Kumpi on kauniimpi?
Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä;
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
varmana, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?
Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
miettiä: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten;
vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
murtua mulle on elää?
1903.
Myrsky.
Th. Reinille omistettu.
Ihmissieluss' oli myrsky. Tunteet
kuohut, vaahtos vaiston lakkalaineet,
tuhat mielikuvaa tunki, toinen
toista ajoi, alkuvietit villit
myrskysivät myötä juuriansa.
Vihdoin koitti aatteen armas päivä.
Ihmissieluss' oli myrsky. Aatteet
toistaan ajoi, voimakkaampi voitti,
kävi sotaa käsitteiden parvet,
kiisti velvoitukset keskenänsä,
taistelivat tieto ynnä tahto.
Vihdoin teko mielen rauhan antoi.
Vaan kun myrsky raivoo maailmassa,
silloin käyvät työt ja teot sotaa,
mieli nousee vasten mieltä, miesi
vasten miestä, kansa vasten kansaa,
taivas salamoi, maan pimeys peittää.
Mistä silloin meille päivän pilke?
Siitä silloin päivän pilke,
koska teot sotaa käyvät,
että aate ohjaa miestä,
että kalskuu kirkkaat kalvat;
siitä silloin päivän pilke,
koska kalskuu kirkkaat kalvat,
että alla aattehien
puhdas, tuores tunto asuu.
Mutta mistä päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät?
Siitä silloin päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät,
että voittaa voimakkaampi,
ett' on oikeus voimakkaalla,
että on se voimakkaampi,
joll' on aatteet voimakkaammat,
jonka mieliss' aatteen miesten
tuorehemmat tunteet asuu.
1903.
Erotetulle virkamiehelle.
Minkä astuit alemmaksi,
sen sa istuit ylemmäksi,
minkä vaivuit arvon vaassa,
sen sa kartuit koko maassa,
minkä kaaduit valtamiesnä,
sen sa seisoit kansan miesnä.
1903.
Tottumus.
Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on ja irti on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.
Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo,
jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto.
Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto,
lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.
Sen tottumus tekee.
Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,
jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi.
Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan,
moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.
Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
Sen tottumus tekee.
Nyt uskon ma, että elää me voisimme, vaikka
kyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.
Uunna vuonna 1904.
Syvyyksistä.
Ei se kurja, joka kurjaks syntyi,
ei se orja, jonka äiti orja,
ei se maaton, joll' ei maata ollut;
vaan on vasta orja ynnä kurja,
joka syöstiin onnen kukkulalta,
joka syvyydestä huutaa, vaikka
vapaaks syntyi vapahassa maassa.
Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä
erottamaan esineitä, ennen
tuntemattomia: tottuu keuhkot
ilmaan ennen tukahduttavahan;
käsi tottuu kättelemään kättä,
jonka inholl' äsken syrjään työnsi;
kieli tottuu toista haastamahan
kuin on mieli; koko ruumis tottuu, --
veri, veri vaan, sa miks et tyki
tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?
Totta niinkuin korven kosket kuohuu,
totta niinkuin meren aallot pauhaa,
totta niinkuin taivaan tuulet puhuu,
totta niinkuin ihmissydän sykkää, --
tähän en ma koskaan, koskaan totu!
Kesällä 1904.
Revontulet.
Sinkoovat siniset liekit
Lapin taivahan laella.
Räiskyvät, räjähtelevät
tulikielet Turjan yössä,
kuin kiron timanttikannel,
kuin vihan väkevä välke;
henget kuolleiden heräävät,
nurmen alla nukkujatkin.
Soi yössä kumea kuoro:
"Kun ei loista Luojan lamput,
salamoi sininen sähkö,
kun ei kohtalo hymynne,
hymyävät hyiset urhot,
kun ei kuu kivestä nousse,
kohoavat kolkot loihdut,
päivä päässe kalliosta,
tulet Tuonen kuumottavat."
Liekehtivi Lappi laaja,
tietäjät sotia käyvät,
näy ei kalvan kantajoita,
näkyy kaamea kajastus.
1905.