Väinämöisen miekka.
Vuoret ja järvet ja suuret virrat
Kalevan kansoa halkoilevat.
Yksipä sentään on yhteistä meille:
On Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan.
Merkki mun kansani muinaisen tarmon!
Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon
vuoret ja järvet.
Suuri on Suomessa laulajan valta.
Sana on astala aattehien.
En sitä vaihtaisi valtiaslinnaan,
en keisarin kruunuun.
Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa,
kirkas ja sorea Suomeni kiel'!
Voitko sa jällehen ankara olla,
urhojen kieli,
aattehen urhojen, miettehen miesten?
Voitko sa olla tappara tarmon,
kahleitten murtaja, kansasi kostaja --
Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan?
Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
Voitko sa myös alas astua sieltä,
leimuta, lyödä?
Silloin kun vaipuvi vapaus maasta,
laki kun loppuu ja rikokset riehuu --
nousetko silloin kuin Ukon myrsky
vuorien yli?
Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
lumiset järvet ja virratkin.
Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
Väinämön kalpa.
1901.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
tuon, joka tukkansa hius-ihanaisen
uhriksi isienmaallensa kantoi,
miehensä jousenjänteeksi antoi,
silloin kun maa oli vaarassa, -- milloin
Kartagon naisen sen nähdä ma saan?
Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
sen, joka peittyi peitsien tiehen,
muistaen vaimoa, muistaen lastaan,
syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
silloin kun horjui vapaus Sveitsin, --
milloin sen miehen ma nähdä saan?
Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
leirissä, päällä kaupungin muurein,
liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
kylvävän ympäri kuoleman otaa,
silloin kun tuvat on tuhkana, -- milloin
leirien lapset ne nähdä ma saan?
1902.
Lapin kesä.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, -- miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraan käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?
On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.
Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Te tänne jääkää, tehkää tänne pesä,
jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!
1902.
Temppeliherra.
Tuo ylpeä temppeliherra huus:
"Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
Meit' onhan urhoa vielä kuus.
Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"
Saraseenit tunkivat päälle, "Hei,
meit' enää kolme on, enää kaks,
yks enää, enempi tarvis ei!"
Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.
Hän taisteli, sikskuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.
Jo kauhistuu saraseenit. "Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Aut' Allah! on suljetut silmät sen!
Tää taistoa kanssa kuolleiden on."
Pois poistuvat. Heidän on temppeli.
Mut kerran vuodessa -- käy taru -- hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.
Ja ympäri enkelikuoro soi:
"Ken kuollut eestä on ylhäisen,
hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
maan altakin iskevi miekka sen."
1902.
Halla.
Suot on suuret Suomenmaassa,
rimmet sekä nevat.
Suomen soilla hallan immet
öisin laulelevat.
Noin ne laulaa hallan henget:
"Heilu-, heilukaamme!
Kukkii viljat vainioiden,
tähkät täydet saamme.
"Meille heilii hengen laihot,
meille miesten mietteet.
Suot on suuret Suomenmaassa,
liejut sekä lietteet.
"Suo on Suomen sydämessä
viluinen ja arka.
Kunis ei kuulu kuokkijata,
sinis ei siitä sarka.
"Kukat kasvaa Suomen suosta
kamalat ja kummat.
Sumut nousee Suomen suosta
myrkylliset, summat.
"Peittää päivän paistamasta,
pilvet sit' ei peitä.
Kansa vaisu vaeltaapi
virvatulten teitä."
Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydänsoilla,
noin ne heiluu Hiiden neiet
Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Kansa raukka rakentaapi
kansalliset kaiteet.
Vihurit ei viljaa kaada,
lyödä voivat lakoon,
kamalampi hallan kanssa
käydä tasajakoon.
Saat sa pivoon korren tyhjän,
toiseen torajyvän.
Kuka rakas rakentaisi
meille muurin hyvän?
Ettei tuhmuus, tunnottomuus
yöllä yli hiipis,
ettei hengen tähkäpäitä
rivo koura riipis.
Vaan ne vastaa hallan henget:
"Meit' on monta, monta,
kukin hoitaa toimensa,
ei yhtään toimetonta.
"Puhallamme miesten poviin --
itsekkyys syö aatteet.
Nakerramme naisten mielet --
jälelle jää vaatteet.
"Vallan haluun vaihdamme
me edistyksen enteet,
leipähuoliin hukutamme
monen miehen jänteet.
"Mukavuutta muille suomme,
nautintoa hiukka,
itse imarrustakin,
jos tulee tuiki tiukka.
"Tuhmuudella tuon me lyömme,
ilkeydellä toisen,
kansan nimellä kukistamme
miehen minkä moisen."
Noin ne kuiskii äänet kummat
Suomen sydänsoilla,
noin ne raikuu surman naurut
Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Ah, te armaat, vienot, lujat,
kansalliset kaiteet!
Kuinka vähän autatte
te vastaan Suomen hallaa,
kuinka teidät helposti
myös vihuri vieras tallaa!
Aik' on ylös yksilöin,
ei monet maata nosta,
monen kanssa kohota
ei koskaan rapakosta.
Monet kaikki kaatavat,
miss' yhdet voivat seista.
Monet koskaan rakenna
ei kansaa pirstaleista.
Vaan ne vastaa hallan henget:
"Heilu-, heilukaamme!
Suo on Suomen sydämessä,
tää on meidän maamme.
"Kuinka yhdet seista vois,
kun paikkaa ei, mi kantaa.
Suomen suossa hyllyvässä
ei oo saarta, rantaa.
"Hento, hieno sammal vaan
ja alla lieju musta,
se on Suomen kulttuuri --
ei mitään pelastusta.
"Missä jalan maahan poljet,
siinä puhkee kuori.
Suomen suohon uponnut
on moni haave nuori.
"Rakas, heikko rahkasammal --
hallan vaan se kestää.
Liiku hiljaa, jos sa tahdot
tapaturman estää!"
Jos ei kestä Suomen suo,
me tuntureille noustaan.
Tulkoon tänne jokainen,
ken jännittää voi joustaan!
Kuoltava jos kunkin on,
niin kuollaan kukkuloilla.
Lumeen kuollaan kukkuloilla,
lokaan Suomen soilla.
Suomen sumut päivän peitti,
pilvet sit' ei peitä.
Siksi täällä tarvitahan
tarmon säveleitä.