Päästiin syksyyn. Oli jo markkinat.
Meilläkin oli muutamia maalaisia muitten seurassa setäkin.
Markkinat olivat jo kau'an pyörineet päässäni. Minä tiesin, että
silloin tulee maalaisia, joilta saa palvattua lihaa, leipäjuustoa ja
tuoretta roppaa makean uutisleivän kanssa; ne tuovat äidille hinkillä
tai leilillä maitoa niin että sitä saa paljo — — hyvin paljo — oikein
juoda asti.
Muuten se olisi mennyt jotakuinkin mieltä myöten, mutta kun minua ei
päästetty kadulle. Väliin kyllä sain käydä portilla, mutta en etempänä.
Isäkin oli poissa työstä, "kun kaikki muutkin lähtivät pitämään
markkinoita, niin mitäpä hänkään yksinään teki työpaikassa."
Oli jo suunnille toteutunut äidin toinen kesällinen hokema: "Kun saisi
talven varaksi kokoon kolmekaan kymmentä markkaa, niin olisi se hyvä
seki", — Voitakin saatiin tuon tuostakin leipänsä päälle niin ettei se
tuntunut niin harvinaiselta kun kevätpuolella kesää. Ei sitä nytkään
kannattanut syödä joka syöntikerta, kun piti pitää suu säkkiä myöten.
Oli sitä kumminkin aina puuron silmänä ja potun soosina.
Isä siitä lähti vieraitten mu'assa markkinoille ja aikoi sedän kanssa
käydä katsomassa sopiiko ruveta kauppoihin kalarannassa.
Minullakin oli markkinarahaa kymmenpenninen. Sitä kun pöydällä
pyörittelin, niin tuntui kun olisin ollut rikkain mies maailmassa.
Mutta siitähän se oli työ ja tekiäinen, kun piti miettiä mitä sillä
arvaisi ostaa, joka olisi oikein hyvää. Ei siitä kumminkaan tullut
mitään koko miettimisestä, ei tuon valmiimpaa; piti kysyä äidiltä
neuvoa.
"Minkälaista kottaa minä ostan tällä lantilla?"
"Osta ymmyrkäisiä korppu|a! Ne ovat hyvin näkysiä, ja niitä saa
seitsemän kappaletta kymmenellä pennillä."
"En minä semmosia!" —
Minä olin nähnyt herraspoikain syövän pehmeää nisua ja piparikakkuja.
Setä kyllä osti lapsilleen tuliaisiksi ymmyrkäisiä korppuja, mutta
setähän oli maalainen.
"Osta sitte kymmenen pennin ankkastukki", sanoi äiti.
"En minä — — minä ostan piparikakkuja", sanoin ujostellen. Minä jo
suunnille arvasin äidin ajatuksen.
"Kaikkiapa tähän vielä ostettaisiin kun piparikakkuja! Eihän niitä
meikäläisistä syö kukaan — — ja eihän niistä ole vatsan täytteeksi.
Kymmenen pennin e'estä kun syöpi, niin tuntuu kun ei olisi syönytkään;
mutta kun toppaa ankkastukkia kahvin kanssa, niin tietää saaneensa; — —
herrasruokaahan ne piparikakut ovat."
"Minä sitte ostan ankkastukin! Saanko heti mennä?"
"Mene vain!"
Ei siitä ollut leipuri kaukana. Toiselle puolelle katua kun vaan
hilpasi, niin siinä jo oli puoti, jossa sai kauppansa tehdyksi.
"No, mitä se nyt Kaaperi ostaa?" kysyi leikkisä puotineiti kesken
kiireensä.
"Ankkastukin."
Tuntui niin tuiki mukavalta, kun sai kerran muka omalla rahalla ostaa.
Ojensin neidille lantin ja sain ankkastukin ja vielä kolmen pennin
rinkelin kaupantekiäisiksi. Onnestaan siinä piti hymyillä, kun neitikin
hymyili antaessaan.
Kadulle kun tulin, niin näytti kun kaikki olisivat katselleet minua ja
ajatelleet, että onpa sillä pojalla nisua koko joukko. Piti siinä sitte
porttikäytävässä pikkuisen maistaa kumpaisestakin.
"Paljopa sinä saitki kymmenellä pennillä", tuumaili äiti kun pääsin
sisälle ja panin ostokseni pöydälle. — "Niin mutta persohan sinä olet
kun jo piti haukata taipaleella."
"Enhän minä muuta kun vähä maistin!", sanoin näpeissäni.
"Eipä sillä — — omapahan lie asiasi ja omaasihan tuo on nisuaki."
Se oli jo täyttä lohdutusta, niin ettei häpeä enään häpeälle
tuntunutkaan. Minä rupesin syömään rinkeliä.
"Älä nyt vielä syö! Ennätäthän sinä sen sitteki kun kahvia keitetään.
Mutta jos sinulla on nälkä niin saat voileipää — — eihän sitä enään ole
ruu'an puutetta."
En halunnut voileipää, kun jo olin markkinavieraitten kanssa syönyt
vankan eineen: lihaa ja voileipää, ja sain vielä kuilasta tuliaismaitoa
enemmän kun korttelin palanpainoksi. — Minä panin nisut kaappiin,
kun äiti käski. Pekkaki siinä tuli sisälle, tyhjä sikarilaatikko
kainalossa. Koulusta kun oli markkinalupa, niin hänellä oli hyvää aikaa
kaupitella sikaareja.
