Aurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja
Ilka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa
Goldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja
helteinen.
Kesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpinta
halkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaata
pölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa.
Ilmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekee
matkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailman
tunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastu
eivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne,
kulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsille
varhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan,
houkuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoa
pakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma.
Zwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhin
välimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinen
johti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseen
osaan.
"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoin
koulussa lyötiin kynsille", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujan
päätä.
Sen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteet
eivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut,
jotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan.
Se oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-,
lehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle.
Paksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivat
tummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hän
pyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellun
puimakoneen höyrykattila.
"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!" mutisi hän, avaten
ihraisilla sormillaan liivin ja paidan. "Viuluni kautta! Emmekö sinunkin
mielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?"
Ilkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveällä
otsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka oli
hirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoi
hänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjo
sai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hän
riisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljailla
jaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa.
"Emmeköhän istuisi?" ehdotti Zwiebusch. "Tämä kujanne on pitkä kuin
vanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa."
"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta.
Käykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä."
"Vaikkapa niin... Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalo
sinulle antaa, minkähän lahjan?"
"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen..."
"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vain
ole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone illallistakin?"
"On jo pitkä aika siitä kuin olen syönyt mitään lämmintä... Et voi
ajatellakaan, isä, kuinka kurkkuani kuivaa kovasta leivästä ja
savustetusta makkarasta! Jos kohtalo tänään antaisi minun valita
lahjakseni joko kymmenen elinvuotta lisää tahi kupillisen lihalientä, --
niin arvelematta valitsisin jälkimäisen."
"Ja siinä tekisit erinomaisesti. Kehnoinkin lihaliemi on monin verroin
parempi meidän typerää elämäämme."
"Minä valitsisin jälkimäisen ja söisin, ja millaisella ruokahalulla!
Minua kauheasti haluttaa syödä."
Zwiebusch katsahti säälien Ilkaan ja päästi paksujen huuliensa välitse
viheltävän äänen. Häneltä aina pääsi katkonaisia, viheltäviä ääniä, kun
hän oli huolestunut tahi jokin asia pani hänet miettimään. Hetkisen
vaiettuaan hän käänsi Ilkaan päin tuuheat, riippuvat kulmakarvansa,
joiden takaa tirkistivät hymyilevät silmät, ja sanoi:
"No, odotahan, maitahan... Minä tunnen, että lahja, jonka kohtalo tänään
sinulle antaa, on oleva huomiomme arvoinen... He-he... Kun astumme
pihaan ja panemme kojeemme soimaan, sirottavat he päällemme tuota
halveksittua metallia. Täytämme taskumme rahalla. Ilkalle tarjotaan
päivällistä... He-he... Haaveile vain, Ilka! Mitäpä ei tässä maailmassa
tapahdu? Saatpa nähdä, kaikki, mitä puhun, on totta!"
Ilka korjasi harpun hihnaa olkapäällään ja naurahti.
"Kreivi itse on kuunteleva meitä!" jatkoi Zwiebusch. "Ehkäpä, pulmuseni,
hänen, kreivin, päähän pistää, ettei meitä saa ajaa pois pihasta! Ehkäpä
Goldaugen kuuntelee sinua, hymyilee... Ja jos hän on päissään, niin
vannon sinulle viuluni kautta, että hän heittää jalkojesi juureen
kultarahan. He-he-he. Ja voihan sattuakin, meidän onneksemme, että hän
nyt istuu ikkunassa ja on humalassa kuin seinäkello! Kultaraha on sinun,
Ilka! Ho-ho-ho..."
"Miksi ehdottomasti humalassa?" kysyi Ilka.
"Siksi että humalainen on selvää hyväsydämisempi ja järkevämpi.
Humalainen rakastaa musiikkia enemmän kuin selvä. Ah, sinä suloääninen
kvinttini! Ellei maailmassa olisi humalaisia, ei taiteella pitkälle
päästäisi. Rukoile, tyttöseni, että ne, jotka tulevat kuulemaan
soittoamme, olisivat juovuksissa!"
Ilka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat
he saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut
juopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin,
paljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa
ravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden
edustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden
tunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja
sekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja
hänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi
isän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin
enemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein
pyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan.
Sangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui
järjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei
yksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut,
joita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. "Laulua kolmesta
ritarista" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella
mielenkiinnolla.
"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään
kerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska
musiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään."
Näillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän
olisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin ... vaikkapa sormensa.
Mutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi
tyytyä vain kyyneliin.
"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!" mutisi
Zwiebusch.
Hän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa
koristivat kukkivat herneenvarret.
"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten
asuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi
olla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla
kreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli
tunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden
ilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli
ryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö,
lintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen
vaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et
tunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia
haukkumasanoja, joita ... ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko,
tyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän
pakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!"
Zwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta.
"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!"
Zwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja
menivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut
tyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista
työmiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä,
laskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata
savua.
Zwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle.
Katsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät
ihmiskasvot... Kasvot olivat punaiset.
"Kreivi!" mutisi Zwiebusch. "Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy.
Ja juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!"
Ilka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun
leukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa.
Akkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja
kohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet...
Ikkuna lensi auki...
"Pois, pois!" kuului ikkunasta. "Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat,
piru teidät periköön soittoinenne!"
Punaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään.
"Soittakaa, soittakaa!" huusi naisen ääni.
Työmiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien
luo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot.
"Monta on maailmassa valtakuntaa", lauloi Ilka nappaillen sormillaan
harpun kieliä, "ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin
kaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen
ja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka
rakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat."
Punainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa.
"Hyviä ovat sen asukkaat", jatkoi Ilka lauluaan. "Kauniita, rohkeita he
ovat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi
sodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on
puute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä.
Siinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria..."
"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä
laulamaan jotakin iloisempaa!" mörisi punatakkinen palvelija, tullen
Ilkan luo.
Ilkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun
saakka.
"Iloisempaa? Hm... Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että
hänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse
tiedustaa hänen mieltään."
Tämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue
ja raapaisi jalallaan.
"Käskettekö", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, "laulamaan jotakin
iloisempaa?"
"Juuri niin."
"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu
ratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä
kunnia olla madjaari, teidän armonne?"
Punaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet
liikahtivat armollisesti.
"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat,
vaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene...?"
Zwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat
huvitettuina lähemmä.
"Mitä on Itävalta?" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. "Politiikan
miehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole
kuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista
suuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi
kultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on
-- Unkari."
"Hyvä, hyvä!" murahti paksulainen.
"Itävalta on lintu, joka koreilee sadoin värein", jatkoi Zwiebusch
lauluaan.
"Siellä on satoja jäseniä, paljon siipiä, monta vatsaa, mutta vain yksi
pää. Se pää on -- Unkari. Peto käy linnun kimppuun, syö sen kaikki
jäsenet, mutta pääkalloon sen hampaat eivät pysty! kallo on vahva kuin
selkäranka."
"Bravo, bravo!"
"Puhutaan ranskankieltä, saksan, on venäjänkieli, on unkarinkieli.
Unkarinkielen rikkautta kaikki viisaat ihmettelevät. Lähtekääpä, hyvät
herrat, Wieniin, ja kysykää, missä elää sellainen ihmeellinen otus, joka
puhuu itävallankieltä!"
"Hyvä, hyvä! Saas tästä!"
Suuri hopeakolikko lensi kimallellen ikkunasta ja vieri helähtäen
Zwiebuschin jalkoihin. Toinen mokoma osui Ilkan kenkään. Zwiebusch nosti
rahan maasta ja huudahti:
"Tuhannet kiitokset! Menen tyhjentämään maljan terveydeksenne. Juon ja
vannon turpean kuononi kautta, etten kertaakaan välillä hengitä! Teidän
terveydeksenne juon kahdella kurkulla: tavallisella ja henkitorvella!
Siinä ei ennätä hengittää!"
Zwiebusch heilutti hattuaan. Samassa tapahtui ikkunassa jotakin
odottamatonta. Punainen naama muuttui mustanpuhuvaksi, neitonen
kirkaisi, ja ikkuna temmattiin äkkiä kiinni. Työmiehet hypähtivät
taaksepäin ja suoristautuivat seipäiksi. Zwiebusch heilautti hattuaan
taaksepäin ja tunsi koskettavan johonkin. Hän kääntyi katsomaan ja oli
pudota istualleen. Hänen vieressään seisoi takajaloilleen kohonnut
kaunis, pikimusta hevonen, joka oli säikähtänyt häikäilemätöntä hattua.
Hevosen selässä istui pitkä, kookas, kautta koko Unkarin tunnettu
kaunotar, kreivi Goldaugenin puoliso, syntyään paroonitar von
Heilenstrahl. Zwiebusch näki edessään mitä ihanimman naisen, joka uhkui
kauneutta, nuoruutta ja -- vihaa. Ratsastajatar hillitsi hevosensa ja
vihasta kalpeana ja vavisten, silmät salamoiden, iski ruoskallaan.
"Lurjus!" sähähti hän ja oli pudota satulasta, kun Zwiebusch iskun
huumaamana horjahti ja, kaatuessaan maahan, vierähti mustan ratsun
etujalkoja vasten.
Hän ei voinut välttää kaatumista. Isku oli sattunut ohimoon, poskeen ja
ylähuuleen. Kreivitär oli lyönyt voimiensa takaa.
Eräät toiset naiskasvot, Goethen Gretchenin -- Ilkan, joita lukemattomat
vaaleat kutrit, kehystivät, kauniit ja nuoret, vääntyivät vihasta ja
kuvaamattomasta tuskasta. Kalpenivat, vääntyivät... Vavahtelivat
kouristuksentapaisesti. Ilka paljasti valkoiset hampaansa kuin koira,
astui askeleen eteenpäin, ja kun ei löytänyt kiveä maasta, heitti
hopearahan kreivitär Goldaugenia kohti. Raha hipaisi vain tuulessa
liehuvaa huntua ja lensi taloon päin. Syntyi omituinen, painostava
vaitiolo. Kreivitär ja vaaleakutrinen tyttö mittailivat toisiaan
tuikeasti. Vaitioloa kesti minuutin verran. Kreivitär kohotti ruoskansa,
mutta nähdessään tytön kalpeat, onnettomat, vääntyneet piirteet, laski
hitaasti kätensä ja ratsasti verkkaan linnarakennukselle päin. Portaiden
luona hän katsahti kahdesti taakseen.
"Käskekää heidän mennä matkoihinsa!" huusi hän.
Zwiebusch nousi jaloilleen, puhdisti vaatteensa pölystä ja hymyillen,
veren vuotaessa pitkin kasvoja, meni Ilkan luo, joka seisoi kuin
kivettyneenä.
"Olet ihmeissäsi, tyttöseni", virkkoi hän. "Ho-ho! Siitäkö,
että isääsi lyötiin? Älä ihmettele. Ei ole ensimmäinen, vaan
neljäskymmenesensimmäinen kerta, kun häntä lyödään. Siihen on jo ehtinyt
tottua!"
Ilka tarttui isänsä käteen ja painautui häneen kiinni, vavisten koko
ruumiiltaan.
"Oi, kuinka onnellinen olen!" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta
tippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. "Kuinka voin kyllin kiittää
armollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!"
Ja ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle,
Zwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin.