Matin päivän aikana meni umpeen neljäs ikävuoteni.
Asuimme silloin "auttohyyryllä" herraskartanon perällä soukassa
kamarissa, johon pääsee alakyökin kautta, kun kääntyy oikealle.
Vasemmalle kun kääntyy, niin pääsee navettaan.
Seutu muutoin on semmoisia, joista sanotaan, ett'eivät ne juuri
ole kaikista terveellisimpiä — siinä kun on seitsemän vankan talon
"yhteishuoneet" ja tunkiot aivan lähekkäin, niin ett'ei yhteenkään, jos
asunnostamme suoraan olisi päässyt kulkemaan, olisi tarvinnut astua
kolmeakymmentä askelta enempää. Ainakaan liikanaista puhdistamisen
intoa ne eivät osoittaneet, sillä niissä oli sekaisin liemet ja roskat,
joka siistiluontoisesta jo näyttää jokseenkin siivottomalta. Löyhkäänsä
ne levittivät laajalle, yhtä rintaa siivottomain ja ahtaitten
palosolain kera. Löyhkä yhtyi taas toisien tunkioryhmäin löyhkään,
niin että kuumana kesäaikana varsinkin tuntui vasta maalta tulleelle
käypäläiselle jokseenkin sulottomalta.
Mutta olihan se silti keskellä kaupunkia, niin että siitä oli
mukava pistäytyä asioilleen minkä minnekin — ja minäkin sain kasvaa
sivistyneitten herraslasten seurassa, jota pidetään harvinaisena onnena
meikäläisille. — —
Muutamana päivänä — taisi olla Toukokuun loppupäiviä — olin mielestäni
tarpeeksi kau'an istunut pikku Annun kätkyen vieressä. Alkoi jo käydä
ikäväksi ja piti kun pitikin käydä akkunasta katsomassa näkyykö mitään.
Veli Pekka näkyi tulla veivailevan koulusta, kirjat takin liepeen alla
niin että päät vähä näkyivät. — Siinä kun katselin ja ajattelin, että
hitaastipa se tulee, niin samalla pikku Annu huutamaan. Minä kipakapaa
kätkyen viereen hyräilemään.
"Joko se Annu heräsi? Olisipa se saanut nukkua senkään aikaa, että
olisin saanut kapalorievut virutetuksi", tuumaili äiti sisälle
tullessaan.
"Enkö minä saa mennä ulos, kun Pekkaki jo näkyy tulevan?"
"Mutta älä ole kau'an!"
"En minä muuta kun käväsen."
Pekka tuli kyökin ovella vastaani ja vihelteli, mutta herkesi, kun
pelkäsi että äiti kuulee.
En ennättänyt monta askelta ottaa kun jo näin rouvan portaillaan
kudelmaansa kutovan ja huomasin että minulla ei olekaan kaikki muassa.
Minä menin sisälle jälleen.
"KuuIkaapa äiti! Saanko minä panna kengätki, kun niin pakottaa
varessaappaita että — —?"
"Tarkenisi kaiketi siellä kengittäki, mutta pane hei'ät kumminkin,
ett'ei tarttisi yökautta ukista noi'en varessaappaittesi tähen — —
vaikka on vähä sääli kuluttaa uusia kenkiä."
Ei niitä muuten olisi ollut kenkiä, vaan kun äiti oli sattunut saamaan
ne helpolla — puolitoista markkaa vaan oli antanut — niin ei ollut
malttanut olla ostamatta.
"Muista sinä tulla oikealla ajalla keiton syöntiin."
"Mitä te keitätte?"
"Sittepähän nähään."
Nytpä sillä taitaa harvinaista keittämistä olla, kun ei puhu mitään,
ajattelin mennessäni.
Meneskelin portille päin ja tarkastelin, huomaako rouva että minulla
on uudet pieksut. Pitihän niitä toki minunkin katsella pieksuja — ja
kumartuakin piti, kun vatsani oli suuri, milt'ei leilimäinen. Katselin
vuoroin pieksujani vuoroin rouvaa. Teki jo mieleni sanoa rouvalle, että
minulla on uudet varrelliset pieksut, mutta enhän minä kehdannut. Ja
tarpeetonta se olisi ollutkin, sillä rouva huomasi sen sanomattakin,
koskapahan alkoi hymyillä. Hymyillä siinä piti minunkin, se kun teki
niin hyvää tuo rouvan hymyileminen. Minä en enään saattanut hitaasti
kulkeakaan, täytyi kun täytyikin mennä juoksemalla.
