Seuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä
kuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista
valituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että
talonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia
Elfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat
voutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja
epäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin
pitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai
käskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä
se vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan
suuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan
suuntaan.
-- Armollinen herra -- virkkoi hän -- te tiedätte kyllä, että Sigismund
kuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja
useissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet
ilmeistä vastarintaa voudeille.
-- Sen kyllä tiedän, Jumala paratkoon -- vastasi kuningas tuimasti --
eikä se suinkaan tuota teille erinomaista kunniaa.
-- Minun on Ahvenanmaalla onnistunut saada kiinni eräs näistä
läheteistä, ja hänet tuotiin eilen illalla tänne linnaan. Mitä on
miehelle tehtävä?
-- Tutkikaa ensin ja hirttäkää sitten!
-- Olen tutkistellut häntä, ja nuoran hän on ansainnutkin, mutta hän
näkyy valitettavasti olleen vain varsinaisen hirtehisen kätyrinä, ja
tuo pääroisto on päässyt karkuun. Tämä kiinnisaatu mies puhuu puuta
heinää, mutta on itsepäisesti ilmaisematta sitä, mikä olisi tärkeintä
tietää. Käytänkö kidutusta?
-- Tuotakoon mies tänne!
Maaherra antoi käskyn, ja pian kuljetettiin sisään vartiain keskellä
vanhanpuoleinen ratsumiehen puvussa oleva, raskaisiin rautoihin
kahlehdittu mies. Kuningas oli luullut saavansa nähdä hiipivän,
kierosilmäisen konnan, mutta sen sijaan hän näkikin herkulesmaisen
miehen, jonka kasvoista kuvastui ujostelemattomuus ja hilpeys. Ja kun
kruunut ovat kysymyksessä, niin sattuu joskus, että kuningas itse
tutkistelee.
-- Nimesi?
-- Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari kuninkaallisen majesteetin
palveluksessa siihen aikaan, kun Klaus Fleming herra tässä maassa
hallitsi, mutta sittemmin armon saanut monen muun kelpo pojan keralla
silloin, kun teidän majesteettinne nousi valtaistuimelle.
-- Vai niin? Ja minun armoani sinä olet käyttänyt salaa vehkeilläksesi
minun hallitustani vastaan. Sinä olet täällä ajanut puolalaisten asiaa
yllytellen kansaa ja levitellen kavaltavia julistuksia maassa?
-- Sallikaa, majesteetti: tämän asian laita on aina sen mukaan, millä
silmin sitä katselee. Köyhällä miehellä ei ole varaa pitää muuta kuin
yksi Jumala, yksi kuningas ja yhtä nuttua. Minä olen kruunun koira; kun
minulle sanotaan "ota kiinni", niin en siinä sen enempää viisastele.
-- No niin. Koirana sinut hirtetäänkin. Kuka oli päämiehesi
salavehkeissä?
-- Niin, siinäpä sitä juuri ollaankin, majesteetti. Eilen vielä olisi
vaikka kielen saanut nykäistä suustani, enkä olisi hänen nimeään
ilmaissut, mutta viime yönä minä makasin linnan tornissa, ja kylmä
siellä oli niin että puistatti; siinäpä minulla oli aikaa miettiä ja
tuumailla. Iivari, sanoin minä, Pärttylinpoika, mitä helkkunan kiitosta
sinä siitä olet saanut, ettäs olet ollut Sigismundin juoksukoirana?
Rosvon lailla olet salaa samoillut maata ristiin ja rastiin ja kovaa
kokenut, ja mitä sinä olet siitä hyötynyt? Hui, hai! Tyhjää vatsan
täydeltä ja tyhjää kukkaron täydeltä. Sata kultakolikkoa sinun piti
saada kuukaudessa etkä ole saanut viittäkymmentä puoleen vuoteen. Ja
tallimestari sinusta piti tulla Varsovaan, eikä sinulla ole niin
hevoskonia; jalkaisin vain olet saanut juosta hölkytellä soita ja
rämeitä. Hirsipuun sinä palkaksesi saat, Iivari Pärttylinpoika. E-hei,
kyllä on sentään parempi, että palvelet Kustaata, jos hän tarvitsee
vanhaa poikaa, joka on ruutia haistellut viisikolmatta vuotta; sillä
katsokaas, mitä siihen suureen kunniaan tulee, että minustakin tulisi
pyhimys, en minä huoli koko komennosta, kiitos vain, kyllä minä sen
kunnian suon niille, joille se paremmin sopii.
