämän ylioppilaan kelvottomana, kevytmielisenä ja irstaana

tyhjäntoimittajana.

— En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa Chronanderista,

keskeytti Anna innokkaasti.

— Hän kuuluu alinomaa olevan yhdessä maisteri Petrus Torpensis’en

kanssa, jonka akatemian apulaisena tulisi olla esimerkkinä nuorille,

mutta joka päivät läpi istuu kellarissa ja laulaa irstaisia laulujaan,

joissa hän kuuluu pilkkaavan itse professoreita. Ei kauan sitten

kuuluu hän laulaneen laulun, joka tarkoitti isääsi, ja sentähden sai

hän konsistoriolta varoituksen että lakkaisi laulamasta laulujaan ja

runojaan, joista ei ole kunniaa, ei akatemialle, ei hänelle itselleen

eikä kellenkään. Ja sitä paitsi kosii hän milloin siellä milloin täällä

ja on kevytmielinen veijari. Isäsi luulee Chronanderin ja hänen olevan

luonteeltaan samanlaisia, ne kun ovat paraita ystäviä ja alinomaa

hakevat toistensa seuraa.

— Älkää sanoko mitään pahaa hänestä, sillä se on väärin. Minä tosin en

voi kärsiä hänen röyhkeätä, uhkamielistä käytöstään, mutta mitään pahaa

en kumminkaan tahdo uskoa hänestä, sanoi Anna innolla ja varmuudella,

joka huonosti sopi yhteen hänen vakuuttamisensa kanssa, ettei hän

voinut kärsiä häntä.

— Niin, niin, huokasi äiti, nousi sitten ja meni keittiöön valmistamaan

iltaruokaa.

Mutta Anna seisoi paikallaan haaveksivaisena. Hänen rintansa kohoili

keveästi ja hän kuiskasi hiljaa:

— Niin, tosin en minä rakasta häntä, mutta — — — en koskaan saa minä

häntä mielestäni.

Seuraavana päivänä haudattiin hovioikeuden viskaalin Wassenius’en

vaimo tuomiokirkossa. Hautajaiset olivat suuret ja komeat. Kirkko oli

täynnä väkeä, joka oli kokountunut katsomaan juhlallista komeutta.

Mutta keskellä, lähinnä saarnastuolia, kahden puolen suurta käytävää

olivat penkit tyhjät kutsuvieraita varten. Ja kutsutut olivat kaikki

kaupungin merkillisemmät henkilöt, hovioikeuden jäsenet, yliopiston

opettajat ja muutamia kaupungin arvollisimpia porvaria perheineen.

Erään pilarin vieressä oli muutamia lattiakiviä nostettu pois, niin

että synkkä, neliskulmainen kuoppa ammotti lattiassa. Se oli hauta

ja sen vieressä seisoi rautalapio ja kasa hietaa hautaustoimitusta

varten. Käytävällä pääkuorin likellä seisoi musta ruumisalttari

mustine samettitelttoineen, myöskin alttari ja alttaripöytä olivat

verhotut mustalla sametilla ja hovioikeuden jäsenien penkkien

punainen verkaverho oli vaihdettu mustaan. Tämä surupuku teki vanhan

tuomiokirkon näön tavallista synkemmäksi. Pitkät riivit raskaita,

tomuisia, pilareille ripustettuja vaakunakilpiä muistoksi kirkkoon

haudatuista menneistä suvuista, sivukuoreista leviävä, kirkon lattian

alle haudattujen ruumisten löyhkä, sekä kalteri-ovien läpi kuumottavat

hautakammiot uhkeine, valkoisesta marmorista tehtyine ritareineen ja

rouvineen, — kaikki tämä puhui äänettömällä, liikuttavalla kielellään

kuolemasta ja katoavaisuudesta.

Kellonsoitto alkoi. Sen värähtelevä kaiku tunki hiljaa, mutta selvästi

ja sointuisasti holvien läpi. Nyt tiedettiin että ruumissaatto lähti

liikkeelle. Hetken kuluttua kuului laulua — koulupoikien laulukunnan,

joka kävi ruumisarkun edellä ja nyt ruumissaaton etunenässä astui

kirkkoon.

Kun arkku oli pantu ruumisalttarille ja saattoväki asettautunut

paikalleen penkkeihin, nousi professori Enevaldus Svenonius

saarnastuoliin.