Siinä menin vänttyräsäärisenä, mielikki pieksut jalassa, ohran oljista
kudottu hattunykyrä päässä; ja housutkin vielä olivat avonaiset,
ett'eivät täydellisesti paidan helmaa peittäneet.
Pääsin siitä sitte porttikäytävään, mutta pitihän sitä toki vielä
katsoa rouvaa nurkan takaa. Yhä vaan näkyi hymyilevän.
"Aha! Näkipähän rouvaki — — —", riemuitsin siinä itsekseni ja pieni
sydämmeni tykytti tavallista kiivaammasti. En muistanut hävetä
housuja enkä hattuakaan. Sitte siinä piti vielä katsella pieksuja
porttikäytävässäkin.
Kun pääsin kadulle ja olin aikeessa mennä toiselle puolelle, niin näin
kaksi miestä tulevan oikealta päin. Näkevätköhän ne — —? — Näkiväthän
ne.
"Onpa sillä pojalla puuhkevat pieksut", tuumaili toinen; ja toinen:
"Ja niinhän sillä on varret päällä päin kun miehillä ainaki."
Mutta sekös hyvää teki! Piti juosta kiivaammasti kuin äsken kartanolla.
Tuli siinä sitte muuan nuori herrasmieskin, juuri kun olin yli kadun
päässyt ja yritin Lundin herrasväen portista kääntymään, ja tuumaili:
"Panepas poika paitasi housuihin."
Siinä tulla volotti outo koira, niin ettei ollut oikein aikaa ajatella,
mitä herra tarkoitti. Kyllä minä vähä haimailin sen olleen jotain
sinnepäin, että avonaiset housut eivät näytä oiken somalta noin
suurelle pojalle.
"Voi näettekö, näettekö? — — Toikan Kaaperilla on varsipieksut!"
iloitsi pieni Fanni-neiti kun pääsin kartanolle, ja ihaili minun
pieksujani.
"Me olemme talosilla — — saat ruveta rengiksi", tuumaili Aukusti, hänen
pieni veljensä. Hänellä ei ollut aikaa ihailla pieksujani. Se minua
vähän loukkasi. — Mielelläni minä kumminkin rupesin rengiksi, hyvin
tietäen että olen huonompain ihmisten lapsia.
Siellä sitä sitte leikittiin hyvät aikoja. Mutta minusta alkoi jo
tuntua ikävältä, kun Fanni rupesi niin vallattomaksi, ettei malttanut
olla nakkelematta hiekkaa housuilleni, ja kun se siitä sitte valui
pitkin lahkeita pieksuihin suureksi kiusaukseksi varessaappaille. —
Piti sieltä viimmein lähteä. Vatsassakin tuntui kun joku olisi sanonut:
Anna keittoa!
Piika Maija näkyi tulevan portaille. Minä seisahdin ja katsoin
häneen ja ajattelin ensin, että näkeeköhän se minun pieksujani; ja
sitte ajattelin että onkohan sillä nyt mitään antamista. Ei ollut
näkevinäänkään minun pieksujani, sanoi vaan naurusuin:
"Eipä se vielä olekaan kelvannut lehmille tuo sinun hattusi."
Maijan naama näytti vääntyvän niin ivalliseksi, että eihän siihen
viitsinyt häpeämättä katsoa. Mikäpä siinä sitte muu auttoi kun lattase
kotiin, vaikka arvelutti se vähän, kun rusinaliemen ja paistetun lihan
haju osui sieramiin.
Pääsin siitä sitte kadulle. Yhä tuntui haju nenässäni ja rupesi
luulottelemaan, että kotoa se haisee. Siitä minä juosta piipattamaan ja
tulin kotikartanolle.
Minä näin jo puolikartanosta että siellä höyryää keittokupit kyökin
takan edessä. Sehän se vielä vauhtia lisäsi; — piti mennä oikein
kiireen kynttä.
No, mutta mitäs ollakaan — siinähän olikin vaan ruispuuroa kolmessa
kivikupissa. Minusta tuntui vähä siltä kun se olisi köyhäin ruokaa,
mutta syödähän sitä piti sitäkin — ja syötäväähän se on ruispuurokin,
varsinkin kun on nälkä.
