V.

Täytin Matin päivän aikana neljätoista.

Äiti on jo ollut vuoden haudassaan, johon hän vietiin köyhäin

vaunuilla, sairastettuaan kuumetta kymmenkunta vuorokautta.

Muutamaa kuukautta ennen sairastumistaan hän muuttui Laesdatiolaiseen

oppiin, tunnusti epäuskonsa ja sai "Jesuksen Kristuksen nimessä ja

veressä kaikki synnit anteeksi". Hän jaksoi luopua rauhallisella

omallatunnolla tästä maailmasta. Viimmeisiä sanojaan olivat: "Emme

tarvitse muuta kun uskoa, jotta voisimme armon omistaa — — ja

taivaallinen isä eroittaa meistä meidän syntimme niin kau'as kun itä on

lännestä." Suunsa jäi ihanaan hymyyn, joka kertoi: Olen voittanut sen,

mikä minulla oli voitettavaa.

Täti arveli, että "se oli eukko, jolla sai kerranki pää pyörähtää ja

häntä heilahtaa".

Äidin kuoltua alkoi eläminen tuntua työläältä, vaan täytyi siihen

tottua vähitellen. Ei meitä lapsia ollut muita kuin minä ja Anna.

Pekka meni merelle jo pari vuotta ennen äidin kuolemaa. Ja sitte kun

Anna otettiin Kilströmille lapsen piiaksi muka, vaikka ei hänestä

ollut vielä siihen eikä mihinkään, niin jäimme isän kanssa kahden. Me

asuimme muutaman pienen talon saunassa laitakaupungilla. Isä kulki

työssä ja minä hänelle illaksi keitin, milloin pottuja, milloin jankkia

ispinäveteen; ja pyöräytin toisinaan puuroakin.

Isä tottui vähitellen elämäänsä ja pysyi kunniallisena leskimiehenä.

Oli hänellä ensin ajatus naida muu'an vanhapiika, ei hyvin vanhakaan —

olihan noin neljänkymmenen eli vähä yli, ja Elsa Mari nimeltään. Vaan

eihän siitä tullut mitään koko naimisesta, kun Elsa Mari oli arvellut

isälle ja hänen puhemiehelleen että "eikö se liene ryyppytuumia koko

homma". Mieli se isää ensin vähä harmittamaan, vaan haihtui se harmi

kun setä kaupungissa käydessään häntä lohdutti ja tuumaili: "Mitä sinä

tyhjää meinaatkaan enään nai'a semmosta, joka lapsia tekee — — olethan

sinä luullakseni jo tuohon elettyyn ikään saanut niistä tarpeeksesi —

— ja onhan se vanhuuskin vielä e'essä päin — — että luulisi sen vähä

ajatuttavan, mitenkä sitä joukon kanssa toimeen tulee. Vaan jos niin on

että ei muu auta kun että nai'a pitää, niin ottaa hänen jonku vanhan

leski-ihmisen eli jonku semmosen —."

Mutta Elsa Marin rukkaset olivat isälle niin kylmät, että lemmen lämpö

haihtui hänestä kokonaan.

Pekka oli jo kaksi kertaa kirjoittanut äidin kuoleman jälkeen. Hän

ilmaisi kummallakin kerralla syvän surunsa, köyhyyttä kokeneen ja

kärsivällisen äiti vainajan kuoleman johdosta, ja paheksi sitä kun ei

vielä saanut osoittaa minkäänlaista korvausta hänen vaivoistaan.

Meidän piti vastata Pekan viimmeiseen kirjeesen. Kun isä tuli kotiin

ja iltanen syötiin, niin minä sain kirjoittaa. Terveiset pantuani ja

mainittuani hyvinvoinnistamme, kirjoitin isän sanain mukaan jokseenkin

seuraavaan tapaan:

Koko ajan kun sinä olet ollut merellä, olen ollut kiusauksessa siitä

kun sinua sinne toimitin, ja varsinkin kun äiti vainajasi monta kertaa

muisti sinua ja sanoi minun syykseni kun et saanut olla kotipuolessa,

vaikka olit niin hyväpäinen, että olisit voinut täällä päästä joksikin

paremmaksi kun paljas työmies. Omatunto pakoittaa minua pyytämään

anteeksi, jos olen sinulle siinä väärin tehnyt, ja kysymään kannatko

sinä minua kohtaan Kainin mieltä. Tahtoisin vielä kehoittaa ja neuvoa

sinua, että älä rakas poikani karkaa, vaan pysy aina kotipuolen

laivoissa, niin nousee palkka ehtimiseen, ja sitte kun heität pois

merellä kulun on se hyöty, että herrat antavat paremmin hommaa, kun

tietävät, että olet ollut uskollisena. Ja vielä pyydän, että älä unhota

vanhaksi pian tulevaa isääsi jos hän puutteesen joutuu ja sinun hyvin

käy. Säästäväisyydellä ja Jumalan avulla toivon kumminkin pääseväni

siihen tilaan että on vanhain päiväin varat omistani, vaan eihän sitä

tiedä ihminen, heikko ja maaksi muuttuva kun on, mihinkä käsin Jumala

elämän juoksun kääntää. Ja vielä neuvon, että et tuhlaisi turhuuteen

vaivalla ansaittuja pennejäsi, vaan aina mielessäsi pitäisit, että

tulee joskus aika, jolloin ne ovat hyvään tarpeesen.

