Yhä ahtaammaksi kävi Sigismundin läheteille Suomessa olo. Heitä
ajettiin talosta taloon. Voudit ja nimismiehet eivät heitä ahdistaneet
niin paljon kuin itse kansa, joka jo oli kyllästynyt sisällisiin
riitoihin ja tahtoi päästä rauhaan alinomaisilta yllytyksiltä. Jonkin
ajan kuluttua ei enää kukaan uskaltanut ottaa vastaan lähettejä eikä
suojella heitä päivisin, päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa öiseen
aikaan. Heidän ainoa toivonsa oli päästä salaa Ahvenanmaalle,
josta kenties keväällä avoveden aikana saisivat laivan Riikaan.
Majoitusmestari sanoi suoraan, ettei hän, rehellinen mies kun on, enää
viitsi sillä tavoin hiipiä ja haapia maita mantereita eikä pistää
kaulaa paulaan, ei, vaikka nuora olisi silkasta kullasta kierretty.
-- Älä epäile, poikani; pyhimykset kyllä antavat apunsa, kehoitteli
pater Padilla, joka nurisematta oli kestänyt kaikki rasitukset, mitkä
heitä olivat kohdanneet heidän öisillä harharetkillään. -- Kaikki pyhät
marttyyrit ovat kruununsa ansainneet taistelemalla uskottomia vastaan,
ja kirjoitettu on: _leones et viperas calcabis_.
-- Kunnianarvoisa isä -- vastasi sotilas maltittomasti -- minä
puolestani en huoli marttyyrin kruunusta ensinkään, sillä minä olen
kokonaan mahdoton sitä saamaan; sen kunnian suon teille itsellenne
vallan mielelläni, ja myyskennelkööt vain oikeauskoiset muutaman sadan
vuoden perästä teidän pyhiä luitanne ja saakoot viisikymmentä markkaa
joka mukulasta ja parannelkoot niillä luuvaloa ja hammastautia. Minä
olen tyytyväinen, kun saan täällä maan päällä syödä vatsani kutakuinkin
täyteen ainakin kerran päivässä ja pääsen sitten teidän sekä
pyhimysten esirukouksien avulla Pyhän Pietarin tallimestariksi
paratiisiin, sillä niin minusta vain näyttää, etten minä tässä
maailmassa siitä virasta suurta iloa saa. Minä arvelen, että täällä
ovat apajat lopussa. Jos tahdotte omin päin koettaa, niin toivon teille
kaikkea onnea ja iloa, minkä kaulapaula saattaa tuoda. Te osaatte jo
suomea. Mitä te tulkilla enää teette?
-- Viime yritys vielä, poikani, ja se Turussa!
-- Oletteko mieletön? Turussako? Ettekö tiedä, että kuningas ... tuota
noin ... herttua Kustaa Aadolf itse on siellä?
-- Juuri sen vuoksi, poikani!
-- Kuulkaas nyt, pater, olenhan teille kerran ennenkin sanonut, että
pysyisitte kiinni järkisyissä. Olen kyllä suostunut hiipimään täällä
koiran tavoin teidän ja Sigismundin tähden, mutta jos teillä on
mielessänne konnankoukkuja tuota kunnon nuorta miestä Gustavus Adolphus
Rexiä vastaan, niinkuin häntä ymmärtämättömät nimittävät, niin minä
puran kontrahdin. Jokos nyt meidän ainoa autuaaksi tekevä kirkkomme on
mennyt niin pitkälle? Hyi saakeli!
-- Puhutko, poikani, taas kuin tyhmä mies, joka pelkää omaa varjoansa?
Jalopeuran luolan suulta meitä juuri vähimmän osataan hakea. Jääköön
tuo nuori mies Gustavus taivaan tuomittavaksi, minä katson vain
tarpeelliseksi puhua muutamia sanoja kahden kesken vanhan Eerik piispan
kanssa, koetellakseni, vieläkö hengen miekka pystyy hänen paatuneeseen
omaantuntoonsa.
