Vuodet ja päivät kuluvat, kohtalot vaihtuvat, maat muuttuvat, kansoja
kaatuu, kansoja nousee, kukoistus kuihtuu, ja se, mikä on kuihtunut,
tekee jälleen kukkaa, salaiset voimat, alinomaa toimivat ja kumminkin
alinomaa hämmästyttävät, vaihtavat luonnon ja elämän kätketyt pääomat
aina uusiin olemassaolon muotoihin. Me näemme joka päivä, kuinka ukot
vanhenevat, lapset kasvavat, syksyt pimenevät, keväät kirkastuvat
valoisiksi, emmekä saata kylliksi kummastella, ettei toinen ole
toisensa kaltainen. Mutta luonnossa ja ihmiselämässä ilmaantuu väliin
niin hämmästyttäviä vaihteluja, että kaikki näyttää muuttuneen yhdellä
ainoalla viittauksella ja että senkin, jonka katseen tottumus on
tylsistyttänyt, täytyy havaita vaikuttamassa olleen käden, joka
näkymättömänä vallitsee koko maailmanjärjestystä. Tällaisista vaiheista
juuri on sanottu, että "ajan käärme luo nahkansa ja aikakirjoissa on
kuunkäänteitä".
Niin oli laita Suomessa vuonna 1617. Arojen hirvittävä lohikäärme oli
jo kauan aikaa kiemuroineen sortavana, murtavana kahleena ahdistanut
maata. Tällöin aukeni yksi sen mutkista, maa sai hengittää, ja käärmeen
luoma nahka virui kuin mikä harjanne ikään Inkerinmaan äärettömillä
rämeillä. Tuota ei vielä selvään käsitetty, mutta jo tuntui
helpommalta, niinkuin rotkoon paenneesta pakolaisesta tuntuu hänen
jälleen päästessään oikaisemaan itsensä ja saadessaan hengittää Jumalan
ilmaa.
Kevät oli ollut myöhäinen ja kylmä, lumi oli pysynyt tavattoman kauan
mäkien pohjoisilla rinteillä; aikaisimmat muuttolinnut olivat
paleltuneet kuoliaiksi, ja kaikki, mikä oli sulanut tahi yrittänyt
kukoistaa päivän paistaessa, oli jälleen jäätynyt ja lakastunut kylminä
öinä. Vasta kesäkuun keskipalkoilla tuli lämmin tuuli. Mistä? Niin, sen
tiesi ainoastaan Hän, joka tietää tuulien tiet. Ei tullut keväinen ilma
etelästä eikä lännestä, ylitse jääkylmän meren, joka imi itseensä
kaiken lämmön rannikoistaan; eikä tullut se idän sumuisilta soilta,
Lapista sitäkin vähemmän: siellä oli vielä kaikki lumen vallassa. Se
tuli, niinkuin kaikki hyvä, ylhäältä, siitä voimasta, joka
henkäyksellään muuttaa erämaat yrttitarhoiksi. Viikossa oli kaikki
muuttunut ja ihmetyö tehty. Muutama päivä vain, niin talvi oli poissa
ja suvi tullut. Keväimen hento, surkastunut lapsi kasvoi äkkiä
kukoistavaksi nuorukaiseksi, repi Kullervon lailla kapalonsa
kätkyessään ja heitti ne riemuiten kesän vihannoiville kedoille.
Vain Pohjolan maat yksin saavat nähdä ja tuta tuommoisia Luojan
"tulkoon" sanoja. Mikä armas vihreys kentillä! Mikä tuoksu metsissä!
Mikä viserrys joka oksalla! Mikä hekuma hengitettävänä, mikä
vavahteleva elämä kaikissa kimaltelevissa aalloissa, jok'ainoassa
mättäässä, jossa liikkuu miljoonittain eläviä olentoja riemuiten
uudesta olemassaolostaan!