"Minä olen jo myönyt kaikki — —! Antakaapa minä vähä syön, että saan
mennä toisia ostamaan."
"Maltahan nyt vähä! Eihän tässä niin hengen hätää ole — — ja luulisihan
tuota vähemmälläki köyhänä pysyvän."
"Markka viistoista penniä tienasin niinkun ei mitään ja kohta saan
toisen verran. Antakaahan nyt sitä ruokaa!"
"Sinullapa hätä on! No, sou'ata tuota lasta, ettei se herää! Minä
nou'an korpelosta voita ja leipää."
"Antakaa maitoaki!"
"Saat kai sitä vaikka paljoki — —."
Isä naulasi kesällä suuren korpelon kyökin seinään ruokakaapin virkaa
toimittamaan, se kun oli lii'an hankala työkalujen kuljetukseen; ja
kun piti tehdä toinen pienempi, niin se hyvin hyvästi jouti mainittuun
virkaan.
"Minäpä olen ostanut kottaa", sanoin Pekalle, kun äiti meni kyökkiin. —
"Minä sain oikein paljo!"
"Annatko minulleki?"
"En anna! — Sitte saat kun äiti keittää kahvia. Täällä sitä on näin
paljo!"
"Eipä tuota ole kovinkaan paljo — — kerrallahan nuot tuonvertaset
syöpi, eikä tartte olla nälänkään."
"Niin mutta minäpä syön kahesti!"
"Niin — — mitäpä sinusta miehen rinnalle!"
Äiti jo tuli, maitotoopi kädessä ja pari voileipää toopin päällä, ja
sanoi: "Siinä sitä jo on." Katseli sitte minua naurusuin kun panin
nisujani kaappiin. Minä ajatteIin, että mitähän se nyt naureskelee.
"En minä muuta kun näytin Pekalle."
"Vai niinkö se oliki! Minä luulin, että eipä se malttanutkaan."
"Antakaapa äiti minulleki maitoa!"
"Kuili tuosta toopista niin paljo kun lystäät! Pannaan sitte Pekalle
lisää jos kesken loppuu — — ja mihinkä sitä tässä säästää, kun ei tule
piimitetyksikään — — eikähän noita ole astioitakaan; kun keittämään
rupeaa, niin tartteehan niitä siihenki."
"Onko se äiti totta, että minulle ostetaan kengäkset kun saan sikaarin
kaupalla kokoon kaksikaan markkaa?" uteli Pekka syödessään.
"Sekö sinua nyt huolettaa! Syöhän nyt vaan taiten, ett'et läkähy!
Luulisi tässä vähemmälläki kiireellä ennättävän."
"Niin mutta jos minä en saakaan kenkiä."
"Mikä sen estää?"
Pekka ei oikein malttanut syödä; ei tahtonut enempää maitoakaan
ja toisen voileivänkin jätti pöydälle. Ei ollut aikaa pitkiin
ruokalukuihinkaan; pani vaan kätensä ristiin ja sanoi hätäisesti:
"Jesus siunaa ja anna vastaki!" Kopoi heti lakkinsa ja meni.
"Kuule! Mitä sinä niin paljolla rahalla te'et? Ethän sinä tartte kun
sen kaksi ja viisikolmatta — — saat jättää sen markka viis'toista
penniä minulle."
"En jätä! Minä ostan niillä kaksi punttia rosseja."
"No, mene sitte, mutta älähän vain keneenkään pahki juokse! — — Kylläpä
sillä nyt oli vauhtia — — kunhan vain ei kesken loppuisi."
Minä katselin kartanolle ja kummastelin Väntin, Tuomaan ruunan
erinomaista lihavuutta eli oikeammin mahan suuruutta. Joku tarkempi
hevostuntia olisi epäilemättä sanonut sitä laihanpuoleiseksi ja
kukaties ihmetellytkin sen suuria luita. — Ajattelin siinä sitte, että
milloinka minä saan tuommoisen hevosen.
"Kuulkaapa äiti! Sitte kun minä tulen suureksi, niin minä teen suuren
talon — — isälle ja teille kamarin, musterille ja musterin Kaisulle
kamarin, ja Pekalle ja pikku Annulle kamarin — —."
Olisin vielä jatkanut luetteloa, vaan äiti keskeytti kysymällä: "Entä
itsellesi?"
En heti hoksannut vastata. Hetkisen aprikoituani sanoin: "Minä te'en
eri pytingin — — ja sitte menen Ameriikaan ja tuon teille rahaa noin
paljo — — noin — — niin ett'ei mahu helmaankaan. Sitte minä ostan
Tuomaalta tuon ison ruunan, ja sitte ostan pellon Langin herralta — —
ja sitte ajetaan isolla ruunalla pellolle ja istutaan keeseissä ja — —."
"Sittehän sitä passaa oikein herrastella. Ja eihän se ole ruunakaan
vielä kahtakymmentä täyttänyt — — mutta minkä sinä sinne pellolle
te'et?"
"Sinne minä teen ison pytingin, paljo isomman kun Lundin pellolla, ja
paremman keelapaananki —."
"Mitä sinä sillä keelapaanalla teet?"
Siitä oli taas miettimistä, eikä siitä tullut tuon valmiimpaa. Katselin
kartanolle ja nä'in Kilströmin Kallen, läheisen kapakan pojan tulevan
kartanolle.
