Nuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen
miehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat
lakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä
ja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka
eivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi.
Hänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen
ohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän
osasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta
samoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan.
Suuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä
jättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.
He istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen
maille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja
itsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli
siitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:
-- Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja
varttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin
sotiin, kenties muilla taistelutantereilla.
-- Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa Eevert
Hornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavat
kunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua Eevert
Hornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.
-- De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas
kohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.
-- Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.
-- Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?
-- Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti
valtakuntansa velhonaisen tähden.
-- Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä
lohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.
-- Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On
prinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.
-- Oletko sinä mustasukkainen?
Kirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän
vastasi:
-- Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.
-- No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen.
Mutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää
ole lapsi.
-- Oletko varma siitä?
-- Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva
seuraavasta lemmenliitostaan.
-- Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija,
nousi ylös.
-- Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi,
Kirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa
olet syntynyt kuningattareksi. Mutta -- lisäsi hän myhähtäen kauniin
myhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan -- sinähän
olet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi
kadehtia.
Ja hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa
etunenässä ja ratsasti pois.
Kirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja
palautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki
oli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena
itselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava
huomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien
tuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen
kohtalo: uhrata oma itsensä.
Silloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin.
Vanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin
vaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä
istumaan.
-- Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.
-- Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni
ajatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon
heräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.
-- Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko,
että kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.
-- Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.
-- Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne
aina toteen?
-- Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman
luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää,
Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa
ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.
-- Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette
nuorempi minua?
-- En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin
kohti lähdettään.
-- Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi
-- te voitte uneksia.
-- Kaikki ihmiset voivat uneksia.
-- Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin
kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta
puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt
sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.
Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.
-- Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja
vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat
samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat
myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista.
Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä
odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja
silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe.
Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta
maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia
vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö
yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?
-- Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan,
ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle,
mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?
-- Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien
aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther
maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista
enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle
pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain
Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla
silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on
ilmestyvä lopun edellä.
-- Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin
aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?
-- Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä
merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä,
niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa.
Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen
taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon
ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa
ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa.
Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat
senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on
ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin
että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat
mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen
suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä
senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi
nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus,
synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain
lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä
tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia
vaivoja vastaan. Ja tämä on minun _sententiam_, minun tyhmän
ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä
Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta
suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on
tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka
on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut
valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun
nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen
tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva
nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika,
mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken
sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien
sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää
sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta
sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis
kiitokseksi sanottaman."
-- Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin
kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne
mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta,
ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän
eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko
luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista
tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä
avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte
hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille
ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu
aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä
hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa
yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan
mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa.
Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan
Herra Jumala.
-- Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari
ajatuksissaan. -- "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan
lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä
näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä
majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka
minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä
silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?
-- Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille
ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi
kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?
-- Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi
ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren
huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon
nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka
jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää
tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan
edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä
olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien
aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat
tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen
matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja
muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä
kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on
kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän
eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien
vaikutukseen.
-- Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun
maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat
vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli
ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle
ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden
lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata
hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin
alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa
vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti
kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan
vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on
saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa
valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta
kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.
-- Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta
milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut
kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte
eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt
vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa
elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen;
ylistäkäämme Jumalaa!
Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi
vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle,
rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa
meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta;
häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu
kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen
äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon
tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän.
Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa
unelmaa.