Nälkä taisi olla minullakin, kun en malttanut mennä sisällekään. Otin
lattialta lastun silpareen, istahdin suurimman kupin viereen ja rupesin
syömään. Sydän siinä kyllä tykytti kiivaanlaisesti, mutta eihän siitä
tullut välittäneeksi, kun vatsa puhui toista kieltä, jota minä paremmin
ymmärsin.
Tuoltapa se kuuluukin sisältä äidin hyräileminen — Annu taitaa nukkua —
onkohan siellä Pekka? — mikäs se oli? — Eipä se ollutkaan mikään — mikä
lienee rasahtanut.
Kyllä sitä jo on aluksi — antaahan äiti sitte lisää kun saa kupit
pöydälle, ajattelin ja menin sisälle. Mietin minä siinä ensin mitä
sanoisin. Otin lastun silpareen hampaisiini, kun en jaksanut yhdellä
kädellä ovea aukaista. Olin monta kertaa nähnyt rottia kyökissä, ja
siitä kait johtui tämä tämmöinen:
"Kuulkaapa äiti! Suuri rotta oli kupin lai'alla ja söi puuroa. Se olisi
syönyt enempiki, mutta kun minä löin sitä tällä lastun kappaleella,
niin se pujahti siitä isommasta reiästä lattian alle", selitin
teeskentelevän surumielisesti pää kallellaan.
Nauramaanhan se pani koko juttu, ja häpeän puna nousi kasvoilleni niin
että kuumana kuhisi poskipäissä.
Menin siitä katselemaan akkunasta ja ajattelin, että kyllä se näki — ja
taisi se hoksata Pekkaki, koskapahan naurattaa — —.
Tuli siihen Pekkakin akkunan tykö katselemaan muka, ja tuumaili vähän
ajan kuluttua: "Näytäppä sitä tikkua — puuroahan siinä on", — ja hän
yritti ottamaan tikkua kun minä sillä parastaikaa pöytää napsutin.
"Kaa —!" parkasin kimeällä kurkkuäänellä, niin että Annukin alkoi unen
toreissa oikomaan käsiään.
"Oletko siinä huutamatta! Aivanhan ne korvatkin halkeaa mokomasta!"
sanoi äiti ja tuli lähemmäksi. — "Ja mitä sinäki siinä aina huudatat
pienempääsi!" — ja hän tukisti Pekkaa.
"Enhän minä muuta kun sanoin, että näytäppä sitä tikkua", selitti Pekka
harmissaan.
"Äläpä siinä turskeile! Tii'äthän sinä jo ennestäänkin että on sillä
kurkkua, kun vaan vihaksi pistelee." Ja äiti katsoi tuikeasti Pekkaa.
"Heiluta tuota kätkyttä!" Ja Pekka totteli.
Äiti meni kyökkiin. Minä otin pistättelevän muodon kasvoilleni,
uhitin Pekkaa sormellani ja sanoin: "Kutti, kutti!" Pekka heilautti
vähä päätään ja tuumaili: "Älähän huoli! Sinun tähtesi minua aina
näykitään." Hänen kasvonsa kuvastivat surullista välinpitämättömyyttä.
Äiti toi kupit pöydälle ja me saimme ruveta syömään.
"Eikö olekaan maitoa?" kysyi Pekka piimätoopia katsellen.
"Vielä siihen maijot! Ja onhan siinä piimää toopissa. Se hyvin hyvästi
välttää semmosille ammattimiehille; — mistä ne maijot tähän aikaan
tulee —." Äiti näytti olevan pahalla tuulella. Siinä sitä sitte
syötiin puuroa ja piimää ryypättiin särpimeksi. Ei ollut aikaa piimää
huonoksumaan, vaikka se oli vähän hapanta ja vedellä jatkettua.
"Sinun kanssasi nyt ei viitsi sikakaan ryypätä yhdestä toopista, mokoma
moskatomperi", tuumaili Pekka syödessämme, haki puolen toopin mitan ja
kaatoi siihen minun osani.
"Äläpä siinä!" sanoi äiti. — "Vai niin — vai sinä! siinä söisit
sakeampaa ja pienemmällesi syöttäisit vetisempää! Luuletko etten minä
näe?" Ja hän kaatoi minun osani toopiin takaisin, otti lusikan ja
hämmenti ja kaatoi sitte minulle erilleen. Tuumaili siinä sitte Pekalle
hyvin totisesti:
"Ei tässä auta yhen ruveta paremmille paloille kun toisenkaan."
