Nosti se vähä päätään, vaan heittäysi heti hermottomaksi. Taisi
ajatella, että mitäpä siitä lienee hyvää alituisesta paininlyönnistä
tuommoisen miehen kanssa. "Rappe se! — — minulla on voileipää!" Rappe
nosti päätään uudestaan ja arveli, että on kaiketi sillä nyt jotain
erinomaisempaa asiaa kun ei tule lähemmäksi, kutsuu vaan — — ja mitä se
lie ollut kun se sanoi niin pitkään?
Minä näytin Rapelle voileipää.
Sepähän auttoi, koska nousi istumaan. Arvelutti se vielä vähä,
lähtisikö vai ei. — Taisi siinä pöristä kärpänen, kun niin piti
leukojaan luksauttaa.
"Rappe se!" Ja minä näytin voileipää uudestaan.
Tulihan se sieltä viimmein ulkopuolelle ja heilautti häntäänsä. Piti
vielä istahtaa ja katsoa tarkemmasti oliko se totta.
Yritin kutsumistani uudistamaan, vaan eihän se käynyt laatuun, kun oli
suu täynnä, enkä ennättänyt siihen kiireesen nielasta; saatoin vaan
sanoa: "— yyy —!" ja näytin voileipää.
Rappe alkoi juosta nylkytellä minua kohti ja häntä heilui.
"Katsoppa! Etpä saa!"
"Uu, uu, voh!" Ja Rappe siirtelihe levottomasti oikealta vasemmalle ja
vuoroin nosti käpäliään polvilleni.
Pitää kai sille antaa kun noin mieli tekee; ja minä haukkasin pienen,
tuommoisen peukalon pään kokoisen jytysen ja annoin Rapelle. Mutta
eihän siinä ollut oikein nielastakaan, jopa sitte purra olikaan. Olisin
antanut enemmänkin, vaan kun se oli rieskavoileipää — — olisi ollut
muutakaan —.
Piti sitä kumminkin haukata vielä toinen jytynen — ja kolmaskin vielä —.
"No, Kaaperi!" — Äiti seisoi kyökin ovella; nimeni hän lausui niin
oudosti: loppukorkoa käyttämällä. — "Kylläpä sinä nyt olet huppana, kun
syötät koiralle ainoat evääsi. Tule jo pois sieltä!"
Kun en oikein huomannut totella, niin hänen täytyi tulla noutamaan.
"Huss! — — vieläkö sinä siinä!" pani äiti Rapelle, kun se mieli
seurailemaan pää vinossa ja häntä kippurassa. Äiti kiissitti minua
käsipuolesta kyökkiin. Sitte hän katseli minua nuhtelevan sääliväisesti
ja sanoi: "Piiskoja sietäisit saaha!"
— Mutta jokohan lie tälläkin kerralla ajatellut, että "ei tai'a olla
oikein terve tuo Kaaperi, kun se toisinaan itsekseen naureskelee ja
katsoa tuijottaa yhteen paikkaan."
Ei tullut kyyneltä silmään, vaan sen sijaan minut valtasi muu'an
muotoaan etsivä surumielinen sävel. Oli se jo soinut ennenkin, mutta
sen vaikutus ei vielä koskaan ollut niin voimakas.
Menin sisälle ja kun ei haluttanut syödäkään panin voileivän tuolille.
"Saanko sen minä?" kysyi Pekka.
"En anna!"
"Täällä Pekka! Saat täältä —", ja setä antoi Pekalle voileivän.
"Söisitkö sinä Kaaperi palvattua lampaanlihaa? He! Maistappa! — — He
sinäki!" Ja hän antoi Pekallekin.
Minä vätystelin lihakipenettä, vaikka sydänalassa tuntui kun joku olisi
pukannut vastaan. Kului se kumminkin kulumistaan ja vihdoin loppui
kokonaan.
"Haluatko vielä?"
"En!"