"Rakkaat ja valitut Herrassamme Kristuksessa Jesuksessa", alkoi hän

saarnansa. "Me näemme kaikki joka päivä silmäimme edessä, kuinka Jumala

tänä kevään herttaisena aikana on lähettänyt meille ankaran vieraan,

joka on kova ja säälimätön kuolema, mikä terävällä viikatteellaan

niittää niinkuin ruohoa, mitä eteen sattuu, sekä eroituksetta tempaa

milloin nuoria, milloin vanhoja, milloin rikkaita, milloin köyhiä,

joiden elämän juoksun hän katkaisee. Sillä tämä meidän elämämme täällä

maan päällä ei ole muuta kuin _currus mundi_, maailman kärryt, joiden

eteen kaikki ihmiset ovat valjastetut. Yhden valjastaa Jumala auran

eteen, ja otsansa hiessä täytyy tämän viljellä maata. Toisen asettaa ja

valjastaa hän laivan eteen ja tämän täytyy hakea elatuksensa kaupasta

maalla ja merellä. Kolmannen, jonka hän kiinnittää talouden hoitoon,

täytyy synnyttää lapsia ja perheenjäseniä. Neljännen kiinnittää hän

kirkkoon, lauluun, raatihuoneesen j.n.e. ja jokaisen täytyy Herralle

Jumalalle vetää vaununsa. Kun sitten ihminen on vetänyt tämän maailman

currus’ta eli vaunua uupumukseen asti, tulee vihdoin kuolema, riisuu

hänet valjaista, vie hänet maailman majaan ja panee hänet maan tomuun,

pahnoille, sänkyyn tahi vuoteelle odottamaan viimeisen päivän iloisaa

aamua." Sitten selitti hän laveasti ja tarkoin: 1:si, Mitä kuolema

on. 2:si, Mistä hän on tullut. 3:si, Miksi hän on ihmisten päälle

pantu. 4:si, Kuinka hyödyllinen ja terveellinen hän on uskovaisille.

5:si, Kuoleman ajan, paikan ja tavun. 6:si, Kuinka tulee valmistautua

autuaalliseen kuolemaan, ja sitten, kun hetki on tullut, miten on

oikein kuoltava, sekä 7:si Sielun ja ruumiin tilan kuoleman jälkeen.

Selittäessään kuudetta pykälää varoitti hän seurakuntaa etenkin

«ääristä opettajista, jotka voivat turmella ruumiin ja sielun

kadotuksen alaisiksi. Semmoisia, sanoi hän, ovat kaikki ne, jotka,

niinkuin synkretistit, julistavat että on näytettävä kärsivällisyyttä

papisteille, kalvinisteille, uudelleen kastajille ja raa’oille,

epäjumaloita palveleville venäläisille, jotka monessa suhteessa eroavat

meidän puhtaasta lutherilaisesta opista ja väittävät, niinkuin papistit

ja majoristit, että hyvät työt tuottavat ihmiselle autuuden, tekevät

eron vasta kastetun ja täysikasvuisen ihmisen uskon välillä, jakavat

Jumalan kymmenen käskyä kalvinistisella tavalla, suosivat näitä y.m.

uusia ja vaarallisia oppia. Voimakkaasti ja tulisesti jatkoi hän

samaan tapaan, ja hänen levittämiensä huhujen jälkeen Terserus’en

harhauskoisuudesta oli jokaiselle selvä, että hän tällä tarkoitti

piispaa.

Nämä kirkon korkeinta virkamiestä ja ylipaimenta vastaan julkisesti

tehdyt syytökset herättivät erinomaisen suurta kummastusta. Toiset

kuiskailivat keskenään, toiset pudistivat tyytymättöminä päitään,

toiset vielä kurkistelivat nähdäkseen, miltä piispa näyttäisi tämän

johdosta. Mutta piispa istui tyynenä ja arvokkaana tuomiokapitulin

penkissä. Vasta kun hautaaminen oli ohitse ja seurakunta urkujen

sävelten humistessa jätti kirkon, sanoi hän vanhalle tuomiorovasti

Allanus’elle, joka koukkuselkäisenä ja pää vavisten kävi hänen

vieressään:

— Todellakin paljoin ja mielettömästi on Tohtori Enevald tehnyt eikä

niin kuin soveltuu oikealle Jumalan sanan palvelialle. Mutta tämä

saattaa tuottaa hänelle onnettomuutta.

— Niin, sanoi tuomiorovasti änkyttäen, hän on kiivas ja raju

harrastuksessaan. Jumalan kiitos, ei kukaan voi tehdä minua vanhaa

miestä vastaan semmoisia syytöksiä.

Svenonius’en hävytön hyökkäys oli Terserus’elle käsittämätön. Tosin

oli Svenonius Tukholmassa käydessään vuotta ennen koettanut saattaa

Terserus’ta hallituksen epäluulon alaiseksi siten, että oli vääristäen

kertonut piispan Turussa pidetyssä pappienkokouksessa lausumia

lauseita. Samalla oli Svenonius kehoittanut hallitusta pitämään

silmällä, ettei luovutettaisi Suomen kirkkoa valtakunnan uskonnosta.

Terserusta oli tämä häjyys syvästi loukannut, varsinkin kun hän oli

kohdellut Svenoniusta suurella ystävyydellä ja hellyydellä. Kun

näet Terserus Turun akatemian avatessa nimitettiin jumaluusopin

professoriksi Suomen uudessa yliopistossa, oli Enevald Svenonius

yksi niitä monia Ruotsista tulleita nuorukaisia, jotka ylioppilaina

kirjoitettiin uuden akatemian kirjoihin. Terserus huomasi pian että

tämä nuori, mutta varaton ylioppilas oli tavattoman hyväpäinen, ja otti

hänet sentähden erityiseen huostaansa. Hän hankki hänelle apurahan

sekä asunnon ja ylöspidon kotiopettajana Jakob Wolle’n luona, joka oli

kaupungin etevimpiä porvaria. Kun Terserus muutamia vuosia myöhemmin

nimitettiin jumaluusopin professoriksi Upsalaan, sai Svenonius hänen

lapsiensa kotiopettajana seurata mukana. Paitse että Terserus siten

piti huolta runsaslahjaisen nuorukaisen taloudellisista asioista,

johti hän myös tämän opintoja; ja kun Terserus kymmenen vuotta

myöhemmin tuli Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi, hankki

hän Svenonius’elle, joka sillaikaa oli tullut kaunopuheliaisuuden

professoriksi Turun akatemiassa, jumaluusopin professorin viran, joka

oli avoinna, sittenkun 70 vuotias Martin Stodius oli ottanut virkaeron

ja muuttanut palkkapitäjäänsä Naantaliin.

Niinkuin sanottu oli se kovasti pahoittanut oikein ajattelevaa

Terserusta että Svenonius oli koettanut tehdä hänet hallituksen

epäluulon alaiseksi ja siten palkinnut hänen hyväntahtoisuutensa ja

hyvyytensä pahalla. Terserus oli ensikiivastuksessa aikonut syyttää

häntä herjauksesta, mutta muisto siitä ystävyydestä, joka hänellä

oli ollut Svenoniusta kohtaan aina tämän ylioppilasajoilta saakka,

teki vanhuksen leppyisämmäksi. Joulu oli tulossa, joulupäivänä aikoi

hän mennä Herran ehtoolliselle ja muutama päivä sen jälkeen lähteä

pitkälle ja vaikealle tarkastusmatkalle Pohjanmaan seurakuntiin.

Ollen kohta kuudenkymmenen vanha, ajatteli hän, että hän milloin

tahansa voisi tulla eriämään tästä elämästä. Sitä paitse olihan se

sopimatontakin, arveli hän, että uskonnon kaksi korkeampaa edustajaa,

piispa ja akatemian etevin jumaluusopin professori olivat ilmi riidassa

ja vihassa keskenään. Ja ehkäpä Svenonius oli jostakin erehdyksestä

luullut noudattavansa omantuntonsa vaatimusta, ja kenenkään omaatuntoa

ei saisi pakoittaa. Terserus oli sentähden päivää ennen joulun-aattoa

mennyt Svenonius’en kolme peninkulmaa Turusta olevaan palkkapitäjään

Brunkalaan ja tarjonnut hänelle ystävyyttä ja sovintoa. Silloin olivat

he sopineet. Terserus antoi hänelle painosta vasta ilmestyneen pappien

avunvaraksi ai’otun suuren katkismuksensa ystävällisellä pyynnöllä,

että Svenonius vastedes ystävällisesti ja rehellisesti selittäisi

kaikki parhaan puoleen. Ja siten olivat he sitten eronneet hyvinä

ystävinä.

Mutta tuskin oli Svenonius joululuvan jälkeen palannut

Brunkalan pappilasta, ennenkuin hän teki tietyksi, että Terserus

katekismuksessaan arveluttavasti poikkesi vahvistetusta kirkonopista

semmoisissa hairauttavissa ja hyvin arveluttavissa lauselmissa kuin

että jokainen on hyvä kristitty, jolla on apostolinen usko, riippumatta

siitä, mihin uskontoon hän kuuluu; että enkelien asunto on luotu

taivas eikä ole löytynyt ijankaikkisuudesta; että Kristuksen astuminen

alas helvettiin on ymmärrettävä vaan vertauksena, sekä että hänellä

yleensä oli ihmisellisempi käsitys kristinopin eri uskonnoista. Nyt

lisäsi hän tällä uudella hyökkäyksellä saarnastuolista runsaasti

kiittämättömyyttään ja petti julkisesti sen veljellisen ystävyyden,

jonka toisilleen olivat luvanneet!