Alkoi jo tuntua vatsassa hyvin mukavalta, eikä nälkää ollut
kuuluvissakaan.
Pekka siitä lähti ensin pöydän äärestä ja tapaili lakkiaan ulos
mennäkseen.
"Eikö passaa siunata", huomautti äiti.
Pekka vähän vavahti, pani kädet ristiin ja hiukan hätäillen, mutta
äänekkäästi ja komealla nuotilla luki ulkomuistilta:
"Kiitos ruumiin ylöspitämisen edestä. Minä kiitän sinua kaikesta
sydämmestä ja kunnioitan sinua, taivaan ja maan Herra! ettäs minun koko
elinaikani nuoruudesta tähän hetkeen asti niin isällisestä elättänyt
olet, ja minulle vielä nyt joka päivä ruuan, juoman ja vaatteet
toimitat, ja kaikkinaisesta tarpeestani, sekä ruumiin että sielun
ravinnosta runsaasti ja joka päivä murheen pidät" — j.n.e.
Minäkin herkesin syömästä kun Pekka oli siunauksen lukenut, panin kädet
ristiin ja siunasin:
"Jesu anna aina ruokaa, että runsaasti ravituksi tulisimme." Minä en
vielä osannut mitään pitempää rukousta.
Äiti huokasi, nosti kätkyen pöydän viereen ja alkoi syödä, heiluttaen
kätkyttä vasemmalla jalallaan. Minä katselin häntä ja näin kyynelen
tipahtavan hänen silmästään.
"Mitä te äiti itkette?"
"En mitään — pane maata lapsi!"
Minä panin maata, kun puurokin tuntui niin raukasevan. Katselin siinä
sitte äitiä, käänneksin ja ähkyin, vetäsin jalat käppyrään ja koetin
nukkua. Mutta eihän siitä nukkumisesta tahtonut tulla mitään, kun piti
miettiä miksi äiti itki. Ra'otin vähä silmiäni. — Äiti näkyi hymyilevän
ja tuumaili: "Kuulustaapa se vähä siltä kun olisi puurosta sanomat
täynnä." Muuttui sitte vähä totisemmaksi. — "Ja mikä kumma se on jos
raukaseeki, kun on niin niukalti ruokakultaa. Vaan entäpä se paranee
tässä kesän päälle, kun isälle nousee palkka kahteen markkaan niinkuin
sitä jo puhutaan. Sitte siinä saa jauhoja ostaa ja itse leipoa, ja saa
joskus voitaki leipänsä päälle."
Annu siinä taisi herätä, koskapahan äiti alkoi hyräillä. Minäkin sain
kiinni unen päästä ja nukuin. — — — Oli kaiketi sitä jo tullut untakin
tarpeeksi, sillä minä kuulin äidin ja Pekan puhelevan. "Antakoon
maisteri paremmat vaatteet, kun ei viitsine semmoisissa nähä! Mistä ne
paremmat tulee", sanoi äiti kärtyisen näköisenä.
"Niin, mutta kun se sanoi, että saat mennä jos vain ei vanhempasi
toimita parempia vaatteita, ja sitte vielä sanoi että nämät haisee
niin pahalta että ei oikein viitsisi olla samassa huoneessa, vaan
kun täytyy; ja sanoi että tuommoisia ryysypukkeja ei tarttis kouluun
pannakaan — — ja pojat aina nauravat."
"No ole sitte poissa sen aikaa että saa pestä! Paikkaamista niissä
kyllä ei ole kun ei näy yhtään reikää — —, taitaapa iho paistaa — —
ja onhan niitä lapsia huonommissaki vaatteissa. Mistä sillä Tupusen
Jannellakaan on parempia päälleen panna."
"Sille on äitinsä saanut herskapeilta."
"Vielä tässä ruihnamaan ympäri kaupunkia! Haukkuisivat suut silmät
täyteen kun muka on mies työssä eikä ole lapsiakaan kun kolme. Ole
poissa sen aikaa, että saa pestä!"
"Maisteripa antaisi selkään jos olisin poissa. En mene ollenkaan — — en
koskaan mene kouluun enään — — minä heitän pois!"
