"Niin ja niin paljo on vielä maksamatta."
Minä monta kertaa mietin, mitä äiti tuolla hokemallaan tarkoitti, kun
lauantai-illoilla sai käsiinsä isän viikkopalkan. Sain minä viimmein
selville, että hän tarkoitti talvellisia ruokavelkoja. Kului siinä
kesää kappale ennen kun hän heitti hokemansa, vaikka itsekin oli tuon
tuostakin päivät päästään herrastaloissa pyykin pesussa ja potun
panossa.
Pekankin jo piti kulkea ulkohaminassa lankun päitä latomassa, sillä
hänelle keväällä hankittiin kuuden markan maksavat vaatteet ruskeasta
aivinasta. Ne kun piti velaksi ottaa, niin hän lupasi kesällä tienata
ainakin sen verran, että saisi vaatteensa maksetuksi.
Sillä aikaa kun äiti ja Pekka olivat poissa, oli tädin Kaisu, pieni
ykstoistavuotias tyttö "kotimiehenä". Talon piika Liisa kävi toisinaan
katsomassa, onko mitään hätää.
Päästiin siinä jo sen verran eteenpäin, että äidin sopi luopua
kolmimarkkasesta ja huutaa muutaman porvarin konkurssihuutokaupasta
vanha renkien sohva "mööpelin lisää". Luteita siinä äiti kehui olleen
kovasti vaan eipä niistä tuntunut olevan sanottavaa kiusaa kun hän
voiteli sitä lamppuöljyllä ja tukki talia koloihin.
Muutamana päivänä keskikesällä olimme kolmikannassa kotona, Annu
neljäntenä. Pekka sanoi olevansa vähä pahoinvoipa, ettei oikein kyennyt
työhön.
"Kukahan sieltä ajoi kartanolle? Kuulusti kun joku olisi ajanut",
tuumaili äiti istuessaan raasuvasun ääressä huoneen perällä. Minä
riensin akkunasta katsomaan.
"Setä tulee pikku Mustalla! Tulkaa äiti katsomaan!" sanoin ihastellen.
Minusta tuntui niin juhlalliselta kun ainakin silloin kun joku
maalainen ajoi kartanolle. — Minä jo osasin käyttää s:ää ilman
vaivatta; pitihän siihen oppia sillä rumallehan se olisi kuulustanut,
kun s:ää kiertelemästä olisi tavattu mies moinen, joka jo oli pitänyt
umpinaisia housuja kauan aikaa.
— Äiti alkoi hommailla sakkavettä kahvipannuun, eikä ollut muuten
millänsäkään yllytyksestäni. Pekka kyllä antoi kätkyelle enemmän
vauhtia niin että ennätti kävästä akkunasta varmuuden vuoksi
katsomassa. Kätkyen ääreen jälleen mennessään tuumaili: "Sepähän näkyy
olevan."
Minulla siinä teki mieli mennä kartanolle, vaan en malttanut, kun oli
laiva vielä keskitekoinen. Sen verran kumminkin piti malttaa, että sai
katsoa, mitä siellä setä hommaili. Hän riisuskeli Mustaa valjaista,
sitoi marhaminnasta kärryn rattaasen, penkasi heiniä istuimen
takapuolelta etupuolelle, otti eväsarkun ja tuli sisälle.
"Terveisiä — —."
"Kiitoksia", vastasi äiti. — "Mitä sitä muuta kuuluu?"
"Eipä sitä kuulu mitääs erinomaisempia — — mitä tänne kuulunee?"
"Ei kuulu tännekään — — hyvästi siellä voitu kotona?"
"Siinähän tuo menee aina hiljalleen — — miten täällä lie jaksettu?"
"Kylläpä sitä on jaksettuki."
"Kuumanlainen siellä on ilma — — — poro pölisi — —."
"Taitaa se olla —", ja äiti meni kyökkiin kahvipannu kädessä.
Setä haukotteli ja tuli akkunasta katsomaan.
"Eipä sille näytä syönti lystävänkään — — taitaa pitää kuumana" — — ja
sitte hän katsahti Pekkaa. — "Etpä sinä tainnut joutaa kun on lapsen
sou'atus."
"Mihinkä?"
"Niin, minä tässä ajattelin, että kävisit ojalla Mustaa juottamassa, se
kun ei huoli tämän kaivon ve'estä — — on tottunut saamaan enimmäkseen
jokivettä."
"Kyllä minä!" sanoi Pekka mielissään ja nousi seisalleen. — "Sou'ata
sinä Kaaperi!"
"En minä! — — minäki lähen ojalle —."
"No sou'atanma häntä sitte minä sen aikaa", tuumaili setä.
Taisi sen kuulla äitikin takan ääressä, kun ovi oli auki. Hän tuli
ovelle katsomaan juuri kun me olimme menossa.
"Ka, setäkö se nyt häätyi sou'attamaan?"
"Niin, pojat menevät hevosta juottamaan."
"Sou'ata sinä Kaaperi! Saattaahan Pekka semmoisen asian toimittaa
yksinääniä."
"Minäki menen", sanoin itkua pidätellen.
"Antaa pojan mennä, koska se tuntuu olevan niin mieluista kaupungin
pojista", sanoi setä.