Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla
sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon
kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi
brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja
peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse... Auringon
ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu
seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen
ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli
koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka
ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja
joen...
Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja
sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.
Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen
luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili,
alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi
paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä
kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen
ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät
tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä
kohtelusta... Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele
katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti
meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea!
Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka."
"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen,
luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä,
naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!"
Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja
kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista."
Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun.
"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!"
Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi
kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus
jo alkoi häipyä pois.
Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta.
Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen
katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on
metsänvartija Blaucherin talo.
Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja
tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen
pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli
valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset
silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän
juuressa... Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä.
"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?"
"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni..."
"Onko osoite Pelzerin käsialaa?"
"On..."
"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää.
Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen
ruvennut luterilaiseksi... Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on
terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?"
"Kiitän... Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje... Se ei ole
erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa
on nähty vaivaa, tunnettu... Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?"
"Päivälliselle ... jonnekin..."
"Ja jonkun luo?"
Eukko huokasi ja pudisti päätään.
"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin
antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille
tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän
on jo vanha ukko, -- häntä ei tarvitse peljätä... Häntä Blaueherini ei
pelkääkään... Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä
päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja
Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö
käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten... No
niin, ja sitä Blaucher pelkää... Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on
aivan toista!"
"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa."
"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan
mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat ... he ovat aivan
mahdottomia!"
"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!"
"Hyvästi, parooni!"
Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot
olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi.
Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti
kaupunkilaisia kedoille ja metsiin... Metsässä alkaa ilta aikaisemmin
kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan
neulansilmään... Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli
takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi:
komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti
ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti
ratsunsa.
"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse..."
Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt,
mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis
ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan
herttuallista ylevyyttä.
Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he
tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme
ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär
Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska,
jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.
"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille
kätensä. "Olette hiukan muuttunut... Mutta ... voihan kanssanne puhua?
Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta,
mitä epätoivoisinta ylenkatsetta... Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä
katkerasti kuin silloin?"
Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.
"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi
vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten.
Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei
sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta
köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen
olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten
puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden... Minä elän vielä tässä
maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on
elämässä päämäärä, johon tahdon päästä... Tämä päämäärä on --
miljoona-avioliitto..."
"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa
tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen... Kohtasin teidät niin
odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes
siitä, että tapasimme toisemme!"
"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani
teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?"
"Minä... Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita... Jo kauan
sitten..."
"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?"
"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi
vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa..."
"En ole kuullut... Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa... En tunne
häntä... Onko hän kaunis?"
"Kummallista... Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä
tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin
hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?"
"Neljänkymmenen... Hän on hyvin rikas..."
"Olette tietenkin onnellisia?"
"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen
kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole
miljoonassa, kuten olen huomannut... Nyt mietinkin vain keinoa, miten
pääsisin miljoonasta."
Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle
taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen:
"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä,
mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin... Kuinka omituisesti
vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!"
"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin
miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin... Päämäärämme, kuten
näette, ovat erilaiset..."
"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?"
"En hituistakaan..."
"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia... Olen ruvennut
hakemaan eroa miehestäni..."
"Hauskaa hommaa... Asutteko yhä hänen luonaan?"
"Asunhan minä... Hieman omituista, totta kyllä... Mutta liikojen
juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin
eromme on vahvistettu virallisella sinetillä... Minä lennän pois, vasta
kun olen virallisesti vapaa... Mutta eihän tämä liene teille
mielenkiintoista... Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan
ja ... ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani,
salaiset ja julkiset... Puhukaamme mieluummin teistä... Kuinka te
voitte?"
"Kuten näette. Asun, missä sattuu..."
"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?"
"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan..."
"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?"
"Ka... Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan... Tappio
ei ole suuri..."
Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.
"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan
enemmän kuin nollan... Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on
tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä
opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!"
"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna
tuhannella on tasan nolla."
"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi
kuullut Saynitzin huomautusta.
"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?"
"On hiukan. Entä sitten?"
"Antakaa ne minulle."
Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen
Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin
kreivittärelle.
"_Merci_", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana
päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat!
Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että
kukkarossanne oli niin vähän."