Kirkkaana iltapäivänä kerran huhtikuun lopulla samana vuonna 1616
tungeskeli suuri joukko ihmisiä Turun tuomiokirkon isolla ovella. Muuan
vaaleaverinen nuorukainen, joka vanhanaikaisesta viitastaan ja
hatustaan oli helppo tuntea nuoreksi herrasluokkaan kuuluvaksi
maalaisaatelismieheksi, läheni joukossa seisovaa kookasta vanhusta ja
kysyi, miksi kansaa oli siihen kokoontunut.
Ukko vastasi:
-- Herra Eevert Kaarlenpojan ruumis sanotaan tänään tuotavan
Kankaisista tuomiokirkkoon, ja tässä nyt odotellaan surusaattoa. Jumala
siunatkoon Eevert herraa! Kunnon mies hän oli niinkuin hänen
isävainajansakin, ja kunnon miehenä hän kuolikin kuninkaan ja isänmaan
puolesta.
-- Niin, sanoi nuorukainen, koko maa suree Eevert Hornia. Tunsitteko
hänet?
-- Isän minä tunsin hyvin; minä palvelin hänen väessään Liivinmaalla.
Eevert herralla oli sukkelampi pää, niin sanotaan, eikä kuulu hullumpi
mieheksi olevan hänen nuorempi veljensäkään, Kustaa herra. Sankarin
verta on Horneissa ja Flemingeissä; minä olen tosin enemmän Flemingien
väkeä, mutta kunnia sille, kelle kunnia tulee. Ja hyvää tekee vanhan
sotamiehen kuulla, että nuoret miehet tulevat kelpo isiinsä.
-- Jos olette ollut Flemingin väkeä, niin kai palvelitte vanhaa Klaus
herraakin? kysyi nuorukainen, jonka mielenkiinto silminnähtävästi oli
herännyt, ihastuneena vuosien köyristämään, mutta yhä vielä
uljasvartaloiseen sotilaaseen.
-- Vähän häntäkin, nuori herra; mutta enemmän sentään hänen hevosiaan.
Olin jo liian vanha palvelemaan talonpoikaissodassa. Sensijaan minä
opetin nuorta Juhana herraa ratsastamaan, sitä, kyllähän tiedätte,
jonka viaton veri vuoti hiekkaan täällä Turun ulkopuolella. Se oli
julma teko se, herra, mutta Jumalahan yksin tuomitsee ihmisten
aivoitukset.
-- Tunsitteko herra Arvid Tönnenpoikaa, ja hänen Tavastien sukua olevaa
poikaansa Iivaria? kyseli edelleen nuorukainen, jonka mieltä nuo
muistot olivat liikuttaneet.
-- Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei
ole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he
saivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli
kannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet
viattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.
-- Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut,
on jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen
isänsä surmaajan poika -- tekeekö hän oikein vai väärin?
-- Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata
kenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika
Tavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä
palvelleelta.
-- Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut
tänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on
kunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.
-- No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että
luulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian
ja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten
mittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa
kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.
Mutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia.
Meille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa
vihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten
syyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa
rauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja
tarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen
isänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.
-- Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. -- Te tiedätte
minun nimeni; sanokaahan minulle omanne.
-- Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on
vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan
silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja
uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?
-- En milloinkaan.
-- Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen
olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai
hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän
mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio
on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.
Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät
päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä,
paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten
pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin
auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä,
sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista,
joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen
vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin
kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää,
ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan
majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa
täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan
istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä
ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli
meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit
olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet
pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet
ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on
löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei
ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen
jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä
kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja
siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi
tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä,
joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.
Kirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui
aatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet
hankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä
oli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä
kivilattialla.
-- Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra
seurakumppaniltaan.
-- Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina
kuningattaren, haudalla.
-- Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?
-- Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan
tässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut
Liuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo
lailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan
entisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla,
joka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin
rukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja
alhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin,
Stenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle.
Muistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle
herttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan,
kuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet
siunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä... Niin, paljon olisi
siitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina
rouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen,
minä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä
sain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri
tulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä
sain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä,
niinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain
Sigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta,
joka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut
toiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma
katoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy
iankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan
rouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän
sai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla
kuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi
maita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori
Aake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen
huimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se
koko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.
-- Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla
lähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.
-- Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna,
ylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä,
ilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.
Tahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui
kaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli
näkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa
Hornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä
Turkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa
sotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin
asianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun
tuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki
sotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan
ollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin
kuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi
Suomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko,
sitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä
Eevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa,
joka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin
Kankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa
pappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine,
loistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja
kaksi airutta kulki viimeisenä.
Kansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.
Hautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen
mainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa
piti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu
mustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten
taistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren "Jumala ompi
linnamme", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät
kyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas
vainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.
Koko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei
kumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille
oli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli
aikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt
hamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään
saakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa
ollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa
marmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet
tulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei
enää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen
jalon sankarin lepokammiota.
Kuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle,
ja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen
ryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä
todistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi
kolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.