Musta tunsi Pekan jo vanhastaan ja hirnasi heti kun näki.
Minäkin siihen menin Mustan viereen kun Pekka päästeli marhamintaa. Se
ensin kurkotti ja nuuskien katseli minua hyvin leppeästi, mutta rupesi
jo luimistelemaan ja puistautti päätään juuri kun olisi tahtonut sanoa:
Saat mennä koska sinulla ei ole mitään antamista. Minä en ollut siitä
millänikään, vaan kun Musta luimisti vähä julmemmasti ja puistautti
rajummasti päätään, siten antaen tietää, että se olikin totta, niin
johan siinä piti vähä pelätä.
Pekka nousi kärryn rattaalta selkään ja istui siinä pönäkkänä,
marhaminta kädessä ja suu hymyssä.
"Soo, Musta!" häsötin minä takapuolella.
"Tprr, ptrr! Kaaperi kuuletko sinä!" hätäili Pekka kun Musta yritti
juoksun kytkää.
"Hihi — — voi kun pelkää raukka! Soo Musta!" — Tuntui niin hassun
hupaiselta kun sai ahdistaa arkaa ratsastajaa.
"Jos et vain ole siivolla, niin muista!"
"Mihinkä sinä ajat?" kysyi Langin Jonne akkunasta kun siitä sivu
menimme.
"Ojalle juottamaan", sanoi Pekka naurusuin. Jonnen näytti käyvän
kateeksi.
"Oota, minäki tulen!"
Minä häsötin Mustaa, otin siinä toimessani kivenkin ja nakkasin.
"Tprr, tprr! — Kuuletko sinä! Minä kohta putoan."
"Piä sinä harjasta kiinni!" huuteli Jonne toimessaan ja tulla vihkasi
perässämme. Hän ei enään kyytiin ennättänyt, tapasi vasta sitte kun jo
oltiin ojalla.
Musta joi oikein hyvän sijalta, vaikka vesi oli vähä lämpimänlaista;
katsahti sitte pitkin ojaa sieramet pörröllään, joi vielä vähä ja alkoi
kääntyä takaisin.
"Annappa minäki ratsastan!" sanoi Jonne.
"Saat sitte toisella kerralla."
"Aja sinä juoksua!"
"Ajasin minä muuten, vaan kun on kivikatu, niin kävisi pahasti, jos
sattuisi putoamaan."
"Soo Musta!" yritin taas kiirehtimään vaikka kaipposin Jonnea.
"Tprr, tprr!" pani Pekka.
"Annappa sen hevosen olla!" komenteli Jonne.
"Eipä se ole tei'än hevonen — — se on sedän!"
"Olkoon vaikk'ois kenen niin anna sen olla!"
Pitihän sitä totella, sillä Jonnessa näytti olevan herraspojan mahtia;
ja minä huomasin, että olen huonompain ihmisten lapsia.
"Nyt tulee mullikko!" sanoi Jonne kun päästiin portin kohdalle, otti
kiven ja nakkasi Mustaa kupeesen.
"Älä!" oli ainoa minkä Pekka ennätti ääntää ennenkun teuskahti
porttikäytävään. Musta meni menojaan perälle kartanoa.
"Voi! Kävikö pahasti?" hätäili Jonne.
Pekka siinä vähä äimisteli, nousi seisalleen ja katsellen vihaisesti
Jonnea päästi synkän kirouksen. "Oota sinä!" uhkaili hän ja etsi kiveä.
Jonne siinä seisoi uhkaavan näköisenä ja sanoi: "Nakkaappa koetteeksi!"
Mutta eihän se auttanut — sai kun saikin nasauksen takapuoleensa.
Siitäkös Jonne kimpastui ja tarttui lujasti Pekkaa rinnasta, ja Pekka,
kuutta kuukautta vanhempana, nyykertyi portin viereen kontalleen.
Pääsi siinä kumminkin Jonnelta vola suusta, sillä Pekka oli äkänen
tukkanuottaa vetämään.
Langin rouva katsahti akkunasta juuri kun minä yritin huutamaan:
"Äiti-i! Jonne pieksää —!"
"Jonne, Jonne! Hva gör du nu? Ja sinä siellä — — mikä se olikaan — —
niin Pekka — sinäpä häijy olet! Kom in nu Jonne!" —
Langin rouva oli itse alhaista sukua, vaan kun oli tullut
palvelusneidiksi kaupunkiin ja tapauksen kautta päässyt kauppamiehen
rouvaksi, niin hän halusi puhua pojalleen ainoastaan ruotsia, jota oli
palveluksessaan oppinut ja sittemmin omassa perheessään.
"Förstå' du icke att alla skratta derför?" Lähti siitä viimmein
Jonne ja katsoi Pekkaa itkusilmin, pui nyrkkiään ja sanoi: "Kyllä
muistetaan." — Pekka irvisteli ja uhitti: "Ähä, kutti! Itkupa sinulta
pääsi!"
"Minä sille vielä annan niin selkään että vissiin muistaa toisellaki
kerralla", tuumaili hän sitte kun perälle kartanoa meneskelimme.
Marhamintaa sitoessaan hän arveli, että näkiköhän äiti että me
tappelimme.
Tuskin vaan näkikään; ja jos näkikin, niin taisi ajatella, että "totta
kai sopivat jos joskus tappelevatki". Setä sitä kyllä ei nähnyt koko
mylläkkää, sillä akkunan pieli sopi eteen.
— Rupesi siinä sitte setä syömään, kun oli kahvia juonut. Minä menin
sohvan viereen katsomaan kun hän söi. Vesi valahti kielelleni, kun
katselin, miten hän lopisti tuoretta roppaa rieskapalan laitaan ja
siitä sitte haukkasi.
"Lundin Maijapa antaa minulleki voileipää kun menen siellä käymään",
mielistelin pää kallellaan.
"Vai antaa se!" Ja setä otti suuren palan rieskaa, pani vahvasti roppaa
päälle ja antoi sen minulle. Minä haukkasin heti kun sain. Äitiä
nauratti koko peli, ja hän arveli että "kyllä kai se poika konstin
keksii — — niin, mutta mitä sinä sanot kun sait?"
Minä huomasin, että minun pitää kiittää, ja paiskasinkin sedälle kättä
että lopsahti. Menin siitä sitte ulos voileipä kädessä. Navetan seinän
vierellä, juuri akkunan alla oli matala lautaläjä. Se näytti mukavalta
istuimelta. Menin istumaan.