-- Pysy asiassa, mies! Kuka oli päämiehesi?
-- Vai niin, luvallanne, koska te, majesteetti, olette niin armollinen
ja kysytte, niin kyllä minä rehellisesti vastaankin. Enkö minä ollut
hänelle uskollinen kuin kahva miekalle? Enkö minä olisi sata kertaa
voinut pelastaa nahkani ja jättää hänet kiikkiin, kun kuljeskeltiin
maita mantereita ja kanervissa ryömittiin nimismiesten talojen ohitse?
Mutta pakanan tavalla hän vain minun uskollisuuteni palkitsi, senkin
kettu. Tiedättekös, majesteetti, millä tavoin minä jouduin kiinni
Ahvenanmaalla? Tämmöinen oli seikka. Kaikki oli jo valmistettu, me
olimme palkanneet jaalan, jolla meidän piti lähteä Riikaan; jaala
olikin jo valmiina redillä, ja me olimme juuri lähtemässä sinne
veneellä. Olimme jo veneessä, niin tuossapa muistinkin, että minulta
oli jäänyt taloon pikku oluttynnyri, ja semmoinen juoma kyllä on
tarpeen merellä kevätkylmillä, ja minä noutamaan purakkoani. Mutta
sinnepä hitto lennätti pitkäkoipisen nimismiehen, joka oli saanut vihiä
meistä; minä pakoon, hän perässä. Rannalle tultuamme minä huusin: vene
hohoi! ja kyllä me kaikki kolme olisimme vallan hyvin ennättäneet
päästä pakoon, mutta älähän vain! Vene oli laskenut rannasta, heti kun
oli huomattu, että piru oli merrassa, ja niin ne pettivät minut,
pakanat, pettivät ja jättivät. No, vähät minä siitä, että Sam poika,
ryökäle, näytti minulle päälle päätteeksi pitkäänenää, sillä hän oli
vähää ennen saanut selkäänsä, mutta se pappi -- jaa-a, majesteetti,
kyllä hän siitä hyvästä vielä saa matona kiemurrella kiirastulessa. Vai
niin, mikäkö hänen nimensä? Olkoon menneeksi; pater Padilla hänen
nimensä oli Varsovassa, ja sanottiin hänen olevan Sigismundin
rippi-isä. En minä sitä niin tarkoin tiedä, mutta Roomasta hän vain
tuli, se on varma; siitä oli hänellä kirjeitä todisteina.
Kuningas virkkoi muutamia sanoja de la Gardielle latinaksi.
-- Meille on tapahtunut se kunnia, että paavi on usuttanut kimppuumme
parhaimman vainukoiransa. Tuo Padilla on saattanut böömiläiset
epätoivoon ja säikäyttänyt kaikki Saksanmaan protestantit. Rasvaisen
palan teidän nimismiehenne päästi käsistään. Se seikka, että paavi
juuri hänet lähetti meitä kääntämään, todistaa, että verkon langat
käyvät Roomasta saakka yli koko Euroopan. Tuo mies, hänen kätyrinsä, on
syötti vain, joka ei asioita sen syvemmältä ymmärrä, mutta kenties hän
tietää jotakin, mistä saattaa olla hyötyä. Antakaa hänen vielä olla
hirttämättä, vartioikaa häntä hyvin ja antakaa hänen puhua minkä
haluttaa. Ja sinä -- lisäsi kuningas kääntyen vangin puoleen -- marssi
takaisin torniin, ja sano, etteivät anna sinun palella siellä. Henkesi
riippuu siitä, puhutko totta.