"Saanko mennä ulos kun Kalleki tulee?" — Äiti lupasi.
Kalle jo tuleskeli lähempänä ja katseli Väntin Tuomaan ruunaa ja
ihmetteli: "Voi turkanen! Kylläpä se on vankka hevonen!"
"Minä ostan sen sitte kun tulen suureksi."
"Eipä sinulla ole rahaa!"
"Minäpä nou'an Ameriikasta!"
"Meillä sitä on paljo! Nytki on vieraita isossa salissa ja matsalissa
ja vieraskamarissa ja rahteerissa aivan täynnä niin ett'ei oikein
antaa ennätä — — ja pappa antoi minulleki markan, ja minä olen syönyt
pompomia ja prits'ässiä ja piparikakkuja niin paljo että —!"
"Olenpa minäki ostanut rinkelin ja ankkastukin."
"Niin mutta täällä — — parempaahan tämä on!" ja Kalle vetäsi taskustaan
aika kääryn pompomia.
"Maistappa, he! — — Ei niin, ei niin! Pane kourasi alle, niin minä
annan kouraan!"
Minä ojennin kourani ja Kalle kaatoi niin paljo että minun piti panna
toinenkin koura, kun pompomit alkoivat maahan tippua.
"Ovatko hyviä?"
"Ovat niin hyviä että —!"
Oli siinä hauskuutta tarpeeksi, kun söimme pompomia ja hymyillen
katselimme toisiamme. Istahdimme sitte akkunan alle nurmelle
päivänlekolle. — Oli oikein mieluinen markkinailma. Vieraatkin
kehuivat, että kyllä nyt sopii olla markkinoilla, kun ei hölse
kiusaa tiellä eikä kaduilla; on kohta lii'aksi kuiva kun mielii pöly
nousemaan. — Oli siinä mukava akkunan allakin keskustella minkä
mitäkin. Johtui puhe Kilströmin vieraisin. — — —
"Tei'än isäki oli meillä ja nauratti mammaa niin että —."
Minä en huomannut akkunan olevan auki niin että äitikin voi hyvästi
kuulla keskustelumme. Juoksin sisälle.
"Kuulkaapa äiti! Isä on Kilströmillä ja — —."
"Anna olla! Mitä se sinuun kuuluu? Mene nyt ulos, kun äsken niin
mielesi teki!" — Minä kummastelin, kun äiti näytti niin kiukkuiselta ja
huolestuneelta. Ei kuulla tahtonut; ajoi vaan ulos. Minä menin.
Lähellä akkunaa kyökin oven puolella oli tikapuut. Pekka niihin kerran
sitoi kiikuksi vankan köyden. Oli siinä Kallekin jo kiikkunut useammat
kerrat, ja nytkin hänellä pisti päähän ruveta kiikkumaan. Minä annoin
"pommeja."
Kalle taisi nähdä äidin akkunan pielessä, koskapahan alkoi tuumailla,
että on hän silti herraspoika vaikka joskus käypi täälläkin. Sanoi
papan ja mamman toisinaan kieltelevän, mutta ei aikonut totella. Ja
arveli että kun hän kasvaa papan kokoiseksi, niin piiskaa kumpaistakin.
Piiskaisi hän jo nytkin, mutta kun pappa on niin vankka, ett'ei sitä
voita — — nostaa vissiinki sata leiviskää.
"Vankempi mei'än isä on!" sanoin minä.
"Eipähän —! Eihän tei'än isällä ole niin iso vatsakaan — — saa panna
vissiinki kolme ennenkun tulee niin iso kun papalla."
Minä jo närkästyin, enkä antanut enään pommejakaan.
"Mene pois täältä! Ei se ole sinun kiikkusi — —"
"Pekka teki sen minulle!" — Oli jo nyrkki tarjona, että tuosta saat jos
ei muu auta.
"Äläs kelpo kiikku! Renki Jussi tekee minulle paljo paremman."
"Mene pois täältä!"
"Etpä saa enään koskaan kottaa — —!"
Äiti katsoi akkunasta.
"Kaaperi sinä! — — ja mene sinäki Kalle jo kotiisi! Siinä näkyy taas
tulevan riita."
"Etpä saa enään kottaa koskaan!"
"Mene nyt! Mitä sinä sille syötät makeisiasi — -, ja taitaspa liikaa
olla jos syöttäisit enempiki." — Äiti vetäysi pois akkunasta.
Kallella siinä teki mieli antaa selkään, mutta ei uskaltanut, kun luuli
että äiti näkee. Minä saattelin häntä portille, kivi kädessä. Hän
seisahtui kun pääsi kadulle. Minäkään en enään uskaltanut hätyyttää,
sillä tiesin saavani aika löylyn jos vaan liian likelle menisin.
Isä ja Tupunen tuleskelivat Kilströmiltä päin. Tupunen veisasi:
"'Herodes häijyn elkinen, Veljens' eläis' emännän ryöväis' — — mitenkä
se sitte olikaan? — — etkö sinäkään muista? — — olisi sitä tuota luitia
kun olisi taitia! Eikö se ollut: Johannes Kastaja julkinen — —."
"Äläpä siinä lojua!" kielteli vastaan tuleva poliisikonstaapeli
Sivander.
"Ole hiljaa! Ethän sinä ole kovin häävi mies itsekään! Nälkäänhän sinä
sen vietävä olisit kuollut jos et olisi virkaa saanut — — tuommoinen
herra — — ja vielä rupeaa muka turisemaan!"