"Sinunpa pitää mennä! Mitä siitä olisi että käypi tärmiinin ensin
melkein loppuun niin ettei ole enään kun viikko kolminen ja sitte
heittäisi pois."
"Niin mutta kun ei ole vaatteita!"
Äiti ei puhunut siihen mitään.
"Antakaapa äiti juomaa!" sanoin minä ja nousin.
"Tuolla sitä on toopissa piimäsinukkaa."
"Eikö ole sahtia?"
"Eipä sitä ole nyt sahtia ennen kun taas tehään — — kun ei ole rahaa
että saisi maltaita."
Silpasin sinukkaa oikein hyvän sijalta. Se tuntui ruumiissa mukavalta
ja pääkin raitistui. Halutti jo ulos, mutta silmäni osuivat katseleman
housuja.
"Kuulkaapa äiti! Röökynät ovat niin häijyjä, että nakkelevat santaa
kenkiin — — tehkääpä äiti minulle semmoiset housut kun Pekallakin on!
En tartte enään kenkiäkään — — jalat ei ole enään kipeät, ei ollenkaan!"
Äitiä nauratti, ja Pekkakin näytti pilkalliselta.
"Vai niin ne ovat herjenneet häijyiksi röökynätki! No pitää kai ne
sitte tehä." Ja äiti nauroi oikein vallattomasti. — "Mutta kyllä sitä
ei hääviä kokkaretta tarvita, joka jo hävetä osaa."
"Eihän se osaa sanoa 'ässääkään' — — mitä se semmoinen housuilla
tekee", tuumaili Pekka.
"Osaanpa sanoa!" Suuni vähä mutristui ja teki mieleni sanoa: mitä
sinäki siinä!
"Sanoppa 'ässä', jos osaat!"
"Ässä!" sanoin minä voitollisena ja opistani ylpeillen.
"Ka osaahan se! Ne ovat vissiin toiset kiusanneet!"
"Onhan Kaaperi sanonut 'ässän' jo aikaa, mutta se ei piä siitä huolta",
puollusteli äiti.
"Teettekö äiti?"
"Teen, teen!"
"Ja kuulkaapa! Lundin Maija tuumaili, että eipä se olekaan kelvannut
lehmille tuo sinun hattusi — — — saanko sitte semmoisen lakin kun
Pekallaki on? Saanko äiti?"
"Miksikä? Hyvä hattuhan se on." Ja äiti muuttui totisemmaksi.
"Niin mutta kun lehmät syöpi."
"Älä ole milläsikään! Jos joku sanoo, niin sano että eihän ne lehmät
huoli niin ai'astuneesta."
"Voi niin minä sanonki kun Maija kiusaa!"
"Mutta minkälaista se olisi tämä eläminen jos Janne vielä eläisi — —
olisi seki paraillaan syömään ja laukkaamaan — ja taitaspa käy'ä jo
kouluaki — —."
"Eikö se saisi käy'ä?" kysyi Pekka kummastellen.
Äiti ei puhunut siihen mitään, vaan kätkyt heilahti vähä kiivaammasti
ja neula sukelti sukkelammin isän vanhassa pyhälakissa. Näytti kun
Pekkakin olisi huomannut jotain, vaan ei puhunut mitään. — Katsoi vaan
häpeissään lattiaan.
Minä lähdin kartanolle. Teki mieleni mennä kadulle, vaan en oikein
kehdannut. — Rupesin siinä sitte miettimään, että tekeeköhän se äiti
minulle semmoiset housut kun Pekallakin on, vaan jokohan lie varsin
luvannut minulle mieliksi. Se alkoi jo käydä huoleksi.
Päivä jo valui viimmeistä neljännestään ja loi varjon asuntomme
edustalle, ja kun vielä vieno, kylmänsekainen merituuli tuntui
säärivarsille, niin näytti parhaalta mennä aitan portaille päivän
lekolle istuskelemaan. — Katselin siinä sitte housujani ja ajattelin,
että eihän minua vaan kukaan näe. — Näin västäräkin piipittävän
kartanolla.
Ka, sepä sievä lintu on, ajattelin. — Mitä se nyt? — — joko se lensi? —
— eipä se vielä — — mitähän se nyt löysi.
