Kreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän),
ja hiljensi kulkuaan.
"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti", sanoi kreivitär.
"Ajakaa hiljemmin... Mitä haluatte?"
"Pari sanaa vain."
"Puhukaa!"
"Kuka hän on?"
"Parooni von Saynitz."
"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus
olette ... rakastanut?"
"Ehkäpä... No niin, hän juuri! Entä sitten?"
"Hm... Hän on vieläkin kaunis... Miksi sallitte hänen sättiä itseänne?
Mikä oikeus hänellä siihen on?"
Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi:
"Kukapa tietää, vaikka ... vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan
vanha rakkaus herätä uudelleen eloon."
"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan
piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan
pitkin hakkausta.
Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti
nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä
olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja
hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi
katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui
mietteisiinsä.
Parin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon
läheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan
käveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen,
vastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä
ratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan
turkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa
oli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat
tehdyt kalliista kankaasta.
"Parooni!" huudahti hän, nähdessään Arthurin. "Tulkaa tänne hetkiseksi!"
Kun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän:
"Sananne ja poistumisenne -- muistattehan? -- tuottivat minulle aika
lailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi
minulle. Nyt ymmärrän... Tarkoititte tuota ukkoa ... jota löin
piiskalla? Niinhän?"
"Niin, tietysti... Oliko se mikään arvoitus?"
"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte... Minun ei suinkaan tarvitse
teille puolustaa itseäni, parooni, mutta ... rauhoittaakseni
oikeudentuntoanne... Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni
minut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten ... hän
julkesi nauraa..."
Arthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun.
"Valheita, teidän armonne!" sanoi hän. "Miksi syöttäisimme toisillemme
pajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne... Ja mitäpä ne
hyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se
riittää minulle täydellisesti... Jalkanne ovat kaiken arvostelun,
yläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne
hävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin
humalassa..."
Arthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista
asioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään,
viisaista ihmisistä ja "veijareista" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei
virkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa... Hän oli yhtä rakastettava
kuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi
Thérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo
aivan pimeä.
"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?" kysyi Thérèse noustessaan
kääseihin.
"Niin paljon kuin mielenne tekee..."
"Tehkää se, parooni.
Minua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte
haihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön... Toden totta.
Auttakaamme toisiamme."
Thérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois.
Neljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden
päästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet
toisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka
ilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli
sangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti
rakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä,
ystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili
ystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle
eikä puhunut kuin "villi", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta
päihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi.
Kun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja.
Parooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja
vihaavansa Thérèseä.
"Annan teille anteeksi, von Saynitz", sanoi Thérèse kerran, "vain siksi,
että olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa
lyödä..."
"Aa!... Vai sillä tavalla! Tietäkää siis", vastasi von Saynitz nauraen,
"että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn
teitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!"
"Meidän ei sovi tavata toisiamme..."
"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin...
Riidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha!
Kohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan
kunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette
minussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä
kappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!"
Thérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta.
Tämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena
päivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi.
Arthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan
vakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää
tapaamaan, mutta...
Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään
maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä... Tulivat sateet.
Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin,
niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua... Tuulessa
oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli
synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle.
Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla
sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja
tulivat kuraisiksi... Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa
punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään
määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut
loppua... Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi
metsässä entiseen tapaansa.
Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta...
Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa
hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa,
joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän
Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja
Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä
ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui
haukotellen ja puhuen ilkeyksiä... Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen
päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään
kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin
ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa
majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen
ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin
menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen
sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista.
Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita,
kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa... Hän rakasti
vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia.
Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin
taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen.
Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta
leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje.
Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä
suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt
muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä
puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei
näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita
kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun
ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu.
Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan
halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen
hymy... "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa.
"Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan
ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen
laulun päästät!"
Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille
kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja
terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin
piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron,
mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät.
Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi,
mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon
parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää
teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa
pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I."
Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva
Blaucherilta paperia ja kirjoitti:
"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä.
Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti
piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme
kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz."
Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur
istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania.
Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen
punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei
saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon
saakka...
Ilkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista...
Viikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana
polttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla
katoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon
väkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan
matkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen
rakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset
viipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia... Ensimäisen luokan
odotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen
luokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle
suuren joukon yleisöä.
Zwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja
katselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka
naisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka
katselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä... Aluksi heidän
ympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka
näki lähellään ylempiäkin... Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät
ja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan
humalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään.
"Siellä puhutaan sinusta, Ilka", sanoi Zwiebusch. "Jospa soittaisimme
heille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi
vaiti."
Zwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa.
Ilka lauloi. Upseerit hymyilivät... Ilka lauloi, ettei ole maailmassa
kauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka
voisivat hetkessä valloittaa koko maailman.
"Mainiota! Verratonta!" virkkoivat upseerit. "Älä sinä, äijä, laula!
Häiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!"
"Aate!" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja
löi kädellään lakkiinsa. "Kunniani kautta, nerokas aate!"
Ja hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät
hyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen
upseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen
käteensä ja sanoi:
"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan... Sinä saat
laulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa.
Tulethan?"
Ja odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo.
"Niin, niin..." vahvistivat humalaiset upseerit. "Me annamme paljon
rahaa... Tietysti tulet..."
"Minne te matkustatte?" kysyi Ilka. "Bosniaan, luultavasti... Emme
itsekään tiedä varmasti."
"Ei käy laatuun!" esteli Zwiebusch hymyillen.
Mutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät
hymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä...
Eräs nipisti häntä leuasta.
Zwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja
hymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin
esityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja
säikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi
ensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään
isälleen... Vanhus juoksi vaunun luo.
"Minä lähden, isä", sanoi Ilka. "Nouse vaunuun..."
"Oletko mieletön?" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua
hienoon vaunuun.
"Tule sisään!" kehoittivat upseerit.
Ukko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä
Ilkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä
myöntynyt.
"Tahdon saada miljoonan!" kuiskasi hän isälleen. "Ellen saa miljoonaa,
niin kuolen."
"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on
epäsiveellistä!"
"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta
mitään muuta kuin musiikkia... Olen päättänyt."
Juna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili,
vieläpä itkikin tilkkasen.
"Tuo on ikävää, isä!" sanoi Ilka ja meni upseerien luo.
Kalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen
nurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä
hilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi
hiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja
korviaan... Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät
tyttölapset!
Ilkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille
tarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet.
Lähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi
upseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet,
rannerenkaan ja kengät...
"Rykmentin tyttären malja!" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan
uudessa asussaan. "Eläköön!"
Upseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi,
kunnes rykmentti saapui rajalle.
Sellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti
löytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta
myöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään
puku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia.
Hän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi
nuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu,
kaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli
käyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: "Josef Kelter, orkesterin ja
unkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä." Kyömynenäinen nainen oli hänen
yhtiökumppaninsa.