Maamies mahti Suomenmaan,
taas sun voimas tarvitaan.
Suomessa on suuri hätä,
kysy tähän kyntäjätä.
Suloinen on Suomenmaa,
laulun maaksi lausutaan.
Liekö kaunis myös sen kansa
tarmoltansa, tavoiltansa?
Torppari tai virkamies,
sama meill' on kotilies,
sama myöskin Suomen laki
rengillä kuin herrallaki.
Oppahamme oikeus,
valkamamme vapaus,
kukin askeleensa kaitkoon,
kaikki tunnussanan taitkoon.
Sodat suuret kestettiin,
hallan eljet estettiin.
Kestämmekö kerran vielä
Ison vihan miehen miellä?
1900.
Laulu valon sodassa.
Kuule nyt meitä
ilmojen Ukko,
aukaise eestä
auringon lukko,
päästäös päivä
pilvien takaa,
kussa se Louhen
vankina makaa.
Valoa me vaadimme
emmekä muuta,
siksi me kierrämme
nyt Ukon puuta,
siksi me laulamme
laulua sodan,
nostamme taivaalle
tapparan odan.
Meill' oli päivä:
he meiltä sen peitti.
Meill' oli kansa:
he yöhön sen heitti.
Meill' oli vapaus:
Nyt meill' on orjuus.
Meill' oli autuus:
nyt meill' on kurjuus.
Meill' oli lapset
siveät ja suorat,
nyt meillä pauhaa
hurtat ja huorat,
kaikki jo katoo;
kunnia, kunto,
tarmo ja tavat
ja oikeudentunto.
Jos nyt et auta,
niin hukka jo perii.
Kuolla jos pakko on,
kuolkamme veriin!
Eespäin veikkoset!
Tapparat tanaan!
Voimamme laulu
ja luottamus sanaan.
Astuvi urhot,
ukkonen jyskää,
katso, jo Pohjolan
portit ne ryskää,
sortuvi, murtuvi,
kaikuvi soitto,
sankarit laulaa:
päivän on voitto.
1900.
Eräänä uudenvuoden yönä.
Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin,
varhain alkoi aamu kummallekin,
näimme vuorten päältä päivännousun,
nousimme ja kohti kiiruhdimme --
vaan nyt sumu sankka päivän peittää.
Toivoimme me totta elämältä,
uneksimme uutta hengen aikaa,
jolloin kauneus ois kansain usko,
nauru naisten, laulu miesten miekka,
sotaa käytäis, iskis innon tulet,
jyräis vastatusten vakaumukset --
vaan on väkivallan väärän aika.
Liemme heränneetkin liian myöhään;
ollut lie vain iltarusko, jonka
vuorten päältä päivä meille näytti.
Tullut yö on. Mennään maata, maani!
1900.
Helsinki helmilöissä.
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
nähkää Suomen talven suuri taika!
Koko Helsinki on helmilöissä,
puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kuin taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
kussa Hiiden neien häitä juodaan.
Mutta kattoin yli sähköverkot
mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
valkoisina, valon rautareitit,
sakeoina, sanan ohjoajat,
sillat sielujen ja ihmismielten,
valistuksen suuret valtaväylät.
Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Eilen vielä sumu maita peitti,
puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten,
lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
sähkölangat, yli kattoin käyjät,
venyi velttoina kuin riippumatot
rantamilla kesäsiirtoloiden --
mukavuuden, laiskuudenkin langat.
Astun alla jumalaisen holvin,
pääni päällä kuurahelmet helkkää,
helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
tanssii talven immet ihanaiset;
käyskelen ja kysyn itseltäni:
Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Tytti tietä pitkin tepsuttaapi,
valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,
pysähtyy ja minuun kauan katsoo.
Mitä minusta sa tahdot, tyttö?
Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
"Olen Talvi, Suomen taikaneiti,
tuntenethan minut vanhastaankin,
loat peitän, saastat maahan kaivan,
sumut kaikki kudon helmivöiksi,
joilla koristan ma maani armaan
odottamaan uutta kevättänsä;
kautta oman rintas kammioiden
usein unohduksena ma kuljen."
Vielä kerran mulle viittas tyttö,
hälveni kuin uni heräävältä.
Yksin seisoin keskell' esplanaadin,
öinen Helsinki ol' heräämässä,
kahden puolin ihmiskarjat kulki,
karjat sekä karjain kaitsijatkin,
herrat heilui, vilkkui naiset nuoret,
vaan ei valkeat kuin talven immet;
silloin multa silmäkulma kostui,
sanat nämä nousi huulilleni:
Mitä taitaa pimeys tälle maalle?
Ampukohot myrkkynuoliansa,
nostakohot suosta suuret usmat,
peittäköhöt taivaat talmallansa,
laskiessaan Suomen laaksoloihin
sentään helminä se sataa alas --
laulun helminä ja hengen töinä.
Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja,
kiitos sulle, Suomen suuri talvi!