Siinä ne menivät surut ja huolet menojaan; piti niin ihailla
västäräkkiä, kun se viputti pyrstöään, juoksenteli ja noukkasi ja
väliin yritti lentoon. En muistanut nähneeni koskaan niin sievää lintua.
Visilin — — visilin — — mitenkä se panikaan? — Visilin — — visilin — —
niinpähän panikin. — Tuonne näkyi lentävän navetan räystäälle.
Mikä lie pistänyt päähän kun piti lähteä hätyyttämään västäräkkiä. Otin
kiven ja nakkasin.
Visilin — visilin — — se lensi katon yli toiseen kartanoon.
Voi, mikä nyt — —! — ruutu meni sirpaleiksi! — Se tahtoi tyrmistyttää
ihan siihen paikkaan. En jaksanutkaan nakata katolle asti — kävi
navetan akkunaan.
"Kuka akkunan särki?" kysyi äiti hätäisesti kyökin ovella. Minä lähdin
juosta kynttimään portille.
Jokohan se tapaa — — voi kyllä se tapaa! Tapasihan se, eikä kauan
viipynytkään. Minulla oli henki niin meneyksissä ettei ollut sanaa
suuhun tulevaa.
"Vai sinä tässä herkiät niin häijyksi, että ilman ihtisen aikojasi
säret akkunoita! Kylliksi tässä ilmanki näyttää olevan tavaroita, niin
tuommosiin vielä! Niihinhän ne menee ainoatki pennit", torui äiti ja
viedä viipotti minua käsipuolesta melkein kohona sisälle. Meni sitte
kyökkiin. — Pekka istui pöydän päässä, Annu sylissään.
"Sano sinä Kaaperi, että antakaa anteeksi, niin kyllä se antaa",
esitteli hän.
Katselin kauhistuksella ovea kohti, nyyhkin ja vapisin. Jo — jo — — nyt
se jo aukesi, — ja äiti tuli, kimppu luudan varpuja kädessä.
"Voi älkää!" oli ensimmäinen surkean kamala huudahdus, kun kielen
kannin laukesi.
Äkkiä olin vatsallani, poikkipuolin äidin polvilla. Siristelin siinä
sorkkiani ja koin huutaa:
"Älkää enään, älkää enään! Veri tulee, veri tulee. Nakkasin lintua,
nakkasin lintua — —!"
Eihän siinä osannut ajatella, että kyllä kai äiti paremmin näkee
tuleeko sieltä verta tai ei.
"Vieläkö vasta?"
"En, en!"
Ja sitte ei enempi enään, kun kerran vaan käväsi vitsat iholla, ja koko
homma heitettiin sikseen. Minä itkin ja katsoin häpeissäni Pekkaa,
nauraako hän. — Ei nauranut; katsoi vaan sääliväisesti. Taisi ajatella,
että vahinkohan sille on tullut Kaaperi-rukalle. Pillahti jo itku
isommaksi ja tuntui helpottavan sydänalassa.
"Rupeappa siinä vielä huutamaan! Kaikkea tässä vielä kuulee — — kun
ensin särkee akkunan ja saa vähä piiskoja, niin siitä sitte koko
illaksi marisemaan! Ei ollenkaan — — —!"
Pitihän sitä totella, vaikka ei se helpointa ollut. Mieli tuon
tuostakin turskahtamaan, mutta siihen se sitte kumminkin asettui. Äiti
meni kyökkiin ja vei vitsat mennessään.
"Mitenkä sinä särit sen akkunan?" kysyi Pekka.
"Nakkasin lintua — —", — ja itku pillahti uudestaan; piti sormilla
kosketella peräpuolia. Vaan kun äiti tuli, niin piti heittäytyä
hiljaseksi.
"Tuleppas tänne, että pannaan housut kiinni! — — — Niin se käypi kun
herkeää kovin vallattomaksi — — ja tarvitaanhan ne tämänvertaset varat
ruokakultaanki."
Rupesi siinä äiti sitte katselemaan, mitä ottaisi työkseen. Otti
ryysyvasusta talon herran antaman vanhan "frakin" eli "saketin", jota
isä talvella piti alupuserona. Katseli sitä sitte.
"Tästä minä sinulle häijylle teen housut, vaikk'et sinä oikein olisi
nii'en väärti", sanoi hän minulle.
Mieleni lauhtui ja vähän ajan kuluttua unohtui koko äskeinen
paskahomma. Menin katselemaan "frakkia", kun äiti sitä ratkoi.