-- No olkoon menneeksi sitten, kunnianarvoisa isä; minä lähden
kanssanne vielä kerran _peijoonien_ ja _lipevien_ luo, niinkuin äsken
suvaitsitte lausua. Saattaa olla järkeäkin siinä, mitä Turusta
sanoitte, ja siellä on minulla muutama vanha ystävä, joitten luona
saamme turvaa ja suojaa päiväksi tai pariksi.
Näin keskusteltiin metsässä lauhkeana maaliskuun päivänä Turkuun vievän
tien varrella. Vähän aikaa keskustelun jälkeen siirrymme me tuohon
tuttuun seutuun, Suomenmaan silloiseen pääkaupunkiin, ja melkein yhtä
vanhaan piispantaloon lähelle tuomiokirkkoa.
Piispa _Ericus Erici_, liikanimeltään Sorolainen, oli tähän aikaan
arvoisa vanhus, kahdeksannellakymmenellä. Neljänäkymmentä ajastaikaa
hän oli ohjaillut Suomen kirkon laivaa, voimatta tosin suojella sitä
kokonaan kaikilta naarmuilta ja vuodoilta, mutta kumminkin johdattaen
sen jotakuinkin eheänä ajan tyrskyjen, kuningasten oikkujen, suosion ja
epäsuosion, liturgiamelujen, paavilaisten harhaoppien ja kankean
oikeaoppisuuden keskitse. Nyt hän oli kapitulareineen palannut
Helsingin valtiopäiviltä ja istui iltapäivällä huoneessaan,
kirjoitellen uutta suomalaista postillaa, jonka hän aikoi painattaa.
Silloin tultiin ilmoittamaan jonkun muukalaisen matkustajan pyrkivän
hänen puheilleen. Sitä ei vanhalla piispalla ollut tapana kieltää
milloinkaan, hän kun oli jokaisen puhuteltavissa, ja niinpä seisoi pian
hänen edessään sama salaperäinen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan
pater Padillan nimellä.
Kunnianarvoisa pater puhui tietysti latinaa ja oli olevinaan
matkustavainen _protestanttinen_ lääkäri, joka ei sanonut saattavansa
lähteä Turusta ennenkuin oli käynyt ilmaisemassa erinomaisen
kunnioituksensa niin kuuluisalle miehelle kuin piispalle, semminkään,
koska hän, lääkäri, oli vähän tutkistellut jumaluusoppia ja olisi
kiitollinen, jos piispa poistaisi hänen epäilyksensä muutamiin
Augsburgin uskontunnustuksen opinkappaleihin nähden. Se oli hurskaan
ylipaimenen arkaan kohtaan kajoamista, ja niinpä piispa ryhtyikin
asianmukaisesti kumoamaan vieraansa epäilyksiä. Mutta kun lääkäri,
vastoin otaksumista, näkyi tuntevan erittäin hyvin sekä Raamatun että
kirkkoisät, niin ei tuo kumoaminen ollut niinkään helppoa, ja oikeinpa
piispa hämmästyi, kun huomasi olevansa vähällä joutua alakynteen. Siinä
oli jo liikaa mitä maltillisimmallekin luterilaiselle piispalle, ja
lopulta hän piti oikeutettuna kummastuneena kysyä:
-- _Quid Saulus inter prophetas_? Oletko juutalainen?
-- Mitäpä minä muuta olisin kuin yksinkertainen, taitamaton Cornelius,
joka kuuntelee Pietarin opetuksia? Kunnianarvoisa isä, näyttäkää
Raamatun ja kirkkoisien avulla, että minä olen harhateillä, niin olen
koko maailmalle julistava, miten oppinut olette.
Niissä sanoissa piili eräänlaista pilkkaa.
-- Mitä minulta tahdot? kysyi hän. Sinä et ole se, miksi tekeydyt. Kuka
olet?