"Ole — ole hiljaa!" houkutteli isä.
"Mene pois siitä ihmisten nähtävistä ja ole hiljaa! Minä muuten
toimitan korttikaariin — —."
"Tuommonen mies! Etkö sinä hoksaa, että minäki olen yksi niistä
monesta, jotka sinua elättävät?"
Sivander jo koetteli poveaan ja sanoi: "Kyllä tässä pian tulee eri
taminat kun kerran puhalletaan."
Isä alkoi vetää Tupusta kartanolle. Tupunen vaan tuumaili: "Tuommonen
mies! Vie sinä sinne korppulaariisi keskeltä katua, äläkä ihmisten
kartanolta! Minä sinulle kuitenki palkan maksan — — usko pois! Nälkään
perhana soi olisitki kuollut jos vaan et poliisiksi olisi päässyt — —
ja semmonen pännämies! — — on sitte muka niin teerevänä, että ihmiset
eivät saisi rauhassa veisata juhlavirsiä — —."
"Niin mutta kun oikein ajatellaan, niin se ei ole tyhmimpiä tuo mies,
vaikka moukalta näyttää", tuumaili muu'an muitten mu'assa portille
tullut markkinamies.
Tupunen siinä vielä mieli puhua, vaan isä sanoi: "Se jo meni — — älä
nyt enään pormentteeraa!"
"Sai se mennä! Kyllä se on semmonen kutale, ett'ei toista mokomampaa.
Monta kertaa se on minun haalannut korttikaariin ja sai sen vietävä
senki aikaan, että pääsin silloin ve'elle leivälle, vaikka ei ollut
enempää syytä kun panttasin Langin kirveen omanani."
"Miksi sinä sen panttasit?" kysyi isä kummastellen muka.
"No kun oli niin helkkarin kova kohmelo, niin mikä siinä auttoi — —
ja ryyppyä en saanut vaikka kuinka koettanut olisin. Oma kirveeni oli
jo pantissa, enkä viitsinyt enää mennä muita kaluja hakemaan, niin
ajattelin pantata Langin kirveen, ja ajattelin vielä että saahan tuon
lunastetuksi ja sitte kauniisti panna entiseen paikkaan. Mutta tuo
sen vietävä Silvanteri tammasi varkau'esta. Tästä lähtien on tuomio
kerta kerralta kiihtymään päin kun Pellonpään pojan nälkä; ja vaikk'ei
varastaisikaan, niin silti saa nuhteita joka kerta kun vaan sattuu
ryypyssä olemaan. Tuo Silvanteri se ei kuunnellut kun minä vakuutin,
että ei se ollut missään varastamisen aikomuksessa kun minä sen kirveen
otin — — nauroi vaan, vaikka juopihan se itseki ja istuu kapakassa
enemmän kun määrä olisi — —."
"Mitä sinäki siinä tierailet! Eikö sinulle ole sanottu — — no, no,
älähän nyt sentään säiky! Ei se mitään pahaa ollut —."
Lähtivät siitä astelemaan perälle kartanoa ja minä sain uutta
uskallusta, jotta rohkenin kävellä isän rinnalla ja pistää käteni hänen
kouraansa.
"Niin, niin! Emmehän me ole niin pahoja kun luulevat. Uskotko Aappo,
että minä en ole hetikään niin hullu kun luulevat. Pitävät minua
varkaana ja jos jonaki, mutta omatunto sanoo, että minä en ole varas,
vaikka ovat varkau'esta sakottaneet. Olenko, minä niin hullu kun minua
luullaan?" Ja kyynel tipahti Tupusen silmästä, kun hän loi isään
kysyväisen katseen.
"Etpä tietenkään", vakuutti isä. — "Mutta niin se on, että viina
viisaan villitsee eikä juomarita hillitse — — ei, mutta nythän on eri
aika nyt! Markkina-aikahan nyt on! Heitetään hiiteen tämä haikea murhe,
kun ei vielä kissallakaan suolet kurise — — eihän kurise?"
"Ei lähes tulkoonkaan! On vielä melkein täynnä."
"Kuuleppa Kaaperi! Mene kysymään onko äitisi suuta syyhyttänyt! Sano
sille että vieraita tulee!"
"Äiti kun söi, niin purasi kieltään ja sanoi, että ketähän neki vieraat
ovat, jotka ovat niin nälkäisiä ja aikovat tänne tulla", selitin minä.
"Vai niin, vai nälkäisiä vieraita — hahahaa!" Ja Tupunen iski isälle
silmää.
"Mene ja käske sen keittää kahvia!"
Oli sitä vielä matkaa juostakin, sillä siinä kulettiin niin hitaasti,
kun piti tuumailla ja tuumaillessa seisahtaa.
Minä kun ilmoitin käskyn äidille, niin hän ei kotvaan aikaan puhunut
mitään; siirteli ja nakkeli siinä lattiaa laastessaan tuoliresuja
paikasta toiseen. Kun kuuli kyökistä Tupusen äänen, niin sitte vasta
alkoi tuumailla: "Paraimmanpa se nyt arvasi tänne haalata kun Tupusen
toi."
"Hyvää päivää! Pahalla ajallapa satuin tulemaan, kun juuri ollaan
laasuhommissa."
Äiti ei vastannut Tupusen tervehdykseen.
