Myö kalliista henkesi!
Myö kalliista henkesi, nuori mies,
pian laantuvi elämän laine,
yli vuorien ylhien käyköhön ties,
missä kukkivi kunnia, maine!
Kas, kotkat ne luotihin ilmojen teille
ja alppien ruusut ne kukkivi meille --
myö kalliista henkesi, nuori mies,
iankaikkinen ei ole aine!
Myö kalliista henkesi, nuori mies,
jos vaativi syntymämaasi,
vain orjalle kova on kohtalon ies,
siks seiso kuin myrskyssä paasi!
Ja vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin,
niin sortuos säilien kärkiä pitkin --
myö kalliista henkesi, nuori mies,
hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!
Myö kalliista henkesi, nuori mies,
kun kuolema ylläsi häilyy,
kun ympäri suitsevi surman lies,
vain pelkuri pettää ja säilyy!
Kenties väkivalta on voittava kerta,
mut totta täss' ensin on vuotava verta --
myö kalliista henkesi, nuori mies,
vain kerran sun päiväsi päilyy!
1899.
Kansa kalliolla.
Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni vain on tyyni työ,
se ennen pettuleipää syö
maan vapaan, vaikka hallaisan,
kuin vehnää vierahan.
Tää kansa tunkee syvyyteen
kuin kallio.
Sill' on vain yksi, yksi maa
tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvitöissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla,
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.
1899.
Vapaa sana.
Sen näön ijät kaiket muistan ma:
Ylhäällä ikkunassa vanha herra,
yö musta, katu täynnä kansoa.
Pää päässä kiini siinä seisottiin
ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön,
ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin,
yks veri kuinka virtas sydämiin,
kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:
"Voi paljon voima. Se voipi sortaa
maat, kansat, kaupungit, kylät, puut,
voi naiset raiskata, miehet murtaa
ja tuskan huudoilta tuketa suut,
mut viel' ei syntynyt sitä miestä
ja synny ei alla taivahan,
ken ihmis-aatteen voi vangiks piestä,
sen mailman valloista suurimman."
Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli,
yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes
ja toivo tuikahti kuin tulen patsas,
mi kansat johdattaapi halki korven.
Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku,
hänt' itseänsä painoi orjan ies.
Siks näön ijät kaiket muistan ma:
Ylhäällä parvekkeella vanha mies,
yö musta, katu täynnä kansoa.
1899.