Äl' horju.
Äl' horju, suora Suomen mies,
isäisi polulta,
on raskas kantaa orjan ies
ja ruoska katkera.
Et horjununna silloin sä,
kun maassa sota soi,
kun kylät seisoi kylminä
ja hurme huppeloi.
Vaan leivoit leivän pettuisen,
kun loppui rukihit,
ja koska puuttui aapinen,
sen puuhun leikkasit.
Ei kuollut kunto Suomenmaan --
se oisko kuollut nyt,
kun maa on vauras, valveillaan
ja kansa herännyt?
Ei koskaan! Sanat salamoi
mökistä mökkihin:
Se maa, min meille Herra soi
on meille rakkahin.
Se laki meille laatuisin,
jonk' isät rakensi;
se kieli meille kallehin,
jonk' äiti opetti.
Ja katso, kansa yhtyvi
kuin vuori yhtehen:
ken tästä päästä tahtovi,
hän käyköön läpi sen!
1899.
Molok.
Käy kauhun huudahdus halki maan:
"Taas Molok vaativi uhrejaan!"
Molok on herra, Molok on mahti,
Molok on jumala Foinikian,
raudasta rakettu, hehkuva-helma,
suu suden, pää pedon kauhistavan,
taas kita Molokin ähkyy ja aukee,
taas sodan henget on hereillään,
lapsia tänne, pientä ja suurta --
Molok on, näättehän, nälissään!
Ja äidit ne lastansa hellemmin
sydäntuskassa sulkevat sylihin:
"En antaa voi minä viimeistäni,
jään onneton orvoksi, yksinäni!"
Auta ei itku, auta ei parku,
aika on Molokin armoton,
taivas on outoja merkkejä täynnä,
kuussa nyt kummia nähtynä on.
Haa, miten korvessa huuhkaja huutaa,
hyena hiipii ja shakaali käy!
Tuokatte miestä ja neitoa nuorta --
lapsiin nyt tyytyvän Molok ei näy!
Näin kansamme miehuus kuoleutuu --
oi suuri, oi suuri on Molokin suu!
Ja rannoilla vaimojen valitus soi --
mut vuorilta uusi jo koittavi koi.
Kansamme voima, kansamme mahla
näin sodan uuniinko uhrattais?
Taivahan merkit, kuuhuen taiat,
meiltäkö mehumme ahmia sais?
Ei, tämä kansa on nuori ja norja,
kuolla ei tahdo, kun elää se voi,
ei olla herra ja ei olla orja,
vapaa se olla vain tahtovi, oi!
Ja huudot ne kulkee ja huudot ne käy,
mut vielä ei vapauden aamua näy.
Yhä Molokin yössä on kansa ja maa --
ja murhe se murtavi Foinikiaa!