"Se on hiukan nyrpeissään, mutta älä ole tietävöinäsi! Kyllä tästä
vielä hyvä tulee", sopotti isä Tupuselle. — "Keitäppä Luppa kahvia, kun
taas tuntuu panevan siltä paikalta, että sitä pitäisi saaha."
"Kaikkipa tässä vielä kun kahvitki! Ota kuurnan alta pahkakuppiin!
Se on viinan sekaan aivan omiaan! Tuossahan tuo on kuppi!" Ja otti
äiti pöydältä pahkakupin ja nakkasi sen ovelle päin. — "Jos ei se ala
lalluille passata, niin ei muutakaan anneta!"
Vaikka Tupunen ei vielä ennättänyt katsoakaan mihin istuisi, niin jo
arveli: "Parasta taitaa olla kääntyä samaa tietä, koska täällä akkaväki
tuntuu niin ämpsykkäältä."
"Mene, mene ja keikistele mennessäsi!"
Mutta isäkin puuttui puheesen: "Kuule Tupunen! Se on nyt sillä lailla,
että minä olen tämän huoneen herra niin kau'an kun tässä asutaan.
Istuhan vaan pois ja anna akan pauhata! Kyllähän siltä suu tukitaan
kun ei ala oikeaa totella — — onhan niitä ennenki tuommoisia härkiä
hillitty."
"Minähän tässä hyyryn maksan, kun siivoan katua ja kartanoa kaksi
kertaa viikossa", sanoi äiti.
Isä asetti tuolin laastulle paikalle, pöydän oven puoleiseen päähän.
Tupunen istui.
"Kyllä olette koko kutaleita niin toinen kun kumpanenki", sanoi äiti
ja roskat lenteli pesän eteen.
Isä iski Tupuselle silmää.
"Miksi niin? kysäsi Tupunen. — "Ihminen kaiketi minä olen luullut aina
olevani — —."
"Ihmisen sinulla ovat tavatki! Juot etkä välitä joukostasi mitään!
Taitaspa liikoja paloja tulla sittekään, jos kaikkiki antasit mitä
tienata ennätät — —."
"Räknää sinä omain penikkaisi suupaloja! Minä tii'än sen vissiin, että
meillä ei ole ollut nälkä vieraana useammasti kun teilläkään."
"Eihän tuota, Jumalan kiitos, ole ollut pahaa nälkää meilläkään", sanoi
isä, liikahtaen hiukan tuolillaan, ja katsoi tyytymättömänä Tupusta.
"Meillähän on rinkilää ja ankkastukkia", rupesin minäkin selittämään
ja vielä vakuudeksi olisin näyttänytkin, vaan äiti sanoi: "Anna nii'en
olla siellä!"
Tupunen siinä taisi huomata, ett'ei puheensa isää miellyttänyt, ja
alkoikin tuumailla: "Niin — — en minä sitä — — en minä tarkottanut sitä
— — minä ilman vain sanakseni sanoin, kun luulee, että minun lapsillani
on hyvinki iso nälkä — —."
"Ja väärin se olisi ollutki jos olisit tarkottanut — — meillähän on
eletty pitkin matkaa kohta kun pikku herskapissa. Ei ole tarvinnut
keltään kenkkiä pyytää, vaikka kyllä toisinaan on pitänyt velkaa ottaa
— — ja on sitä saatu ja maksettu on kanss' niin ett'ei tällä kerralla
jäljet haise."
Tupunen kun kuuli kenkistä puhuttavan, niin alkoi katsella lattiaa ja
kynsiskellä nenäänsä.
Äidilläkin jo ilmaantui hymy suupieleen. Taisi ajatella, että "tuo ukko
se osaa kulkea noissa tuumissaan niin laitoja myöten, ja varsinkin kun
on vähä päissään."
Isä naureskeli partaansa, nousi seisalleen ja näytti ryhdikkäältä
isäntämieheltä; alkoi jo puhella "kissasta" ja kysyi, mihin sen
sisustaa säästetään.
"Kas sitä vaan ei säästetä mihinkään! Nauttimista vartenhan se on
ostettuki." — Ja Tupunen ylpeänä kopautti pullon pöytään.
"Kahvia sitä ei taitanut tullakaan, vai mitä?" kysyi isä ottaessaan
kaapista kahvikuppia.
"Ei! Ja onko tämä mikään kapakka? Kyllä se nyt olisi Tupunen parasta
kun huilaat kotiisi suiseraan. Mitä siitä tulee, että tässä ruvetaan
kalaseeraamaan. Ota hutla mukaasi ja ala mennä!"
Tupunen ei ollut ensin millänsäkään. Vasta sitte, kun isä hänelle
kaatoi kahvikupin täyteen ja hän sai sen ryypätyksi, vasta sitte nousi
seisalleen ja ivallisesti tuumaili: "Taitaa tulla huomiseksi roskailma.
Minä olen sen merkinnyt, että kun akat ovat oikein pahalla kiirillä,
niin seuraavana päivänä on tuulta ja sa'etta. Semmosen ilman e'ellä ne
pirut lentää ja kiusaavat akkoja."
"Haha! Vai olet sinä sen merkinnyt — — istu sinä!"
"Älä istu! Älä vainkaan istu! Saat sinä mennä!"
"Malta nyt Luppa mielesi, muuten ei hyvä seuraa! Minusta jo tuntuu kun
olisit kohta rontasemisen väärti. Istu sinä Tupunen kun käsketään!"