"Siitä nyt ei tule semmoisia kun minulla on", tuumaili Pekka.
Minä katsahdin häntä kummastellen ja sitte katsoin kysyväisesti äitiä
ja odotin mitä hän sanoo Pekan arveluun.
"Kyllä tässä on vielä siksi eheitä paikkoja, että huoleti saa
tuommoiselle miehelle housut kun panee sovittelemalla. Minä olen
jo monta kertaa ajatellut, että eikö sitä ole mitään, josta saisi
Kaaperille housut, kun entisetki alkaa jo käyä niin hitinäisiksi, — ja
saishan nuo jo tuommoiselle olla umpinaisetki. Se muuttuu niin tuo aika
— — kun mennä kesänä ei vielä näyttänyt olevan umpinaisten tarpeessa,
niin tänä kesänä on jo liian iso avonaisia pitämään. Talvella ne jo
olisi pitänyt tehä."
"Tuleeko niihin plakkaritki?" kysyin mielissäni.
"Mitäpä sinulla lie niissä pitämistä."
"Niin mutta kun Lundin Aukullaki on — —."
"Olkoon! — — Sehän on herraspoika Lundin Aukusti."
Siihenhän sitä sai tyytyä kun ei muu auttanut.
Katselin siinä sitte akkunasta ja näin isän tulevan, eväsvasu
käsivarrella ja pääräri toisessa kädessä. Minä tarkastelin, näkeekö
isä, että navetan akkuna on rikki. Siinä piti kurkistaa niin kauan
kun suinkin voi nähdä. Ja näytti vähä siltä kun isä olisi katsahtanut
sinnepäin. Minä jo varusalti kyntin äidin takapuolelle.
"No mikä sinulle nyt tuli?"
"Isä tulee!" sanoin melkein kuiskaamalla.
"Ei isä tee Kaaperille mitään — — mutta mitä se tosiaanki siellä
kuhnailee?"
Isä tuli vihdoin sisälle, toista kyynäräinen pajun oksa kädessä. Hän
näytti hyvin kärtyiseltä ja katseli, silmät supistuksissa.
"Kukahan se niin viisas oli, että arvasi särkeä navetan akkunan?" kysyi
hän ja katsoi Pekkaa.
Ei kuulunut vastausta.
"Kukapa se muu semmoisia osaa kun sinä", sanoi hän sitte ja meni
lähemmäksi Pekkaa. — "Eikö niin? Sinähän sen särit?"
Pekalla kun oli pikku Annu sylissä, niin hän jo varusalti käänsi
selkänsä isään päin ja nosti toista kättään, torjuakseen muka lyöntiä.
"Sano sinä kun sinulta kysytään."
"En minä ole — — Kaaperi — — —", hätäili Pekka.
Minunkin jo teki mieleni sanoa, että ei se ollut Pekka. Hänen tukala
asemansa säälitti minua. Mutta en minä silti olisi sanonut itseäni
vikapääksi.
"Vai Kaaperiko se jo semmoisia osaa — — ilmanks se tuonne äitinsä taka
turvelehtaa!" Isä jo yritti sivauttamaan.
"Voi äiti!" parkasin minä pelästyneenä.
"Kah, menetkö pois siitä! Anna sen pojan olla!" Ja äiti pukkasi häntä
käsivarteen, niin että sivaus ei tuntunut minulle kun vähä kupeesen.
Ajattelin siinä itsekseni, että eipä tuo käynyt kipeästi.
"Antaapa hänen sitte olla — — mutta älä syytä minua jos epatto tulee!"
Ja isä näytti hyvin tyytymättömältä. — "Aivanhan se menee lautasiaan
myöten tämä eläminen. Kyllä tässä käskee kestää tuommoisten rasavillien
elättäjänä, kun kohta kääntävät nurin koko maailman — — ja näitä muka
ei saisi kurittaakaan —!"
"Aikapa niitä ruveta pajulla elättämään!"
"Ole niin viisas kun olet, niin ei sinusta silti näytä olevan lastesi
kasvattajaksi. Sanoohan Jesus Syyrakki, että kumarra hänen kaulansa
nuorna, lyö häntä selkään vähänä, ettei hän tulisi sinulle niskuriksi
ja tottelemattomaksi."
