Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on
alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja
yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn,
mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä
kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli
tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi
vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon
läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia.
Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin,
ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja
Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi
hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät
kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme
tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa.
Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa,
neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni,
vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli
rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon
haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea
pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.
"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon
julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin
pergamentti."
Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo
ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden
solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin
portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä
jaloillaan spiraalinmuotoisen uran.
"Solisee ... mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä
olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen
sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä
olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi
hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha..."
Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron
sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä
kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi
koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta,
tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi
hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan
kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.
Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes
ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa
jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.
"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa,
tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme,
kun kymmenen vuotta sitten join täällä... Kaadetut ovat! Lehmusparat!
Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme...
Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!"
Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat
kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan... Ilka laskeutui koneellisesti
toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan
ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen
sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta
sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän
vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän
herkesi juomasta ja kohotti päätään.
"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä
irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole
hupsu!"
Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.
"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo
tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki
järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?"
"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä
kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!..."
"En voi... Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua
kasvoihin. Ei kenelläkään!"
"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!
Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan... Mutta mitä sinä tahdot?"
Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:
"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon ... tahdon kostaa
hänelle."
Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän
pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:
"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten
menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!"
Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa
silitellen, kävellä kappelille.
"Heittäkäämme vihoitteleminen ja
katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch.
Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja
ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi,
jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella
oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin
latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:
"Fransiskus Goldaugen -- 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit
kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!"
Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa
törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli
tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.
"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa.
"Goldaugen!" vastasi kaiku.
"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli",
selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä
lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha
kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat
muutamat."
"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa
kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija
hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta
Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka,
ikkunasta sisään... Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät,
hirvittävät kasvot... Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen
se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa
kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä
paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu... Minunkin pintaani karmi, kun
katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka
tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä
jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski
taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat
vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi,
että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä
valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut
muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt
hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen
miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton
kyyhkyseni."
Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi
maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan,
ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen.
"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä
tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne."
Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille.
"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä
kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei
tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää
joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä
ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä
olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on
hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin
menetellä... Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole
opettaa susia syömään heiniä... Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin
paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja
Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton
poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana
yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten
Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena
oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä
siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa
ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni!
Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät
hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit."
Zwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Goldaugenin suvun tarina
on erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä.
Ensimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin
kultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat
sysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun
johdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen
kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden
ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin
verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä.
Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi
ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa
sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja
katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat
voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän
Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei
edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että
hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti
häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan.
"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että
kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi
omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin,
yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen
sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot.
Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain
sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä ... isän viallisuus siirtyi
häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin
edelleen.
"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni
poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät
siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa.
Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden
aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet
päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille.
Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin."
"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa.
"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen
viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää!
Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista.
Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna!
Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!"
"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni.
Karitsan uljastelu sutta vastaan -- vain hyödytöntä sanojen
tuhlaamista... Meidän on parasta olla vaiti."
Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan
polulle.
"Etkö halua levätä?" kysyi isä.
Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja
alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa.
Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita
jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään,
siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen
unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla
kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä.
"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja
kylää.
"Oikeus? Hm... Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa,
kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia..."
Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti
kylään.
"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä?
Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!"
"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia."
"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni!
Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä
täällä on tekemistä?"
"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta
naista vastaan!"
"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet
menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä
lasket?"
"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa
itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen
loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin
oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava."
Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi
itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen
viheltäviä ääniä.
"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen
poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet
lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta
oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!"
He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan
sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää
kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui
tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori.
"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?"
"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi
heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen
vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on
tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen,
-- hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha... Meni
naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani
kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon..."
"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?"
"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee
vielä... Mutta ei hänestäkään ole mihinkään... Vanha äijä hänkin! Hänen
pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista... Hän asui ...
näettekö nuo vihreät portaat? ... juuri siellä hän asuu."
Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä
portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan,
tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi
kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat
värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari
pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään
palaansa.
Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille.
"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla
kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?"
Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa
vastasi:
"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti."
"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?"
"Olenhan toki!... Syön puoli kolmelta... Pitäisihän teidän se tietää,
Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta."