_Trollböle_ oli nimeltään muuan pieni, pitkälle mereen pistävän Suomen
mantereen eteläisimmän kärjen Hankoniemen itäisellä rannalla oleva
talo. Kansantarut, joista talokin on nimensä saanut, ovat aiheutuneet
koko paikkakunnan luonteesta.[6] Niemen keskitse kulkeva autiovuorinen
harjanne, jonka rotkoissa asuu tonttuja ja aaveita, kohoaa aivan talon
takana. Vuorten välissä on kolme pientä ja salaperäistä lampea, jotka
ovat omansa metsän sinipiikojen kuvastimiksi. Lampien liika vesi
purkautuu pienenä, viehättävänä jokena, joka jyrkkäin äyräittensä
välitse kiemurtelee mereen, käyttäen uutteraa myllyä ja muodostaen
laskupaikassaan mieluisia kisakenttiä kuteville kaloille. Mutta kun
joen kierteitä seuraten astutaan rosoisilta vuorilta alas talon luo
harjun rinteelle, niin aukeaa äkkiä eteen huikaiseva näky: Pohjanlahti
ja vastaisella rannalla oleva vähäinen Tammisaaren kaupunki valkoisine
kirkkoineen ja punaisine taloineen.
Totta kyllä, ettei tämän kertomuksen aikaan vielä ollut, niinkuin nyt,
rautatietä suorine penkereineen ja höyryävine vetureineen talon
alapuolella, lähempänä meren rantaa, mutta sen sijaan kohosi salo
korkeana Hankoniemen vuorilla ja hiekkakankailla. Trollböle, joka
nykyjään on köyhä ja unohduksissa, oli silloin varakas talo, joka kaasi
kaskea ja teki matkoja Tallinnaan, siten hankkien sivutuloja. Tänään
oli kaikki juhlallisesti järjestetty: talon vanhin poika vietti häitään
vanhan Ahtialan Tahvon pojantyttären kanssa, saman Tahvon, joka ennen
oli asunut Hankoniemellä, missä nuoret olivat usein yhdessä olleet
puolukkametsässä.
Oli juhannuspäivä, kello yhden paikkeilla iltapuoleen. Talossa
ei ollut ketään, sillä kaikki olivat lehvillä ja kukkasilla
koristetussa kaupungin kirkossa, jossa nuori pariskunta vihittiin.
Viisitoistavuotias paimentyttö istui yksinään vuoren rinteellä, talon
lehmiä kaiten. Ei ollut koskaan, niin tyttö arveli ja ajatteli, lahti
ollut niin välkkyvän kirkas, metsä ei ollut milloinkaan ennen tuoksunut
niin suloiselta, kimalaiset eivät olleet vielä milloinkaan ennen niin
ahkerasti hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa.
Uuteen elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli
häikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat
näyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä
heräsi halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan,
ellei tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun
synnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt
juhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli morsiustyttönä?
Siksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen:
Ja neitonen lähti kankahallen,
kanervaisellen.
Katos sinne mun kenkäni silkkinen,
soma sulkkuinen.
Ken luullut ois, ken?
Nyt paljahin jaloin ma juoksentelen,
te-le-len!
Käy metsänhaltia kankahallen,
käy laahustaen.
No löysitkö kenkäni silkkisen sen,
soman sulkkuisen?
Kukas muu, ken, ken?
Tuhat tonttusta saihan purtiloks' sen,
sen-sen!
Laulaessaan nousi tyttönen vuorelle, nähdäkseen, joko hääjoukko on
tulossa kirkolta. Ei ketään näkynyt, hän tunsi olevansa yksin, vuori ja
metsä olivat hänen ainoat uskottunsa. Hän laskeutui ensin lampien
rannalle, sieltä joelle, astui paljain jaloin virtaan ja katseli
huvikseen, miten kirkas vesi solisten vieri kivien välitse. Sitten hän
sitoi lumpeenlehdistä seppelen, kietoi sen mustille hiuksilleen ja
katseli kuvaansa vedestä. Yksinäisyys, seppele ja odotettavissa oleva
hääväki saattoivat hänet ajattelemaan sitä päivää, jolloin hän itse oli
seisova papin edessä morsiamena. Hän nousi jälleen vuorelle, pysähtyi
vanhan, sammaleisen hongan viereen, taputti sitä rakkaasti ja lauloi
nyt toista säveltä, sen mielialan valtaamana, missä monen monet
Pohjolan lauluista kaikkina aikoina ovat syntyneet:
On morsiona niin hienona ma, korut on puvussain
kuin rikkahimpain,
ja pappi se sanovi aamen.