-- Kukako olen? vastasi muukalainen jättäen teeskentelemisensä ja
ylpeästi nousten tähänastisesta nöyrästä asennostaan. -- Sen sanon
heti. Minä olen pyhä yhteinen katolinen kirkko, joka vielä, ennenkuin
sinun päiväsi päättyvät, tahtoo suuren armeliaisuutensa tähden tulla
sinun, uskonsakieltäneen poikansa luo ja viimeisen kerran tarjota
sinulle synninpäästöä sillä ehdolla, että kokonaan antaudut sen
valtaan. Minä tunnen elämäsi, toimesi seurakunnan paimenena ja
horjuvaisuutesi. Minä tiedän, että sinä yhtä horjuvaisen kuninkaan
aikana kerran olit taivaan aseena, jolla oikea usko jälleen pantiin
voimaan näissä pimitetyissä pohjan maissa, mutta samanpa kuninkaan
keralla sinä uudestaan uskostasi luovuit ja teit itsesi vikapääksi
syntiin, jota ei anteeksi anneta, nimittäin syntiin Pyhää Henkeä
vastaan. Sinä olet palvellut, sen tiedän, kahta herraa, ja tämän
maailman ruhtinas on sinut pettänyt, joten olet häneltä saanut osaksi
vuoroin kiitosta, vuoroin kiittämättömyyttä. Sinä olet, sen tiedän,
ollut syytettynä ja ajaksi erotettunakin ylimmäisen paimenen virasta,
ja tiedänpä vielä, mitä sinä et tiedä, nimittäin, että olet yhtä
lähellä ajallista kuin iankaikkistakin kadotustasi, sillä hän, jota
sanotaan kuninkaaksesi ja yliherraksesi -- vaikka kirkon kutsumuksena
on hallita ruhtinaita eikä totella heitä -- aikoo nyt ottaa sinulta
itäisen osan hiippakuntaasi ja odottaa vain soveliasta syytä antaakseen
sinulle viransijaisen. Tämän kaiken minä tiedän, ja siksipä on Rooman
pyhä isä lähettänyt minut tänne vielä kerran, ja viimeisen kerran,
avaamaan armon ovea sinulle, uskosi hylänneelle piispalle, ja kysymään,
tahdotko tunnustaa syntisi ja saada synninpäästön niillä ehdoilla,
jotka minä määrään. Kas tässä käskykirje, joka minulla on paavin
lähettiläänä! Sen huomaat kyllä oikeaksi.
Ja hän ojensi piispalle pergamentin riippuvine sinetteineen.
Eerik piispa oli tunnettu sävyisäksi, lempeäksi ja maallisissa
asioissa toisinaan heikoksi mieheksi. Mutta hänessä, kuten monessa
samankaltaisessa kovien aikojen miehessä, oli tuon hurskaan sävyisyyden
perustana luja usko ja vakaumus, mikä tuli ilmi, kun oli kysymys hänen
hengellisestä virastaan ja sielujen autuudesta. Hän kuunteli
muukalaisen innokasta puhetta levollisesti, mutta hänen katseensa
loisti, vaipunut pää kohosi, ja luja ja selvä oli hänen äänensä, kun
hän vastasi:
-- Eksynyt veljeni! Minun ei tarvitse lukea kirjettäsi; puheesi sanoi
minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Sinä olet tullut tänne kuin susi
lammasten vaatteissa ryöstämään paimenta laumalta, kun et saanut laumaa
paimenelta, mikä olisi ollut sinusta mieluisampaa. Sillä mitäpä Rooman
pyhä isä välittää pian poistuvan ukon sielusta? Mieluummin hän haluaisi
nähdä nyt, kuten muinaisinakin aikoina, Turun piispain lankeavan hänen
istuimensa juureen ja tarjoavan hänelle pietarinrahaa muka
lunastukseksi sieluista, joita ei kumminkaan hän ole lunastanut, vaan