Ei ennättänyt kulua täyteen kolmea kuukautta, kun saimme Pekalta

taas kirjeen. Hän sanoi ett'ei hän ole voinut aavistaakaan, että

kukaan luulisi hänen kantavan Kainin mieltä, ja vakuutti, että siitä

asiasta saa olla huoleti, eikä tarvitse omantunnon vaivojakaan kärsiä.

Mainitsi myöskin, ett'ei hän voi koskaan isäänsä unhottaa. Muun

mu'assa kirjoitti hän näinikään: "Minussa kun oman luuloni mukaan ei

ole ollenkaan leuhkan vikaa, niin minun on hyvin mukava elää paljaana

työmiehenäkin. Mitä taas siihen tulee, että pysyisin kotipuolen

laivoissa, niin olen päättänyt, ett'en kuluta niissä ikääni ja

aikaani ja sitä vähemmän kotipuolessa, sillä minusta ei mikään tunnu

niin työläältä, kun juosta nälkäisten kanssa nälkäisenä kilpaa. Kun

kontrahti-aikani täyttyy, niin jään tänne pyytämään rasiakalaa vanhain

päiväin varaksi. Minä kyllä haluaisin olla itse miehinäni, työskennellä

ominani ja muodostaa elämiseni vapaudessa, vaan kun se ei käy laatuun,

kun leipäkannikka riippuu hyväin ihmisten mielivallasta, niin sen

vuoksi katson parhaaksi mennä sinne missä enimmän maksetaan. Minä

pystyn mihin leikkiin hyvänsä, eikä lapani läpätä vaikka kovastikin

yrittäisin."

Isä naureskeli kun minä lu'in hänelle kirjeen, ja tuumaili: "Minähän

olen aina sanonut, että sillä pojalla on reelu humeeri. Ja entäpä se

siellä vetten päällä löytää onnensa — — on se viisaampi minua — se

minun täytyy tunnustaa."

Siinä me sitte kahden elelimme, ja kummakos oli eläessä, kun rahaakin

säästyi parin vuoden kuluessa lähelle kolmesataa markkaa — työpalkat

kun olivat jo kohonneet kohta kaksinkertaisiksi.

Isä muuttui vähitellen itaraksi, kohta lii'aksikin, vaan ei siitä

tuntunut olevan sanottavaa haittaa.

Pyhinä käytiin kirkossa ja lu'eskeltiin. Raamattu ja Björkqvistin

"Uskon harjoitus autuuteen" olivat isän lempikirjoja. Arki-iltoinakin

hän veisaili pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta joitakuita virsiä.

Minullekaan hän ei koskaan puhunut nurjamielisesti, vaikka unhotin tuon

tuostakin tehtäväni, kun talvella olin ahkerasti matkassa suksineni

ja kelkkoineni ja kävin kaljaman aikana jäällä pinkomassa, ja kun

keväällä kulutin lii'aksi aikaani kankaita ja metsiä ransiessa, sanoi

hän toisinaan, että pitäisi paremmin oppia pitämään huolta asioistaan.

Välistä kului aikani lii'emmasti, kun lu'eskelin kirjoja kaikenlaisia,

joita isä sanoi maailmallisiksi loruiksi. Sen pahempaa ei hän siitäkään

puhunut.

Niin kului aika rauhallisesti yhdessä olon loppuun eli siihen asti,

kun täytin kuusitoista ja kävin rippikoulun päätökseen. Silloin isä

tuumaili:

"Nyt kaiketi minä olen siihen määrään päässyt, että minulla ei ole

enään elätettäviä. Minä olen meinannut, että eikö se olisi parasta,

että sinä menisit nikkarin oppiin. Lampinen tuumasi, että kyllä hän

ottaa, kun minä sille puhuin minkälainen minulla on meininki. Olethan

sinä jo siksi vöyre, että siihen pystyt, ja ei siellä mitään hätää

tule vaatteenkaan puolesta — — lupasi antaa kolmekymmentä markkaa ensi

vuonna vaaterahaa, ja saatanhan minäki antaa vaatteen apua."

"En minä mene oppiin — — ja semmosella palkalla — — pääsenhän minä

merelle."

"Oppi se on Kaaperi joka rahaa maksaa. Ole hänessä parikaan vuotta,

niin pystyt sitte vaikkapa timperistä kun merelle haluttaa."

Minä menin Lampiselle oppiin, vaan en viitsinyt kau'an olla, kun

tuntui niin kylläksi käyvän. Minä rupesin ulkotyöhön, Isä siitä ensin

vähä moitti, vaan sitte jo tuumaili: "Parasta taitaa olla tehdä niin

kun luonnolle sopii — eihän sitä toinen osaa määrätä, mikä toiselle

parhaiten sopii."

Isälle karttui rahaa karttumistaan. Raudan romujakin hänellä on tynnyri

täynnä, ja kenkärajoista, vanhoista saapasvarsista ja nahkan palasista

on iso vasu täyttymäisillään. Ja ennättäähän niitä jo kymmenessä

vuodessa kokoontuakin, kun tallelle panee omat kulunsa ja mitä

löytämään sattuu.