-- Jos minä olisin tahtonut valheella vapautua, niin olisin kai
parempaakin keksinyt enkä olisi seisonut tässä tämmöisissä
rannerenkaissa, vastasi vanki astuessaan vartiainsa välissä ulos, eikä
ollutkaan miehen rohkea puhe vastenmielistä hänen ankaralle
tuomarilleen. -- Kyllähän minä olen käynyt monen lurjuksen koulua,
mutta Iivari Pärttylinpoikapa onkin ollut liian tuhma oppiakseen heidän
temppujaan. Jos, majesteetti, tahdotte osoittaa armoanne vanhalle
soturille, joka on taistellut isäänne vastaan, niin pankaa kuusi miestä
riviin ja niille kelpo musketit kouraan ja käskekää niiden tähdätä
tarkasti Iivari Pärttylinpojan leveään rintaan. Nuorasta en minä ole
milloinkaan oikein pitänyt.
Viimeiset sanat eivät enää tulleet majesteetin korviin. Hän oli jo
saanut tarpeekseen vangin lörpötyksistä.
-- Onko teillä muuta ilmoitettavaa? kysyi kuningas de la Gardielta.
-- Muuan nuori mies, joka sanoo olevansa Pentti Iivarinpoika Tavast,
Kurjalan herroja, pyrkii teidän palvelukseenne, armollinen herra,
aateliseen lippukuntaan.
-- Iivarinpoika, Kurjalan herrojako? Kyllikseni olen jo saanut hänen
veljestäänkin, Stenistä. Hurjaa verta tuo Tavastien veri.
-- Tämä nuori mies näyttää vähän kesymmältä, vastasi maaherra
hymyillen. Hänen sukunsa on tämän maan vanhimpia, ja Tavasteilla on
paljon vaikutusvaltaa.
-- Enkö minä ole koettanut poistaa sitäkin verivelkaa? sanoi kuningas
vastenmielisesti. Tuokaa sisään hänet!
Pentti Iivarinpoika astui sisään. Hänen poskensa olivat valkoiset kuin
lumi, ja kuningas ymmärsi väärin syyn nuorukaisen kalpeuteen.
-- Kuinka? sanoi hän tuimasti. Sotamieheksikö aiot ja kalpenet sen
kuninkaan edessä, joka on johtava sinut taisteluun?
Nuori mies ei voinut vastata sanaakaan.
-- Mene! jatkoi kuningas yhtä tuimasti. -- Minun sotamiesteni täytyy
uskaltaa katsoa itse perkelettäkin silmästä silmään. Miehiä minä
tarvitsen enkä lellipoikia.
-- Suvaitkaa kuulla minua, änkytti nuori maalaisherra, joka kumminkin,
kun häntä pelkuruudesta syytettiin, tunsi tarpeeksi paljon Tavastien
verta kuohuvan suonissaan.
-- Mitä sinulla on sanomista minulle?
-- Jos kalpeakin lienen -- jatkoi Pentti, jossa suuttumus jo alkoi
päästä voitolle luontaisesta kainoudesta -- jos kalpeakin lienen, niin
älkää minua halveksiko sentähden, että muistan isiäni.
-- Ymmärrän. Isäsi ja isäsi isä ovat kuolleet kavaltajan kuoleman. Jos
heitä muistelet, miksi olet tullut tänne? Miks'et odota Kurjalassa
ensimmäistä täällä syntyvää melskettä, joka on pelastava maan minun
hirmuvallastani ja julistava esi-isäsi pyhimyksiksi?
-- Suvaitkaa vielä kerran kuulla minua, majesteetti! nuorukainen
puhkesi uudelleen sanomaan, posket suuttumuksesta hohtavina. -- Minun
esi-isäni saivat kavaltajan kuoleman, vaikka olisivat ansainneet
toisenlaisen palkan laillista hallitsijaansa kohtaan osoittamastaan
uskollisuudesta -- ja siinäpä syy, miksi minä seison tässä. On
niitäkin, jotka sanovat, ettei minun, isieni pojan, sovi kohdata teitä,
majesteetti, muulla tavoin kuin vihollisena ja paljas miekka kädessä
taistelutantereella. Jos tietäisin, mitä nuo veriset haamut ajattelevat
siitä, niin olisin tullut tänne keveämmin mielin. Mutta, majesteetti,
minä tulen uskollisena alamaisena, koska teillä ei ole mitään osaa
siinä, mikä on tapahtunut, ja minä pyydän nöyrimmästi saada tarjota
vähäpätöisen palvelukseni teille, jottei ainoastaan isieni muisto
minussa puhdistuisi, mitä he eivät tarvitse, vaan jotta myöskin te,
majesteetti, minun uskollisuuteni tähden antaisitte heille takaisin
kunnian, koska heille ei enää voi henkeä antaa takaisin.