"Mene, mene vain! Ei sinua täällä kaivata."
Lähti siitä viimmein ja tuumaili mennessään: "Onpa se sentään aika
rouva, kun noinki osaa olla herskapillaan. Eipä sillä, että minä en
olisi ennenki nähnyt samallaisia — — onhan se kotikeisari meilläki.
Hyvästi Aappo! Akan sitä sait sinäki ja oikein oivan!"
"Hutlasi jätät! Ei sitä tartte tänne jättää!"
Tupunen ei välittänyt äidin yllytyksestä, meni vaan menojaan.
"Ei ole liikaa — — ei ole ollenkaan liikaa, jos jättääki. — — — Kyllä
minä olen sille siksi monta ryyppyä antanut, että ei ole ollenkaan
liikaa jos jättääki."
"Vai niinkö se oliki! Sehän on sinun hutlasi! Ja tännekö se olisi sen
jättänyt jos omansa ollut olisi — — olisi kun olisikin vienyt mukaansa!"
"Kuule kun minä sinulle sanon! Se on nyt asia sillä lailla, että sinun
pitää tukkia suusi! Nyt kun Tupunen sanoo akalleen minkälainen sinä
olet, niin akka hoilottaa ympäri kaupunkia, ja kaikki sitte katsovat
minua ja ajattelevat, että siinäki on muu'an miehenmaiva, jolla oli
onni akan otossa."
"Mitähän nyt sitte jos hoilottaaki ja jos ajattevatki! Olisihan vaan
sinulle pieneksi kuttiparahiksi."
"Kuule sinä! Muistatko sinä sitä kun pastori sanoi, että sinun tahtosi
pitää alleni alistettu oleman?"
"Niin mutta minä sanon sinulle, että talven ajaksi kohahtaa Ieipäkori
kattoon, jos vaan tuota vetoa rupeaa menemään, ja kupit nurin pöy'älle!"
"Mene Kiiminkiin! Mitä sinä tänne tulit kun tiesit, että täällä on
huono olla —."
"Tuoki se on muu'an rottelo — — pieni kun jauhosalkkari", sanoi äiti,
kun otti kahvitoosan kaapista, ja potkasi oven kiinni. — "Kun jotain
pitämistä on joskus niin ei ole missä pitää — — toteen on mies tekevä
kun ei sen vertaa aikaan saa — —."
"Nou'a Kiimingistä parempi ja ole jo vaiti, muuten nousee mörkö-elämä!
Eipä tämän luulisi kateeksi käyvän, jos joskus maistaa — — taitaapa
tässä kaikisti niin häävit palat olla ja taitaapa kaikkein helpointa
olla joukon e'essä seisoa."
Mieli siinä äitikin sanoa jotain, vaan kun setä tuli, niin ei puhunut
mitään.
"Etpä sinä tainnut kalakauppaan sopiakaan", tuumaili setä.
"Niin, minä ajattelin, että ennättäähän tuota vielä — — ja ei kaiketi
ne markkinatkaan ensi päivään lopu."
"Eipä luulisi — — ja näkyyhän tuolla olevan kaloja piisalle asti. Kun
sattuu, niin ne ovat huomenna jotain viittäkolmatta penniä helpommat
nelikon päälle."
"Sitä samaahan minäki olen meinannut o'ottaa."
"Mitä sitä sinäki meinaat! Ennätäthän sinä vielä siihen asti menettää
sen viisikolmatta penniä kymmeneenki kertaan", tuumaili äiti ja meni
kyökkiin, kahvipannu kädessä.
Isä katsoi häntä vähä tuimanlaisesti ja olisi kai jotain sanonutkin jos
olisi ennättänyt. Muuttui hän kumminkin heti höylimmäksi ja naurussa
suin sanoi sedälle: "Meillä tässä Lupan kanssa oli pieni sanasota."
"Eihän sitä kaikisti osaa muutkaan toistensa mieltä nou'attaa", arveli
setä.
"Eiköpä niitä lie kaikilla sanasotia toisinaan — — mutta maistappa
sinäki tästä, kun sitä sattui olemaan!"
"Onpa sitä jo tullut maistetuksi kohta liiaksiki — — taitaa olla
tarpeetonta enempää maistella."
"Maista nyt joskus minultaki! En minä juuri niin tukkimalla tukkiakaan,
vaan kun sinä jo olet maistanut, niin minä meinasin, että juonuttahan
hyvä on juottaa — — ehe — — ja hyvää se on viinaaki! Minä meinasin,
että saahan tuota ostaa näin markkinoiksi pomeranssiaki, ett'ei aina
tarttisi särpää sitä markan kuraa — — ei mutta oikein totta — maistappa
nyt vähäkään!"
"No pitää kai sitä sitte maistaa, vaikka ei se tunnu olevan niin
tarpeellista —." Ja setä maistoi juuri sen verran että parahiksi kieli
kastui.
"Mihinkä siitä tuonvertasesta on — — maistaa häntä niin että menee
mahaan asti!"
"Mitäpä siitä lähtenee hyvää, että sitä niin mahamäärältä kaataa."
"Omapahan lienee asiasi — — mutta kyllä sinä olet koko joukon viinimpi
Tupusta. Se oli täällä äsken ja kallisti naamaansa koko kupillisen."
"Siitäki se tuli ryyppymies."
"Tuli siitä — — oikein patajuoppo tuli — — panttaa kalut ja kaikki — —."