"_Plenus venter non studet libenter_, teidän kunnianarvoisuutenne!
He-he-he... Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei
sääntöjä ilman poikkeuksia."
"Kyllä minulla... Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään
poikkeuksia... Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä,
kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten
koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen... Ja mitäpä seurasi?
Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole
oikeudenmukaista... Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin
tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon
liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?
"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne... Hän juuri tuleekin
pyytämään apuanne."
"Hm... Vai niin... Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö
sinulla olisi?"
Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli
tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä
loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi:
"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?"
"Tahdon, että rankaisette tuota naista!"
"Ka niin... Hyvä... Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti
torniin."
"Kuuleppas, äijä", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. "Missä olet tuon
kaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?"
"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän
kunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista
synnyttäjän terveydeksi."
"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että... Millaisia
pässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä!
Pässinpäitä ja tyhmyreitä!"
"Miksi niin?" kysyi Ilka.
"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja... Goldaugenit syöttävät ja
juottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha!
Goldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno
viuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä!
Ei, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta
käymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän
hänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä
todistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita,
että luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu
tyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on ... mutta
minkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!"
"Mutta mitä minun on tekeminen?"
"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada
vihoja kärpästen puremasta... Ja sitten osta lyijyhaudetta... Vain tämän
neuvon voin sinulle antaa... Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi
kädestä ja laputa matkoihisi... En voi katsella tyhmiä ihmisiä!
Vapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut
puhumasta kanssanne."
"Mitä minä teen?" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään.
"Hm... Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi
kreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet
oikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha--! Rupea kreivittäreksi! Kunniani
kautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi
halajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta ... nyt hyvästi!
Minulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä
kreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti
kylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä!
Älä unohda lyijyhaudetta!"
Tuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch
ja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi
tahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan
mieltä... Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti
hänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta...
"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?" kysyi hän.
Ilka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin
talonpojille, Zwiebusch kysyi:
"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?"
Ilka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään.
"Mikä sinua vaivaa, tyttö?"
Tytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä,
häijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla.
"Jumalan tähden, mikä sinun on?"
Ilka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa
ammolleen... Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen
viidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä
silmistä, jonka isää oli loukattu... Ilka itki ja nauroi yht'aikaa.
"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?"
Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään.
"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko,
istu jo!"
Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja
painoi hänet alas.
"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon
pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina
veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme
tähän!"
Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet
istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi...
"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö
itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole
milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut!
Sain tänään vain palkkani!"
Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin
takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori
kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut
nokan...
"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa...
Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme... Ja luonto
sietää sen. Ei rankaise eikä kosta..."
Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen
kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot.
Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu.
Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin
maahan naulittuna.
"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch.
"Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen
rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin,
Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on
enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa
olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin... Tuossa on saaliinne!
Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua."
Parooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta,
mutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä
kauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa
uurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä.
Kauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen,
iloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat
kyllääntymistä, ikävystymistä... Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja
samalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi...
Parooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne
muistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä
palmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja
kaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti
ja yksinkertaisesti puettu... Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä
kuosia... Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia.
Sellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on
musta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu,
on viistossa ja uhkaa aueta... Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat
ylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut
kalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta
vuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut
verhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi
polvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin.
Saappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa
liiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi
kultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni,
erittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä
platinasta. Pyssynperässä voi lukea: "Parooni Arthur von Saynitzille.
Waistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä." Älkää kysykö
paroonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole
kello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli.
Vapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai
alkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla
on hallussaan "Saynitzin paroonien historia", pieni vihkonen, jonka
Arthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta
oppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät
rahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt
paperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta.
Moni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut
syytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa
tähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa
alttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli
todellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu.
Ensimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa
erään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän
oli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen
ja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin
elänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten
muistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt.
Ensimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta,
joka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi
itselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja
henkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja
pankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema
rahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se
ensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen
Saynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli
sota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin,
ilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas
tahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin
oli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen
vajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että
henkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa
maailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen
isoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa.
Saynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa
kohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa
tähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä
olevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä
kaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan.
Sellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von
Saynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen
hekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja --
poikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia.