Mut' honkapa vain
on sulhasenain,
hän ottavi mun,
oman rakastetun,
ja nyt sanoo kallio: amen.
-- Kovinpa olet saanut vanhan sulhasen, virkkoi muuan ylhäinen
aatelisneiti, joka äkkiä tuli esiin palvelustyttöineen ja oli kuullut
paimentytön laulun.
-- Kyllä tämä on yhtä hyvä kuin joku toinenkin; se ei karkaa pois, se,
vastasi tyttö ja taputti jälleen leikillään uskollista ystäväänsä.
-- Oletko kuullut, milloin luullaan sotaväen tulevan tänne
Hankoniemestä?
-- Mitä sanottekaan? Sotaväenkö? Mitä se täällä tekee, kun se saa
tapella muuallakin?
-- Etkös sitten tiedä, että nyt on rauha maassa, ja nyt palaa sotaväki
sodasta kotia? Etkö ole kuullut kirkossa rauhankuulutusta?
-- Mitä sanottekaan? Onko rauha maassa? Nyt käy tallipässi äkäiseksi,
sillä se ei siedä sotaväkeä, ja härkä joutuu aivan suunniltaan, kun se
vainuaa huoveja. Mutta kas, tuollahan ne tulevat; heleijaa! -- Ja
hiukset hajallaan tyttö juoksi vuorelta alas hääväkeä katsomaan.
Samassa hän muisti oman arkisen pukunsa, joka sangen vähän soveltui
tuohon juhlalliseen tilaisuuteen, hillitsi juoksunsa ja pujahti
saunaan, jonka akkunan aukosta hän näki sekä tien että talon.
Hääjoukko lähestyi: etumaisina kulki jalkaisin kaksi soittoniekkaa,
joista toinen pinnisti kummallisia säveleitä isosta mutkikkaasta
vaskitorvesta, toinen paukutti rumpua minkä jaksoi -- viuluja ei siihen
aikaan vielä maassa tunnettu. Näiden jäljessä ajoi kaksi puhemiestä,
sitten seurasi kuusi sulhaspoikaa ratsain ja kuusi morsiustyttöä
rattailla. Sitten tuli morsiuspari, sen jälkeen kirkkoherra, Sigfrid
mestari, ajaen morsiamen iso-isän rinnalla, sitten morsiusparin
vanhemmat ja viimeisinä muut vieraat. Hamasta pakanuuden ajasta saakka
pyhänä pidetyllä tammella oli myös asianmukainen osansa juhlasaatossa.
Kaikilla nuorilla pojilla ja tytöillä oli tammen oksia kädessä,
morsiamen päässä oli tammenlehvistä ja ruiskukista sidottu seppele;
morsiusparin sekä useain muittenkin hevosten valjaat olivat koristetut
kedon kukkasilla, ja kaikki se teki saattojoukon näöltään iloiseksi ja
eloisaksi.
Hääväen tultua taloon saatettiin nuorikot juhlakulussa tupaan, joka oli
juhlallisesti koristettu ryijyillä, lehvillä ja kukkasilla. Ensin
laulettiin virsi, jonka jälkeen Sigfrid mestari piti kauniin ja
opettavaisen tervehdyspuheen. Vasta sitten asettuivat asianomaiset
kunniasijoilleen, ja sen jälkeen kävi kiertämään tuliaismalja, hopeinen
pikari Kustaa kuninkaan ajoilta, täynnä vahvasti maustettua olutta.
Nuorikkojen oli juotava kaikkien malja, ja isolle pöydälle pantu
tinalautanen muistutti, vieraita panemaan siihen roponsa sodassa
kaatuneiden köyhäin sotamiesten leskille ja lapsille. Paljon ei siihen
kerääntynyt; vaskirahat todistivat, että aika itsekin oli
vaivaishoitolainen, mutta kunnia-asiahan oli panna jotakin kilahtamaan,
ja alinomaa lautanen kilahtelikin. Sen jälkeen vieraat hajaantuivat.