"Pitääkö niitä sitte pieksää yhestä asiasta kahteen kertaan? Luulisihan
sen piisaavan senki kun minä sille annoin."
"Raskitko toki antaa! Mitäs tyhjää — — se nyt ei ole tottakaan!"
"Tosi se on! — — oikein veri tuli", sanoin minä.
"Kas tätä kilkkaa, mitä puhuu! Etköhän narranne — — näytäppä onko se
totta!"
Yritin näyttämään, vaan kun äiti nauroi ja kielteli, niin en
näyttänytkään.
Isä nakkausi pitkäkseen ja taisi ajatella ruutua, koskapahan tuumaili,
että "saisi sen antaa lasimestarille, ennen kun herra siitä ennättää
mainita".
Äiti ei puhunut siihen mitään, hommaili vaan ruokaa pöydälle ja
tuumaili:
"Minä tässä keitin puuron jo päivällä, kun oli vähä pesuaki ja
tuli samalla kertaa. On kaiketi se pysynyt kuumana muurin pesässä,
koskapahan tuntuu kuppi kättä polttelevan. On se vähä kuorettunutta,
mutta haitanneeko tuo."
Siinä ne olivat jo pöydällä pari puurokuppia, leipäkori, ja
kellastuneita silahkoita lautasella. Piimää oli kahdessa toopissa. Kun
äiti käski syömään, niin minä ja Pekka heti riensimme pöydän ääreen.
Isä vielä makaili.
"Eikö sinulle tänä iltana ruoka kelpaakaan?"
"Kunhan nyt talon väki ensin syöpi — — ennättäähän ne vieraat sitteki."
Ja isä vetäsi nenäänsä ja pyhkäsi kasvojaan. Se merkitsi jotain sinne
päin, että — nytpä se sattui!
"Syöppä jos tahasi! Paremmin säästyy seki kipene — — ja aikapa tässä
ruveta niin akuraatisti elämään, ettei muut saisi ensin pöytään mennä!
Taitaapa rasvat haitata, että niienkään nuolemista tarttisi pelätä."
Nousi siitä viimmein isäkin ja rupesi syömään; katseli ympäri pöytää ja
näytti jotain arvelevan.
"Oletko sinä Kaaperi saanut voita koko päivänä?" kysyi hän
leikillisenä, kun jo oli syönyt silahkaa ja leipää ja alkoi katsella
puurokuppia.
"En ole saanut — — eilen Lundin Maija — —."
"Nielehän nyt vaan, äläkä kysele lapselta! Totta kaiketi sitä olisi
sinulleki jos kerran olisi antaa lapsille."
"Nehän ne tartteeki!" Ja isä vetäsi taas nenäänsä ja katsahti
kartanolle; mieli pyhkästä kasvojaanki, mutta kun toisessa kädessä oli
lusikka ja sekin puuroa täynnä, ja toinen käsi oli toopin korvassa,
niin se ei käynyt laatuun; — kyynärpää vain vähä kohahti.
"Niin — — ilman minä tässä vaan ajattelen että sokioksi kai sitä viimme
lopussa häätynee, kun ei enään näe voita puuron silmänäkään."
"Juo enempi!" tikasi siihen äiti.
"Sanoppa sitäki vielä! — — kun en ole kun neljä ryyppyä ryypännyt koko
talvena, ja neki olen muilta saanut — —."
"Niinkun ei ole ollut millä ostaa!"
"No mitä sitä sitte tyhjää puhuu!" Ja isä pisti suuren palan puuroa
suuhunsa ja nielasi niin että silmä vettyi.
"Niin mutta kun et olisi juonut niitäkään rahoja, joilla meinattiin
silahkanelikko hankkia, niin ei olisi talven ajalla tarvinnut tuommosta
törkyä ostaa — — ja neki vielä velaksi — — tietää kai sen, että kyllä
höökerit puolensa pitää kun häätyy velaksi ottamaan — — ja olisihan
sitä ollut säästämisen sijaa pitkin matkaa."
"Ne ajat ovat olleet ja menneet ja sillä hyvä."
— Saatiin siinä sitte syöneeksi ja siunattiin. Isäkin pani kätensä
ristiin, huokasi ja näytti häpeävän.
Oli siinä sitte vielä kun äiti sai syöneeksi, itsekullakin puhumista
minkä mitäkin, ja kun oli tarpeeksi puhuttu, niin pantiin nukkumaan.