"Taitaa pantata ryysynsäki?"
"Eipä paljo muutenkaan — — mutta Luppa sille oli köörtevänä niin että
meinasi vähä naurattaa."
"Ehe — vai oli sille Luppa köörtevänä — — niin, eipä sillä että siitä
ei saisi olla."
"Oli se minulleki, mutta minä olen meinannut, että ei se ole
vaarallista jos akat ovatki joskus pahalla tuulella. Onhan mies
suuremmalla ymmärryksellä varustettu, niin senhän pitää antaa kunnia
heikommalle astialle ja olla vaiti."
"Niinhän se on."
Äiti tuli kyökistä, meni kaapille ja otti sieltä kahvikupin ja tuumaili
sedälle: "Tämä mei'än vaari se pitää markkinoita, kun hyvätki isännät,
vaikka talvihan se on vielä e'essä päin."
Isä katseli setää, vaan kun setä ei puhunut mitään, niin hän alkoi
tuumailla: "Mitä sitä Luppa tyhjää puhuu — — ja mitähän nyt sitte jos
tuleeki talvi, kun on jo leipä saatu tietoon. Komesrooti teettää kaksi
lastivenettä, ja kun minä kysyin — niinkuin sitä pitääki näin köyhässä
e'essä pitää varansa jo e'eltäpäin — niin se lupasi, vaikka ei vielä
ollut luvannut ketään."
"Mutta eihän sitä aleta vielä syksyllä."
"Niin mutta kun se lupasi ensin muuta hommaa!"
Äiti ei puhunut siihen mitään, meni vaan kyökkiin.
"Ehe — — kuuleppa Jussi! Minä olen monta kertaa ajatellut, että olisi
se pitänyt nai'a se ajuri Rööpärin leski kun sitä puhuttiin minulle.
Sillähän oli talot ja pellot — kerrassaan koko eläminen, hevosta,
lehmää ja taisi olla punasta rahaaki; mutta minusta tuntui niin
tympiältä mennä yhteen hänen kanssaan, vaikka kyllä kaiketi ihmisessä
oli näköä ja kokoa ja lapsiakaan ei ollut kun yksi — — sen vuoksi taisi
tympää tehä kun oli leski." — Ja isä pukkasi setää polvellaan, siinä
kun vierekkää istuivat pöydän ääressä.
"Hehe — vai olet sinä ajatellut semmosiaki."
"Niin mutta olihan se Luppaki porakka tyttö."
"Olihan se — — ja lihankantava ihminen vielä oliki."
Sitte siinä vähä maistoivat ja siirtyivät pöydän päästä sohvalle
istumaan.
"Kyllähän se olisi ollut sinulleki parasta kun olisit ostanut sen
Lamminperän torpan", puheli setä. — "Jaakolla siellä on mennyt hyvästi
päin eläminen — - on jo puolikymmentä lypsävää ja hyvä hevonen. Se on
hyvä mökki — — saa heiniä talveksi piisalle asti, ja jalkainsa aitahan
ne lehmät kesällä lypsävät."
"Hyvästi se olisi mennyt täälläki, mutta kun tuo Luppa sattui olemaan
semmonen munakana", sanoi isä ja töykkäsi kyynärpäällään setää
kupeesen, niin että setä heilahti.
"Ehe — — vai sattui se olemaan munakana", arveli setä.
"Mutta ajattele sinä Juho!" Ja isä alkoi itkunvoittoisella äänellä
jutella: "Eikö siinä kysytä mieheltä paljo, kun seitsemänki lasta tulee
maailmaan. Vaikka kohta niitä ei ole viittä enempää yht'aikaa elossa
ollut, niin viemään päin se on silti. Ajattele sinä! Vanhinta kun
elättää kaheksan vuotta ja se kuolee — ja kolmatta lopulle seitsemän ja
se kuolee — ja neljättä vii'ennelle ja kuu'etta neljän kuukau'en — — ja
kaikki kuolee kun vaikein aika on ohi, niin eikö siinä kysytä yheltä
mieheltä paljo? Eikö kysytä kärsimystä paljo?"
"No kyllähän siinä on jo ristiä yhen osalle."
"On siinä! — — Ja eikö sitä lie ollut syytä viinan osaksiki. Minä
kun hallin ostan, niin se pitää maistella yhteen menoon. Kun malttas
ryypätä ryypyn aina syönnin alle, niin eihän siitä olisi viinastakaan
muuta kun hyvää — — eli eikö tuo lie syy minussa itsessäni — — eihän se
viinakaan menemällä suuhun mene, kun ei vaan himoja olisi."
"Eiköpä sitä lie syytä sinussaki — — mutta kyllä se olisi tainnut mennä
maalla paremmin päin sinunki elämisesi. Pekkaki se kohta tekisi minkä
mitäki."
"Jopa se menisi kohta toisena kätenä muutamissa hommissa. Sillä i'ällä
sitä jo piti ennen kotimökillä tehä työtä täyttä päätä."
"Kylläpä sitä sai toisinaan yrittää."
Äiti siihen toi kahvipannun pöydälle, otti pannun lakin naulasta
lähellä pesänsuuta ja suojasi pannun.
"Ja onhan sillä jo Pekalla semmoset lanteet kun meilläki oli", jatkoi
isä keskustelua.