Kuningas Kustaa Aadolf oli sekä luontaisen lempeytensä johtamana että
viisaana valtiomiehenäkin koettanut poistaa isänsä verisiä jälkiä,
mutta kovin herkästi koski häneen vähinkin, mikä loukkasi hänen isänsä
muistoa. Nuorukaisen sanat eivät häntä miellyttäneet; hän oli
ennestäänkin jo ärsytetty; nyt hän kuohahti.
-- Tuomiolleko sinä käyt kuninkaasi kanssa, mieletön poika?
Kuninkaallesiko tahdot opettaa, mikä muka on oikeata ja mikä väärää?
Mene, kiitä nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi, etten anna sinulle
selvempää tietoa alamaisen velvollisuuksista! Minä olen jo saanut
kyllikseni teistä, hurjat Tavastit. Isäni, jota te solvaatte, antoi
sulasta armosta teille takaisin Kurjalan kartanon, jonka omistamisen
oikeuden olitte menettäneet. Varokaa, etten minä ota hänen lahjaansa
takaisin.
Hetkiä oli, jolloin lempeä Kustaa Aadolf muistutti rautaista isäänsä;
harvinaisia ne olivat, mutta tämä oli niitä hetkiä. Nuorukainen, joka
jo oli notkistamaisillaan polvensa ankaran valtiaan edessä, peräytyi,
puolittain masentuneena, puolittain vihan vallassa. Linnan pihalla hän
vasta toipui, ja loukattu ylpeys sai hänet purskahtamaan itkuun.
-- Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän
huolii _minun_ isieni tuomiosta, kun asia koskee _hänen_ isänsä
verivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan
samanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan
palvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai
sieltä.
-- Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein
ihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo
seisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.
-- Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti
nuorukainen kiivaasti.
-- Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta
kodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen
kerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut
epätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään
olen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut
tutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä
turvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita
muukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta
takaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?
-- Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta
saatuja sotavankeja.
-- Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten
vankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?
-- Siihen kai, että heidät vaihdetaan pois, kun rauha tulee.
-- Mutta ennenkuin rauha tulee, saattaa puolet heistä kuolla vieraalla
maalla. Katsokaa, niin vähän merkitsee maallisiin asioihin luottaminen.
Mutta pankaa te turvanne parempaan, niin oikeus on lähellänne silloin
kuin sitä vähimmin ajattelette.
Samassa tuli adjutantti Pentti Iivarinpojan luo, tuoden käskyn, että
nuori herra palaisi maaherran luo, jolla on jotakin sanomista hänelle.
Nuorukainen meni, ja vanha Tahvo jäi katselemaan vieraan maan vankeja.
Hetken perästä Pentti herra palasi iloisempana.
-- No, mitäs minä sanoinkaan? virkkoi vanha Tahvo hymyillen. -- Joko on
oikeus lähellä? Aikaisinhan se tulikin.
-- Maaherra on meille sukua äitini puolelta ja sanoo lepyttäneensä
kuninkaan vihan. Vähään aikaan en saa vielä tulla kuninkaan näkyviin,
mutta juhannuksen maissa, niin hän arvelee, minä pääsen varmaan
aateliseen lippukuntaan.
-- Niin, sen minä kyllä uskon meidän nuoresta herrastamme ja
kuninkaastamme. Äkkipikainen hän on, aivan sukuunsa, mutta hän katuu
pian ja silloin hän on lempeä kuin päivänpaiste. Jumala olkoon
kiitetty, kun antaa senkaltaisia ruhtinaita! Nyt on oikeus pääsevä
valtaan ja vääryys väistyvä. Mutta kaikessa luottakaamme ainoastaan
Herraan Jumalaan.