Osa jäi oluen ääreen tupaan; toiset menivät yksinäiselle eteläpuolella
olevalle Tonttuvuorelle, jonka juurella oli pyhä lähde. Siellä oli
tapana uhrata rahoja, neuloja, nappeja, aivan kuten pakanuudenkin
aikoina. Varovainen sulhanen oli jo edellisenä iltana uhrannut siellä
suojelushengille hopearahan, ja kun nyt morsian vanhan tavan mukaan
uhrasi samaan lähteeseen hopeisen rintaneulan, niin arveltiin, että
luonnonvoimat oli lepytetty.
Mutta muutamien mielestä ei siinä vielä ollut tarpeeksi. Eräs vanha
eukko piti välttämättömänä lepyttää neitsyt Maariaakin. Hän astui
esiin, niiata naksautti, kastoi lähteeseen yhdeksästä erilaisesta
kukasta sidotun vihdan, pirskoitti morsiamen päälle _pyhää vettä_ ja
kulki sitten yhdeksän kertaa nuoren morsiamen ympäri, verkalleen
lausuen seuraavat loitsusanat:
Meni neitsyt Maaria metsähän,
käärmettä päähän polki;
morsiamelle nyt mitähän
minä pyytäisin julki?
Kuus' seikkaa on tarpeen, ei muuta mitään:
täys säkki, lapsia paljon ja pitkä ikä,
hyvä terveys, rakkaus ja sitten,
että pääsee luo enkelitten.
Sen jälkeen piti morsiamen kiinnittää kukat rintaansa ja panna ne yöksi
päänsä alle. Tietymätöntä on, mitä arvoisa Sigfrid mestari olisi
sanonut tuosta katolisen ajan jäännöksestä, jos hän olisi ollut läsnä
pyhällä lähteellä. Silloin astui muitten joukosta esiin muuan
vanhanpuoleinen, harteva mies, joka varsin kekseliäästi oli koettanut
salata ratsupukunsa puutteita juhlanmukaisilla kukkasilla ja tammen
lehvillä.
-- Kas vain! sanoi hän ja iski silmää kuin konsanaankin vanhalle
tuttavalle. -- Kuinkahan lie nyt katkismuksen laita? Mitähän sanonevat
piispa ja konsistori siitä, että niin puhdasuskoinen ihminen kuin Tofön
Agneta muori tuommoista taikauskoa istuttaa kansaan kaikkeen?
Siitäkös Agneta muori suutahti, eikä jäänyt mies vastausta vaille.
-- No, mutta sen minä sanon, vastasi hän, ihmeitä tässä maailmassa
näkee! Ensi kertaa, totta tosiaankin, semmoinen vanha olutratti kuin
Iivari Pärttylinpoika päästää oluthaarikan käsistään, ennenkuin
viimeinenkin tippa on juotu. Ja ihmeeksi kai käy piispan ja
konsistorinkin, kun saavat tietää, että sellainen pääpaavilainen kuin
samainen Iivari Pärttylinpoika, joka äsken oli paavin opissa korviaan
myöten, nyt on moista kyytiä tullut paremmaksi kristityksi kuin muut
ihmiset. Mutta piiskuri se sittenkin enimmin kummastelee, kun on
kadottanut niin hyvin ansaitsemansa saaliin, jolle hän jo monta vuotta
on varustellut paulaa kaulaan. Ja nyt hän rupeaa tässä saarnailemaan,
mokoma!
-- No, hyi häpeä, kukas nyt noin pahaksi panee niin vähästä! vastasi
kuluneen nutun verhoama mies niin hyväntahtoisen röyhkeästi kuin
miehekkään majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan aina oli tapana. --
Muistatteko vielä, kun sieppasin teitä molemmin käsin kaulasta ja
suikkasin suuta aivan Pohjanpitäjän kirkonmäellä? No, onhan siitä jo
aikaa. Jos olette mieheenne ikävystynyt, niin nykäiskää vain minua;
minä olen ollut hyvissä väleissä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
kanssa siitä saakka, kun seisoin Kustaan edessä silmää räpäyttämättä.