"Jokaisella on omat lanteensa ja Pekalla on kanss' omat lanteensa ja
sillä hyvä!" Ja äiti meni niine sanoineen kyökkiin.
"Eihän sitä nyt sitä tarkotettukaan — — niin, mene sitte kun et
kuunnella halunne! — Se luuli minun taas tarkottavan, että Pekka pitäs
panna johonki käsityöoppiin."
"Mitäpä siitä vielä lie Pekasta oppiin eli mihinkään — — no kyllähän se
keveällaista ulkotyötä ja pieniä kotiaskareita kykenisi tekemään, mutta
on se vielä lii'an nuori yhteen kohti."
"Niinpä se taitaa olla — — Antin päivän aikana täyttää vasta
kaksitoista."
"Olisi sitä sinullaki pirpaa jos eläisivät."
"Niin mutta kun sen on Jumala niin sallinut, niin eihän sitä saa
nureksia — — ja tottapa Hän tiesi, että on sitä minuksi pienemmässäki
joukossa, niin otti pois."
"Niinhän se on, että Jumala tekee sen minkä parhaaksi näkee — —
mutta siinäpä tulee mies, joka on yhtä roteva ihmiseksi kun ruuna on
hevoseksi", tuumaili setä ja katseli Väntin Tuomasta kun hän tuleskeli
sisälle. — "Kumartua pitää, vaikka on kolmikyynäräinen ovi."
Tuomas naureskeli ja istui pöydän päähän.
"Kyllä se riihelle pystyy", arveli isä. — "No mitä sieltä kuuluu nyt
erinomasempia?"
"Niinhän nuot on kun ennenki", vastasi Tuomas.
"Tuommonen härkä se olisi tullut mei'änki Aaposta, kun vaan
elänyt olisi", jutteli isä. — "Kyllä se oli lihava ja komea ja
kaheksavuotiaaksi jokseenki ko'okas, ja niin vikkelä, että juoksenteli
katollaki, harjalla ja rastaalla kun maassa olisi ollut. Tuolla
naapurissa solan takana sitä asuttiin kun Aappo kuoli. Tohtori tuumasi,
että tämä maa on niin myrkyllistä, ett'ei täällä lapset menesty — ja
saattaapa olla — — mutta eipähän ole Pekka sairastanut kertaakaan niin
että olisi vuoteesen häätänyt; ja eipähän kuollut Kaaperikaan, vaikka
sairasti kovaa punarupulia ja oli niin kova suonenveto, että kasvot
olivat toisinaan pitkän aikaa melkein sysimustana, ja kaksi vuorokautta
vuoteen vieressä vahattiin ja o'otettiin loppuvaksi. Eikö siitä jo
selvään nä'e että on sitä Jumalallaki tekemistä eikä aina tohtoreilla."
"Niinpä tietenki, vaikka ovat ne hyvät olemassa tohtoritki. Jumalalla
sitä kumminkin on enempi sanomista", sanoi setä.
"Jumalaan minä luotan, vaikka olen heikko ja puuttuvainen", sanoi isä,
Puuttui siinä puheesen Tuomaskin ja jutteli: "Kyllä se toisinaan
meinauttaa, että liekö tuota olemassakaan koko Jumalaa; mutta toisinaan
se taas tuntuu kun olisi parasta yksinkertaisesti uskoa sanaa ja
alistua sen alle täy'ellisesti. Ja niin minä olen huomannut, että
kun jaksaisi olla ajattelematta kaikkea mikä mieleen juolahtaa ja
levollisesti maksaa räntty ja uloste'ot, niin sitä olisi niin helppo
kulkea tämän elämän läpi."
"Se on oikein Tuomas", vakuutti isä. — "Olet sitä jo sinäki ko'etellut
tätä maailmaa jos joltaki kantilta, vaikka olet vielä nuori ja
vasta kaksi vuotta ollut akallisena miehenä — — lienetkö vielä
vii'enkäänkolmatta?"
"Johan se jo Eerikkinä täytyi viisikolmatta."
Äitikin kuuli Tuomaan juttelun ja yhtyi siihen mielipiteesen, että
Tuomas puhuu kun viisas mies ainakin.
"Kyllähän ne tahtoo nuot kiusaukset voittaa, ja eihän se kumma ole
kun aina on puutteet puuttumattomat", puheli hän. — "Mutta niinpä se
rovasti saarnasi, ensimäisenä sunnuntaina Kolminaisuu'esta kun puhui
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, niin sanoi, että ei pitäs murehtia
vaikka kuinka köyhä olkoon, vaan turvata itsensä Herraan, jolta
kaikkinainen hyvyys vuotaa."
"Olen minä joskus meinannut sitäki, että tokkohan semmonen mies, jolla
on niin paljo palkkaa, osaa totta puhuakaan, mutta taitaapas se osata
hyvinki — —", yritti Tuomas juttelemaan.
"Sanastahan ne isopalkkasetki saarnaa — — Jumalan sanasta", huomautti
setä. — — —
Juotiin sitte kahvia. Isä hommaili "puolikuppista" mieheen, mutta
Tuomas sanoi, että hän maistaa paljaaltaan sen minkä maistaa. Setä
vakuutti, että ei sitä tarvitse silti tavakseen ottaa jos joskus
maistaakin. Tuomas sanoi siihen, että on hän jo ennenkin siksi
maistanut, että hyvin hyvästi ma'un tuntee, vaikka tosin ei vielä ole
ennättänyt päissään olla.