Jacobus Chronander tapasi Petrus Torpensis’en kirkon portailla.

— Se oli konnamaista! sanoi Petrus. Kun hän tohtii sanoa semmoista

koko seurakunnan kuullen, mitä ei sitte saada kuulla ensi viikolla,

kun hänen väitöskirjaansa piispan katekismusta vastaan tutkitaan.

Toivoisin, että joku silloin esiintyisi, joka, jos ei muuta, niin

ainakin suututtaisi häntä aika lailla.

— Sen otan minä tehtäväkseni, sanoi Chronander, samalla kuin hän

nosti lakkinsa ja, vasen käsi miekan kahvalla, teki kunnioittavan

kumarruksen neiti Anna Svenonialle, joka samalla kulki ohitse ja

ylpeällä silmäyksellä vastasi hänen tervehdykseensä.

— Niin, tee se, sinä kunnon veli, huudahti Petrus, ja tule, niin

menemme Balikan kellariin puhumaan lähemmin asiasta — tahi menkäämme

Mutterin krouviin, siellä saamme oivallista saksalaista olutta.

— Niin, menkäämme vaan, sitä konnaa tahtoisin ruoskia.

Anna Svenonia oli juuri ennättänyt kirkon portailta alas, kun hän

portaitten ylipäässä näki Hebla Terseran ja tämän tädin Gudelinan. Hän

jätti paikalla äitinsä ja kiiruhti jälleen ylös portaita Heblan luo,

sekä seurasi sitten häntä. Tämä hänen ja piispan tyttären ystävällinen

väli herätti suurta hämmästystä ihmisissä, mutta hän vastasi kaikkiin

uteliaisiin silmäilyksiin ylpeällä pään nyökähdyksellä, ja kun hänen

isänsä kulki ohitse ja kääntyi sanoakseen hänelle jotakin, loi hän

häneen silmäilyn, joka oli täynnä inhoa ja uhkamielisyyttä, että isä

mitään sanomatta jatkoi kulkuansa.

Kun Anna sitten tuli kotiin, kutsui isä hänet luokseen.

— Enkö ole kieltänyt sinua seurustelemasta piispan tyttären kanssa?

sanoi hän kiivaasti.

— Kyllä, vastasi Anna ja katsoi tyynesti isänsä silmiin.

— Ja kumminkin tohdit sinä tehdä sen, ja lisäksi vielä tänä päivänä,

vieläpä kirkon portailla.

— Niin, vastasi hän kuin ennen.

— Mutta miten tohdit sinä niskoitella tahtoani vastaan?

— Koska en tiedä, mitä pahaa Hebla on tehnyt, ja koska tunnen, että

minun ystävyyteni juuri tällä hetkellä on hänelle rakkaampi kuin

muulloin.

— Tyttö! kiljasi isä, jos vielä kerran tohdit tehdä käskyäni vastaan,

niin tahdon opettaa sinulle, mitä se tahtoo sanoa, olla isälleen

tottelematon.

— Minä en koskaan tule tottelemaan käskyä, joka on loukkaava minulle ja

hänelle, en koskaan! sanoi Anna kiivastuen.

Isä kalpeni vihasta. Hän kohotti kätensä ja otti kiivaasti askeleen,

mutta omituinen hehku Annan mustissa silmissä hillitsi hänet.

— Sinä olet itsepintainen mustalaispenikka! sähisi hän ja lasti alas

kätensä. Sinä olet äidin äitisi kaltainen, joka oli mustalaistyttö, ja

jommoinen äitisikin olisi, jos ei hänen mielensä olisi tullut ajoissa

lannistetuksi. Olen kyllä lannistava sinunkin jäykän luontosi, luota

siihen! Mene nyt töihisi ja koeta vaan niskoitella minua vastaan, jos

tohdit, sinä pahankurinen lapsi.

Kun hän tuli äitinsä luo, istui tämä säikähtyneenä tuolilla ja itki.

— Löikö isä sinua? kysyi hän.

— Olisipahan vaan tohtinut, sanoi Anna omituisella hymyllä ja

vapisevilla huulilla.

— Sinun ei pidä Kristuksen Jesuksen tähden asettumaan isääsi vastaan;

hän on niin ankara ja kova, kun hän suuttuu, huokasi äiti. Et ole

vieläkin nähnyt sitä.