kaikkien Mestari. Sinä sanot tulevasi katolisen kirkon nimessä, ja sinä
solvaat kirkkoasi, sillä ne kirkkoisät ja pyhät miehet, joita kirkko
pitää niin suuressa kunniassa, eivät tulleet milloinkaan Jumalan
seurakuntaan valepuvussa tai salanimin. Jumalan totuus astuu ihmisten
eteen selkeänä ja peittelemättömänä kuin auringonloiste leviää yli
vuorten ja laaksojen, ja niin astui oppi-isämme Martti Lutherkin
paavienne ja keisarienne eteen, jotka tahtoivat hänet tuhota. Kuule
minua, turhaan sinä olet tullut tähän maahan, joka pysyy lujana Jumalan
puhtaassa sanassa ja on valmis verellään vahvistamaan uskonsa. Kuule
minua, yhtä turhaan olet tullut minunkin luokseni, joka en tunnusta
muuta omantuntoni tuomaria kuin Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Mene
tarjoilemaan ihmisoppiasi ja omantunnonkahleitasi niille, joilta te
pidätätte pyhän sanan, meidän kaikkien kurittajan! Minä annan sinulle
anteeksi ja rukoilen Jumalan Henkeä valaisemaan sinua mitä Hänen
valtakuntaansa tulee.
-- No niin -- vastasi vieras muuttaen äänensä -- olen puhunut sinulle
Rooman pyhän isän lähettiläänä, ja sinä olet minun varoitukseni
hylännyt. On minulla muutakin sanottavaa sinulle, ja sitä sinä kenties
kuuntelet mieluummin. Sinulla oli poika...
Eerik piispa loi häneen kysyvän katseen.
-- Sinulla oli poika, jonka lähetit opintoja harjoittamaan
Wittenbergiin. Siitä on nyt jo kolmattakymmentä vuotta. Tämä poikasi
oli niin onnellinen, että hän itse sen ajan kerettiläisyyden pääpesässä
löysi ystävän, joka armahti hänen sieluaan ja saattoi hänet takaisin
oikeauskoisen katolisen kirkon helmaan.
-- Jumala lähetti minulle sen koettelemuksen, huokasi piispa.
-- Tuo poika matkusti jonkun ajan perästä Roomaan ja päätti siellä
opintonsa eräässä etevimmistä kollegioista. Hän oli lahjakas, ja
uuttera hän oli. Hänen onnistui saavuttaa pyhän isän luottamus, ja hän
sai pian korkeita hengellisiä virkoja. Vihdoin...
-- Vihdoin kutsuttiin hänet pois miehuutensa iän alussa -- keskeytti
Eerik piispa värisevin äänin -- kutsuttiin sinne, missä ei kysytä muuta
hengellistä virkaa eikä arvoa kuin Hänen ansiotansa, joka kuoli
syntisten takia.
-- Sinä erehdyt, jatkoi vieras, hänkin lempeämmin. -- Hän ei kuollut,
hän muutti vain nimensä.
-- Kuinka? Elääkö hän? Mutta sehän ei ole mahdollista: minulla on
varmat tiedot hänen kuolemastaan.
-- Lienevätkö ne olleet niin varmoja?
-- Niin sanottiin. Jos tuo on vain uusi juoni, niin turhaan raastat
vanhan miehen sydäntä.
-- Ne, jotka sinulle sen sanoman toivat, pettivät sinua joko tahallaan
tai tietämättään. Poikasi katosi maailmasta hautautuen luostariin.
Siellä hän kuritti ruumistaan katumustöillä, joita ei itse pyhä
Franciscus Assisilainenkaan olisi hävennyt, mutta rauhatonta sieluaan
hän ei voinut saada vaikenemaan. Oliko se taivaista kutsumusta vai
oliko se pelkkää hehkuvaa kunnianhimoa? Hän ei tiennyt sitä itsekään.