Hän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään
esteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen
kirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut
hävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän
rakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan
suuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa
samppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja,
jotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti
todistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia,
kalliita hevosia, vekseleitä... Hänen wieniläisen lemmittynsä
kamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken
varalta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin
loistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä
kolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen
anteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä
kerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä
jumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden.
Eräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa
muudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään
hän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien
esittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri
tärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle
tuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin
äidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui
olemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä
kylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat
henkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse
ilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden
korkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän
liikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan
pukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle.
Se oli suljettu. Hän kolkutti.
"Mitä te teette?" ällistyivät korkea-arvoiset... "Te unohdatte itsenne!
Unohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa... Tämä ei ole
mikään _salon madame Deleaux_! Te olette hiiden julkea, parooni!"
"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön..." vastasi parooni.
"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria
kolmea minuuttia?"
"Ei ole."
"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!"
"Sangen mahdollista", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan.
"Kuka siellä?" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni.
"Minä!" vastasi parooni.
"Kuka te olette?"
"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan
teidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette
mainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!"
"Kummallista... Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te
sitten olette?"
"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa,"
Ääni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti.
"Sangen mieluista, parooni... Mutta minä en ole puettu... Odottakaa
viisi minuuttia."
"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt
heti tahi ei koskaan!"
"Ei käy laatuun!"
"Oma asianne... Jääkää hyvästi!... Kuka, piru vieköön, nykii minua
hihasta?"
Paroonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä
olivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia
poistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi
häntä hihasta.
"Suvaitkaa poistua ovelta!" huusivat ihailijat.
"Mitäpä, ellen poistuisikaan?" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää
sormellaan vaan nyrkillään.
"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä
häpäisevät minut!" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. "Avatkaa ovi.
Puolentoista minuutin päästä matkustan... Nyt heti tahi ei koskaan!
Minun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei
koskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille
asiaa?"
Näyttelijätär nähtävästi alkoi horjua.
"Mitä te haluatte?" kysyi hän.
"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa
keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin
minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan... Paljonpa teillä muuten
onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja
sivuillani... No niin, minä alotan ... yksi ... kaksi... No ... no..."
Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia.
"Kolme!" laski parooni.
Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti
huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen
eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot
tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin
kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua...
Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä.
"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen
virkkoi:
"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi..."
Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui
uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut
niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan
jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella.
"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon
jälkeen.
"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta ...
kunniani kautta, te miellytätte minua!"
Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä
punaisemmiksi.
"En rakasta imarteluja" sanoi hän.
"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi:
"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?"
"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät... En tiedä, paljonko...
Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää..."
"Hm... Palkka on hyvä... Aluksi kyllä riittävä."
Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli
valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta.
"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte
sataviisikymmentä kertaa enemmän."
Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin
paidankaulus... Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan
tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän
sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun
kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat
rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi
huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut
pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä
näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä:
pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia
itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli
huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti:
"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta ...
miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?"
Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle
paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat!
Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille
opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa!
Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta ... sataviisikymmentä kertaa
enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten
sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä."
Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta
kolmen kuukauden palkan etukäteen.
Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä
en tiedä.
Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin
harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen
istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän
keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli
"musta ja punainen."
"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin
selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa,
on voitto minun."
Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään -- Mutta
siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin
kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta.
Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.
Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen
elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen
nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita
raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli
saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui
surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi
pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl
päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti
osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä
ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville
summille.
Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista
vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän
oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa
kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti
filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän
saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua
käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson
matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin.
Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt
hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai
postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä
pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän
oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän
kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän
matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin
vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka
kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin
onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät
pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä
harvemmin... Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla
kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia
ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen
lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko
omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään...
Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella
asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti
rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon
kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään
kasvoihinsa... Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle,
mutta ... ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se
tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista
velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja
häpeällisintä kaikesta, ilotytöt... Viimeiset päivät Pariisissa hänen
oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella... Hän palasi kotimaahansa
juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä,
mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä
ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö.
Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen
opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei
olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi
algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen
lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi
kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa
aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää
saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää,
suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei
sellaisena pysynyt ... se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan,
juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian
tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo
hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen
on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta"
velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän
aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä
rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin
täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen
ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt,
ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen
tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle
Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen.
Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä
pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui
Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.
"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta.
Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin."
Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui
nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä
sanomalehteen.
"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?..."
"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte
meitä ja tulitte... Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä
ole kadottanut tottelemisen taitoa... Sana 'totteleminen' haiskahtaa
hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi... Sellaisille herroille,
kuin te, on tottelevaisuus välttämätön..."
"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket?
Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket ... vastaa toki jotakin
tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!"
"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille
ilmoitettiin teidän saapuvan... Istukaa... Sisarellanne on, Jumalan
kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja
isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä..."
Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei
käsittänyt mitään.
"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei
voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska
hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne... Hm... Te ette ole
hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian
alhainen, ollaksenne tämän naisen veli... Hyvä herra! Kiittäkää tätä
naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!"
"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on
ymmärrettävä miehesi... Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja
sinun kyyneleesi... En tosiaankaan ymmärrä!"
Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen
raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria
kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.
"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että
sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se
kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!"
"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä
tahdotte sanoa minulle."
"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt
siellä naimisiin?"
"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä,
"Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin
paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan."
Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.
"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle
sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer -- lurjuksen kanssa. Minä
kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun
mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka
olet!"
"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan
teille anteeksi!"
Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.
"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei
siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet
jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan!
Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa
erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!"
"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!"
huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat
toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää:
ei nimi eikä kunnia... Ei olisi irstaita katunaisia, jotka..."
Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi
pelottaa.
"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui
Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet
vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja ... muuta
elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?"
"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin
tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole
antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen
juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta ... olen
alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten
lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?"
"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen".
"Millä oikeudella?"
"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?"
"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän
sen!"
"Sellainen on olemassa!"
"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?"
"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille
Pariisiin..."
"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!"
Pelzer kohautti olkapäitään ja hymähti.
"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta."
"Kuka sen osti?"
"Minä, Boris Pelzer..."
Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi
huoneesta.
"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä.
Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti
vielä sisartaan.
"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin
kauan kuin on vielä aikaa!"
Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä,
läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.
Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle
ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi
hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan.
Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut
rakastajansa luo... Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi.
Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku...
Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan,
palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa
kynnykselle... Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta
kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli
seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken... Salainen murha,
jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on
tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus... Me vaadimme vain katumusta,
mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut
tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu
epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät
ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."
Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia,
joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen... Hän puhkesi
itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle... Opettajantoimensa,
filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot -- kaiken Arthur nyt
heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä
mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä
Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja
muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen
riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää... Ihmiset näkivät hänet
vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat
teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja
useimmat paimenet.
Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty
mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten
kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli
ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi
erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet
rupesivat puhumaan hänestä, -- jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka
hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin
oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja
ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä.
Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä...
Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän
riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät
kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät
hänessä Pelzerin pahimman vihollisen.
Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän
puistoissaan ja metsissään.
"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei
toki! Siksi hän on liian nuori... Hän on paremminkin metsän prinssi!"
Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen
kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin
naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja
realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan
nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.
"Miksi hän itkee?" kysyi hän.
Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.
"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän
olisi mies, ei hän itkisi."
"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?"
"Minä, parooni! Kadun syvästi..."
Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja
hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.
"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"
"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä
piiskalla... Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa
hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä..."
"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän
tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"
"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi... Lyöty kyllä on, mutta
ei häntä enkä minä... Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa
minua, kreivi. Kiitän teitä!"
"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.
"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on
pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä...
rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"
Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään
oli lämmin, kaunis loiste.
"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy
suojella heikkoja. Mitä itket?"
Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä
kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan
viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin
ollut puhunut. Ilka kuuli äänen -- hellän, suoraan sydämestä lähtevän,
-- äänen, johon saattoi pelotta luottaa...
"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri,
vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun... Minä
olen voimakas ja voin tehdä kaiken... Minkä tähden itket? Kerro nyt!"
Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä
kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin...
"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru... Kerro
minulle... Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä
vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua... Kunniasanallani,
tyttöseni!"
Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.
"Älähän enää
itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli
keveämmäksi..."
"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi
Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on
käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä
tarpeekseen... Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä,
että kohta janottaa."
"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä
on aivan lähellä..."
Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat
rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.
"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias,
huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin
hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on
kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko
käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle.
Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin
pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?"
Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen
metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.
"Juo... Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen
ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi
puolen pikarillista...
"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.
"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä
vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit
olevasi onnellinen. Juo vielä!"
"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka.
"Hänkin on kovin, kovin onneton!"
"En moiti enää... Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli
mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin
välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle
isälle."
"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!"
virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin
totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En
tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta
sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen'
ravintolassa Pragissa... Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan
katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne..."
"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz.
"Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt
muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja
rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki...
No niin! Kuka sinua on loukannut?"
"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"
"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"
"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte
nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."
"Vai niinkö on asia! Hm... Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko,
on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen... Rupean hänenkin
puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."
"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch.
"Miksi en?"
"Siksi, että se on mahdotonta... Minulla oli kunnia saada korvapuusti
eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään
luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua
puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!"
"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut.
Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa... Kerro,
Ilka. Minä autan sinua."
Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille
huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär
Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse.
"Oliko se siis ... nainen?" kysyi hän.
"Oli, kreivitär Goldaugen..."
"Hm... Jatka..."
Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Jatka, jatka... Minä kuuntelen... Nainenko häntä löi? Eikä mies?"
"Nainen, parooni!"
"Hm... No niin... Miksi et jatka?"
Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin,
kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin...
"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni.
"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!"
"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku
toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii
hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!"
"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka.
"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen
asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun
totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista
ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä..."
Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli
vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun
hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti
parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän.
"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei
voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen
Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon
shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!"
"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa,
"kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa
suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa,
kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen... Ja mikä oikeus
hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään
ei ole oikeutta katsoa meihin siten!"
Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään...
"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?... Oi, hyvä Jumala, hyvä
Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen... kuolen!
Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!"
Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch
katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut
mietteisiin...
"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta ...
täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan.
Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti
sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi..."
"Miksi ette?"
"Siksi, että hän on nainen... Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!
Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua..."
"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin
alistua?"
"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska
olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet
periköön, on nainen..."
"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä,
uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain
tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti... Minä lähden
Budapestiin tahi Wieniin!... Ja minä löydän sellaisen oikeuden..."
"Et löydä..."
Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.
"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs
mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät... Te
ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa
jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain
mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja
kaikki tapahtuu!"
"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia
ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen
huomaavaisuuttaan."
"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi,
ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on
elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan
vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika
oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa,
saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää,
tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata
edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin
kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot
elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia,
kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?"
Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.
"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on
mahdollista vain sietämätön elämä... Jos tahdot elää sietämätöntä elämää
-- elä, ellet tahdo -- siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis
palvelukseesi... Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!"
Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen
nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.
"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys,
järkkymättömänä, muuttumattomana! ... se on annettu ihmiselle
rangaistukseksi hänen typeryydestään..."
"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta
typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä
olisi riittänyt... 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset
nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi
sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan... Silloin on helpompi
elää..."
Arthur otti vielä pari kulausta.
"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen
ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma,
mutta ... vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat ... tietenkin
vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani... Juo, Ilka! Yksi kulaus!
Se on hyvää onnea..."
Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja
loi häveliäästi katseensa maahan.
"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää
mieltäsi, koetahan!..."
"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin.
Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan.
"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!"
Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän
olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän... Hän tarttui pulloon
molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen.
Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle.
"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin
pullo."
Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä.
"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi
tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?..."
"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne
suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi."
"Ehkäpä niin... Ehkäpä... Sellaisissa asioissa minä olin mestari...
Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi..."
Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli
piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia,
toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan,
joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse.
"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko.
Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme
siihen kajoa."
Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta.
Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden
kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä
palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn
paineeksi.
Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa
alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen
joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle,
nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei
vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen.
Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä,
käsien varassa ja mietti.
"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin
selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme... Ellei sitä
olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin
hampaat suustasi? Muistatko?"
"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan... Te olitte hiukan pöhnässä ja
tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon.
Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te
ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin..."
"Nauta!" murahti Arthur.
"Kuka?"
"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin.
"Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena
rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta
hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut
hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten
hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa
tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa
Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli
kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja
juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun
sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota
mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia
kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi
hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen.
Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut
jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja
asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen
ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita
köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja,
leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat
häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi
kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät
hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan
hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia
tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria
kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja
ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille
myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös
sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa
öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan... Hän oli todellinen äiti!
Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan'
hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin
poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus
palkkioksi avustasi kärpäskastiketta... Kuulepas, sainpa nerokkaan
ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja
vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi.
'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä
tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja
opetat lukemaan... Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen
päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!'
Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö
ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä
lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen
ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!'
huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En
suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon
minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia,
vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi
kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan
kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti
kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön
siihen... Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket,
jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi
ruumiin... Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset
sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi.
Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat
tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja
lensivät kukin kotiinsa..."
"Entä lopuksi?" kysyi Ilka.
"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi
pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei
valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut.
Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta,
ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra
paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä.
Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon.
Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä
se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä...
Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!... Voihan niinkin
tapahtua... Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö...
Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä
ei täällä olisikaan!"
Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.
"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö.
"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät
täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi
lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi..."
"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi... Olisiko se
mahdollista?"
"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja
mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit... Jos kasvojesi
lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, -- silloin ei
tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko
minut, Ilka?"
"Te olette parooni? Ottaisin... Kyllä ottaisin parooninkin..."
"Minä olen kreivikin... Ha-ha-ha... Mitähän, jos kurillani... Hei!...
Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!"
Parooni mietti hetkisen.
"Ei..." sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa... Ei kannata. Rakastaa
tosin tulppaanityttöä, mutta -- voi! -- avioliiton täytyy tuottaa
minulle ainakin miljoonan frankkia."
"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti
Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden
naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona."
"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada
miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin... Mutta sitä teidän ei
tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!"
"Naisitteko vanhankin?..."
"Vaikka pirun isoäidin... Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona
on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En
puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee
roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia.
Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa?
Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä
olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista
neuvoista..."
"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka.
"En puhu pilaa... Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta
paroonittaren! Hanki!"
"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch.
"Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia... Hiiteen
fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma
päämme, kuin joskus nähdä miljoona... Ei puhuta rahoista! Sellaiset
puheet synnyttävät kateutta..."
"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään
tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla
olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin...
Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste!
Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!"
"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka.
"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan?
Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita...
Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin
valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa
käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata
mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino,
helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa
erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan -- omantunnon. Varasta ja
ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset
paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin
maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en
sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan
sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino --
ota perintö... Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin
käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito
käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä
lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!"
"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan,
parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka..."
"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä
sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan
aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi,
viekastelemaan, kiemailemaan... Jokaisesta suutelosta otat vähintään
tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta
istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin..."
"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte
tyttösen päähän!... Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä,
tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta... Niin, tosiaan... Onko
totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt
luterilaisuuteen?"
"Totta on... Viimeinen keino -- huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka,
käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan -- ja, luota minun
kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein.
Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän
kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos
olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten,
olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita."
"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme
antako kielellemme valtaa!"
Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli
tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa
sisällystä ja muotoa.
"Kyllä ymmärrän", sanoi hän... "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne
naisen, joka on myynyt itsensä?"
"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten
tähden. Ja niin edelleen... Pyydän sinulta jotakin, Ilka..."
Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan.
"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä
kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle ... tällä
osoitteella..."
Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen
osoitteensa.
"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä... Pidän hänet aina
povitaskussani... Lähetäthän?"
"Lähetän."
"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa."
Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä
alle.
"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain
sinut, jos hankit miljoonan..."
Zwiebusch nousi ja kumarsi.
"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän
soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista
unilääkettä!"
"Tehkää hyvin!"
Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta",
Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden
merkiksi ja sulki silmänsä... Kun soittajat lopettivat ja aikoivat
poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa
pysähtyi Ilkaan.
"Hyvä ... hyvä... Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?
Ota tuo muistoksi!"
Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja
antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui
kuin kuollut.