Talvella päivänä muutamana istuin pöydän ääressä ja piirtelin hevosia
taululle.
"Äiti! Tuommonen hevonen siitä nyt meni portin sivu."
Äiti ei ennättänyt katsoa eikä puhuakaan mitään, kun talon rouva tuli
sisälle. Ujous valtasi minut niin että peukalo häätyi suuhun ja leuka
painui rintaa vasten. Äitikin hiukan hölmistyi.
"Hyvät päivät" vaihdettuaan sanoi äiti minulle: "Paiskaa kättä
rouvalle!"
Minä astuin askelen, mutta en enempää rohjennut. Rouva sai tulla
lähemmäksi. Ja kun hän ojenti kätensä, niin eihän siihen ollut
kummakaan lopsauttaa. Häätyi jälleen peukalo suuhun ja leuka rintaa
vasten, kun rouva sanoi minua "snälliksi" pojaksi ja että minä olen
niin lihava ja punaposkinen. Hän alkoi katsella taulua ja tuumaili
sitte että "onpa se aika 'ritmestari'."
"Taitaa se olla snälli lapsi?" sanoi hän sitte kun näki Annun
konttailevan lattialla.
"Onhan se — — oikein hyväjuoninen lapsihan se on, kun on terve ja
koetetaan hoitaa niin ett'ei se olis mitään vailla."
Rouva alkoi jutella varsinaista asiaansa, joka oli syynä hänen meillä
käyntiinsä. Puheensa, joka oli vähä ruotsivoittoista, tuntui minusta
hyvin "herskapilliselta", ja asiansa vielä herskapillisemmalta. Se oli
semmoista asiaa, että kun piika Liisa oli ostanut torilta tuoreita
silahkoita ja niitä pitäisi paistaa — — niin eikö niitä saisi paistaa
meidän pesässä, kun ei tiedä varmaan jos sattuu vieraitakin tulemaan.
Ja kun haju menisi kyökistä ruokasalin kautta tampuuriin, niin se olisi
niin ruma kun silahkan kärty haisisi — — ja tarttuisihan se seiniinkin.
Herrassöötinki tykkää syödä paistetuita tuoreita silahkoita etikan ja
pöytäsuolan kanssa, ja tykkää niistä Allekin, kun niitä ei Helsingissä
ruukata, niin ne ovat hänen mielestään harvinaisia.
"Saahan rouva, saa hyvin kernaasti paistattaa niitä täälläki", sanoi
äiti kohteliaasti.
"Liisa se paistaa", huomautti rouva.
"Tietysti, tietysti — — Liisa paistaa, mutta rouva paistattaa."
"Jassoo!" sanoi rouva ja anteeksi antava hymy ilmaantui hänen
huulilleen. Sitte hän aikoi käskeä Liisaa paistamaan ja tuomaan puita
mukanaan. "Hyvästi", sanoi hän erinomaisen kohteliaasti ja äiti siihen
nöyrästi vastasi.
Minä katselin akkunasta, kun rouva meni sisälle. Hänen helmansa
heilahti niin juhlallisesti, että en voinut olla häntä ihailematta.
Äiti luuli minun nauravan ilman asiatta ja kysyikin jo mikä se on, joka
niin naurattaa ja silmiä selällään pitää. "Ei hänestä saa selvää, mitä
lienee", arveli hän sitte.
"Kuulkaapa äiti! Sitte kun minäki tulen suureksi, niin minä nain tuon
mei'än rouvan, se kun on niin romppeli."
Äitiä alkoi juttuni makeasti naurattaa, ja hän sanoi: "Jo sitä kuulee
jotain! Kun nyt jo ajattelee rouvia, niin mitä se isompana tehnee."
"Minäpä rupean herraksi!" sanoin oikeutetulla mahdintunnolla ja menin
hiukan nyrpeissäni sohvalle makailemaan. Siinä minä sitte ajattelin,
että mitähän tyhmää siinä taas olikaan siinäkin puheessa.
Piika Liisa jo tuli kalaruuhineen ja paistinarinoineen, ja äiti alkoi
hänelle ensimäisenä uutisena selittää, että "Kaaperilla täällä suuret
tuumat päässä pyörii, kun aikoo herraksi ja sitte naipi herrassöötingin
rouvan — — ei sillä ole paljo pää kierossa".
"Vai niin se Kaaperi meinaa — — mutta älä vainkaan nai rouvaa — —
paremman rouvanhan sinä minusta saat, kun kerran herraksi pääset — —
minä tekisin työt enkä piikaa pitäsi." Ja Liisa iski veitikkamaisesti
äidille silmää.
Minä, siinä selkäpiilläni maatessani, katsoin vuoroin Liisaa vuoroin
seinää, naureskelin ja peitin kasvojani käsilläni.
Liisa meni noutamaan puita ja tulikin niitä vankka sylillinen.
Pannessaan puita pesään hän tuumaili: "On tästä vähä hankaluutta
täällä, vaan mikäpä siinä piikalla auttaa' sopimustuumat enään, kun
rouva jo on käynyt pyytämässä."
"Lämpeneehän huone", sanoi äiti.
"Onhan se niinki — mutta miksi Kaaperi nyt on niin totisena kun pottu
vellissä? Kyllä se vielä humeeri muuttuu kun herraksi pääsee — —
ajatteleeki että minä tässä nyt joku olen."
"Olisi seki somasti kun köyhästä herra tulisi."
"Miks'ei? Tuleepas Tupusen Eemelistäki niinkun ei mitään — — äiti
haalaa hyviltä ihmisiltä ruokaa ja vaatetta, ja saahan se vielä
siihen lisäksi herskapeissa vuoroin yhessä vuoroin toisessa käy'ä
puolipäiväsellä. Kuuluu saavan jo tulevana kesänä saarnata jos haluaa —
— ja herrahan se kuuluu tehtävän Jannestaki — — eikähän tuo pahitteeksi
olisi, kun on vielä kaksi pienempää, joista ei vielä isoon aikaan ole
minkään tekiäksi — ja ruokaa olla pitäsi."
"Onhan se Tupusen akka koko hommanhusaari, mutta kyllä minun
luonnostani ei olisi niissä puuhissa mihinkään."
"Eiköhän ne siinä ruvenne palamaan" sanoi Liisa pesää katsellen. — "Ei
siinä vielä saata paistaa ennenkun palavat kekäleiksi — — pitää käy'ä
vielä köökissä." — — —
Liisa paistoi silahkoita pesässämme joka viikko kerran ja toisinaan
parikin kertaa viikossa aivan kevätkesään asti, jolloin kalapaatit
pääsivät rantaan ja tuoreiden silahkain hinta halpeni niin että niitä
kannatti ostaa köyhempäinkin. — — —
Talven ajalla kehittyi haaveeni jostain suuresta, käsittämättömästä.
Keväällä jo alkoi sarastaa toivon aurinko ja loi vakuutuksen, että
pitää päästä joksikin herraksi tai papiksi. — Ja uskomattoman kirkkaana
hohti kau'an aikaa tuo lapsuuteni ensimäinen aamukoi.
Aika kului hiljalleen ja toimeentulo ei enään ollut siksikään ahdasta.
Otti kyllä Tammi- ja Helmikuussa, vuoden ahtaimpana aikana vähä
tihkeämmälle, vaan siitä se taas kesän tullen selvisi.
Oli toisinaan myötäistä, toisinaan vastaista.