Kuningas, tietäkääs, arveli, että minä olen mies, minä, ja minä älysin
myös, että hänestä saattaa tulla kelpo sotilas aikaa voittaen, jahka
hän vain saa paremmin oppia hevosten hoitamista. Sen olen minä sanonut
hänelle ja jätettyäni Sigismundit oman onnensa nojaan on minusta nyt
tullut kuninkaallisen majesteetin uskollinen hevosenkengittäjä ja
ensimmäinen mies katsastuksissa. Mutta kas semmoiset seikat käyvät yli
teidän ymmärryksenne, te hailinhapattajat! Yksi asia minua kaduttaa, se
nimittäin, etten teettänyt kelvollista nuoraa Sam pahukselle. Pater, no
niin, siinä olisi ollut aika makea pala paholaiselle. Mutta mitä siihen
tulee, että minä muka olen jättänyt oluthaarikan puolilleen, niin se on
sulaa sotilaan solvausta. Puolilleen se kyllä jäi, koska minä odottelen
saavani nähdä aatelisen lippukunnan kulkevan tästä ohitse. Mutta
sanokaa, luulettekos, että oluesta ennättää tulla loppu, ennenkuin minä
joudun tupaan takaisin?
Agneta oli kärsivällisesti odotellut tämän pitkän puheen loppua toivoen
saavansa vastata hänkin pari kolme kovaa sanaa, mutta muorin toivo
raukesi tyhjiin. Kolme, neljä lippukuntaa etelästä päin tulevaa
ratsuväkeä läheni verkalleen, toitotellen torvillaan iloista
tervehdystä. Heidät oli laskettu maalle Hankoniemen satamaan, siellä
kun oli hevoslaiturikin, jommoista ei ollut Tammisaaressa. Sotilaat
olivat enimmäkseen nuorta väkeä, joka kumminkin oli jo saanut kestää
monet tuimat ottelut. Iloisina he nyt palasivat kotimaahansa. He olivat
koristaneet korkeat hattunsa lehvillä ja pistäneet kukkia muskettiensa
suuhun, niinkuin olisivat hekin olleet häävieraita. Tuo iloinen näky
herättikin ystävällisen mielialan katsojissa, joista moni muutoin
katseli sotaväen tuloa epäilevin silmin, ja syystäkin. Nyt
tervehdittiin joukkoa iloisin, innokkain huudoin.
Ratsumiehiä ei kumminkaan oltu käsketty häihin, sillä siellähän eivät
olisi mitkään aitat riittäneet heidän hyvälle ruoka- ja juomahalulleen,
ja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet
kutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat
kaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi
komentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen
pysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa
Kirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä
ennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan,
Turun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen
palvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä
yksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna
vuoren rinteellä maantien varrella.
Klaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle
luonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten
hilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin
äkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten
saanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan
itsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin
pidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon,
jakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle
nuorisolle ja tasasi veljellisesti -- oikeammin sanoen sedällisesti --
heidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään
olivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä
ja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua
laahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko
ensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän
ensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs
kengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin
kissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt...
-- No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan
partasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka
muulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä
kertaa vain enensi hauskuutta. -- Millähän tevanoilla sinä lienetkään
ratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen
sotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo
haihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että
luulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa
yltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa
löylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on
palvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen
hevosestaan.
-- No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund
kuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki
varmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. -- Mutta kuka
nykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka
vasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut
kaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat
paremmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset
sanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi,
niin että pöly kävi.
-- Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin
keikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka
oli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso
jalustimista suoriutui. -- Kyllä minä olin istunut satulassa jo
kaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä
keppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni
opettamaan Kustaata.
Samassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen
luottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.
-- Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka
annoitte Turun linnanpihalla!
-- Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti
vanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.
-- Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa
lippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta
siitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja
oman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta
sotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas
nyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni
tähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.
-- Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti
toisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin
kuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas
kulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.