Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä...
Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt.
Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta.
Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan
eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien
vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka
vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät
kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia",
sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni
pystyssä".
Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan
ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään.
"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja
hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos
minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti
tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta."
"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz
suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän
armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä
suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne
tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin
viitsitään teidän armoanne vaivata."
"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin... Minä tunnen jokaisen
palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja
kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo
palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän
talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin... Minä tiedän
kaiken."
"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi,
mutta ettepä tiedä, että..."
Vanha Fritz vaikeni ja hymähti.
"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär.
"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan
koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä
teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa,
saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä
köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain.
Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat
kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja ... alaston ruumis,
teidän armonne... Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita."
"Hyvä, hyvä... Mitä siis tahdot?... Siitä en todellakaan tiedä
mitään..."
"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska
miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa."
"Hyvä, hyvä... Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö
ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja
nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?"
"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat
kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä
kaikkia näe eikä muista..."
Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen.
"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa
kohti, jotka liikkuivat pimeässä.
"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz.
"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär.
"Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna... Jos näette, niin
lähettäkää heidät heti luokseni."
"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä
muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he
varastaneet jotakin?"
"Miksi juuri varastaneet?"
"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta
tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin
kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään
jokaista."
"Niinkö? Hm... Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei
tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!"
Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin
metsänaukeamalle.
"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz... Kuinka suloinen!"
"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?"
"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en
varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan
varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä
hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta... Ja hän uskoi sen
todeksi! Katalat ihmiset!"
Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:
"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa
suotta herjata meitä... Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä
katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että
varastan... Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin
ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!"
Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat,
eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen
aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa
hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan... Se, mikä vielä tunti
sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän
silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun,
muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää
mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin
kestävämmäksi...
Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän
hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen:
"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!"
* * * * *
Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von
Saynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa.
"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle.
"Kyllä, jos haluatte."
"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette
minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun
seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö,
kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne...
Tahdotteko?"
"Olkoon menneeksi..."
"Meidän täytyy tavata jossakin... Nytpä tiedän... Tiedättehän paikan,
missä on pronssinen peura?"
"Tiedän."
"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme
siellä kello seitsemän, illalla."
"Minä tarjoan viinin."
"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes
ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa
tarkemmin -- 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. _Adieu_!"
Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän
pimenevän metsän varjoihin.
Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen
olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät
inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään
siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus
tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman
häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista
Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään
hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä,
tahtomattaankin huokaili ikävöiden ... pariisilaisia ilotyttöjä. On
vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet
johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut
parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan,
jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi,
käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään,
mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat
maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.
Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään
loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin
mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten
tavoin.
Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet
pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän,
antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He
unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän
ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin.
Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus,
arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin
rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa
haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse
oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle
miehelle anna omaisilleen penniäkään.
Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä
ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan
riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet
milloinkaan ennen.
Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma
puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat
rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita
taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen
tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit
valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat,
pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman
suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista,
tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli
sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä.
Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin
kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi
mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa
näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin
marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan
seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin
keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle
uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana
hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli,
luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja
tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan
oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen
tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan
erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän
liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien
joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen
joukossa oli von Saynitzkin.
Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs
ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä,
joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään
näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien
luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin
ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä
ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena
kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista
selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset,
Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan
tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi ...
kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa,
että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut
rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä
seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse
eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä... Thérèse ensimäisenä
puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia,
kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan,
aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen
elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta
tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur
tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan
hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin
Thérèse kieltäytyi jyrkästi.
"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä,
ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen
myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä
kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on
maailman onnettomin olento... Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne
avioliitosta... Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi
olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät
selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin."
Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui
salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti
"taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi
"ajan hengen ja kasvatuksen"... Niitä liikuttavia kirjeitä, joita
hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut,
vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että
kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän
alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan
kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.
Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui
tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti
päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.
Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa
lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran"
paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku
kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas
kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä
kuvapatsas -- pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa.
Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli
siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.
Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli
kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia.
Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.
"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen
Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja
vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia..."
"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää
istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko
entisiä aikoja?"
Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin
muistoihinsa... Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet...
Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia,
taiteilijoita, iltakävelyjä... Parooni puhui ja joi... Kreivitär ei
ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa;
hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.
"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken.
"Milläkö? Hm... Tiedättehän sen... Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä..."
"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?"
"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!"
"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella
elätte?"
"Kreivin tietenkin!"
"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen
leivässään... Ha-ha-ha... Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava?
Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on
teistä? Ha-ha-ha!"
Kreivittären kasvot synkistyivät.
"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte
puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat
pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona."
"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta
sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu
antamaan teille vuosittain eron jälkeen?"
"Ei mitään..."
"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko... Kaikessa
ystävyydessähän minä... Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole
syyllinen. Ah!"
Parooni löi otsaansa ja kohottautui.
"Sallikaahan... Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?"
"Mitä?"
Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären
kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti.
"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin
kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?"
Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään.
"Tulppaani... Paksu ukko... Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne
käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!"
"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!"
Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa.
"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne!
Kuuletteko?"
Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat
suuttumuksesta.
"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse
kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!"
"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista
tekoanne?"
Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt
mitään.
"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!"
"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla
vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen
jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole
muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen."
Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus.
Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka.
Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi.
"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te ...
lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!"
"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin,
mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?"
"Ketä? Kenestä te puhutte?"
Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat
sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä,
puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen
kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa
nytkähtelivät.
"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?"
"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!"
"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja
kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee
vieläkin... Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä... Hän on heikko,
köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän
seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä
silmiltään... Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois
mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei
milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!"
"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?"
"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka
hiiren söi. Hävetkää!"
Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden.
"Näyttäkäähän!"
Kreivitär ojensi nöyrästi hänelle piiskan.
"Hävetkää!" toisti parooni, kiersi piiskan ruuville, taittoi sen
kolmeksi ja heitti kappaleet menemään.
Kreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran
elämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin
kätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi
sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun
verran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi
piiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua
kreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen
uteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä
kulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin
siirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään
vanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea.
"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?" kysyi kreivitär
nuorelta Fritziltä.
Fritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen
liikutti huuliaan.
"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?"
Nuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona
hän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti
vaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään.
"Suonette minulle anteeksi", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat
kadonneet. "En tahdo teitä loukata... Mutta, kautta kunniani, minä
osaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen... Teidän
sietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!"
Parooni nousi ja pani hatun päähänsä.
"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne... Parasta onkin! Miksi
rupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi -- valhetta."
"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!" sanoi kreivitär.
"Kunniasananne?"
"Niin... kunniasanani..."
"Hm ... jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta!
Jumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette."
Arthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki
metsäpolulle.
Kreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti
epätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt... Hän olisi
tahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen
miettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään
sormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse.
"Parooni!" huusi Thérèse. "Pysähtykää!"
Vastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten
äänen.
"Parooni!" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi
pelosta, että parooni poistuisi.
Askelten ääni vaikeni.
Kreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään
nurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas,
jossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan.
Thérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo.
Ratsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä
ympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään.
Kreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti.
Ratsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea,
harvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären
jälkeen.
"Pysähtykää!" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman
äänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta
"Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!"
Kreivitär ei katsonut taakseen.
"Olette vakoillut?" sanoi hän. "Katselitte varkain?"
"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa
vain!"