Kolme vuotta harjoitettuaan ankaria katumustöitä hän astui jälleen
maailmaan, hänet lähetettiin vaikuttamaan kirkon eduksi Saksanmaalle,
Puolaan ja vihdoin Pohjoismaihin ... paavin lähettiläänä...
Eerik piispa nousi seisaalleen, mutta vaipui taas takaisin tuolilleen.
-- Sinä se olet! huudahti hän äidinkielellään, suomeksi. Pojan mukana
palasivat nuoruuden muistot.
-- Niin, minä se olen, vastasi vieras samalla kielellä ja samojen
muistojen vallassa.
-- Voi Absalomia, voi poikaani Absalomia! Suokoon Jumala, että voisin
edestäsi kuolla! vaikeroi vanhus, muistaen miten David kuningas suri
kapinoitsevaa lempipoikaansa. -- Suokoon Jumala, että voisin lunastaa
takaisin sielusi.
Muukalainen oli vaiti. Hän lienee taistellut ankaraa sisällistä
taistelua, ja hetkeksi pääsi hänen sydämensä voitolle, tuo ihmissydän,
jonka hän jo kauan sitten luuli tukahduttaneensa paastoilla ja
katumustöillä, jopa niin kokonaan hävittäneensä, että hän sen jälkeen
oli hengetön olento kirkon palveluksessa: _perinde ac cadaver_, kuten
julma vala kuului.
Nyt hän heittäytyi äkkiä intohimoisen kiihkoisena vanhuksen jalkoihin
ja huudahti, suomeksi jälleen:
-- Isä, siunaa minua! Unohda menneisyys! Ajattele tulevaisuutta! Minä
en saa rauhaa ilman sinun siunaustasi. Katso, elomme on varjoa, sanamme
haihtuu. Joudu, isä, ennenkuin jälleen voitan oman itseni ja jälleen
nousen sinua vastaan. Isä, siunaa minua nyt, nyt juuri, nyt juuri...!
Jos hän olisi sanonut vain tuon liikuttavan rukouksen ensi sanat, niin
olisi isä luultavasti joutunut samanlaisten kuohuvien tunteiden valtaan
kuin hän itsekin ja täyttänyt hänen pyyntönsä. Mutta hän oli sanonut
liian paljon, hän oli itse koskettanut esirippua, joka peitti heidän
välillään olevan kuilun, ja niinpä isä ennätti muistaa olevansa piispa.
-- Tule -- sanoi Eerik piispa verkkaan -- tule syliini kuin
tuhlaajapoika. Tule ilman ehtoja ja välipuheita, kokonasi, sieluinesi,
semmoisena kuin kerran olet astuva taivaallisen isäsi eteen, ja minä
olen siunaava sinua!
Voi, hänkin oli sanonut liian paljon, hänkin antoi sanan kuolettaa
palavan hengen. Poika tuli entiselleen.
Hän, paavin lähettiläs, pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin
karkoittaakseen ihanan, mutta eksyttävän unen, nousi vitkalleen ja
lausui väräjävin äänin:
-- Et siis tahdo ottaa minua vastaan _semmoisena kuin olen_?
-- Kyllä, semmoisena kuin olet; takanasi tuhlaajapojan elämä,
sydämessäsi katumus, edessäsi uusi elämä ja yläpuolellasi isäisi
Jumala.
-- _Reverende domine episcope_ -- vastasi muukalainen ruveten jälleen
puhumaan yleiskieltä -- sinäpä sen sanoit, ja minä kiitän sinua, että
jälleen muistutit mieleeni, kuka _sinä_ olet ja kuka _minä_ olen.
Kirjoitettu on: _propter me demittas patrem et matrem_. Niinpä olen
minä jälleen oikeauskoinen katolinen kirkko, joka julistaa sinut
tuhlaajapojakseen ja kysyy sinulta vielä hautasi partaalla, tahdotko
luopua ravasta, jota olet syönyt, ja palata isäsi huoneeseen?
-- Ja minä -- vastasi Eerik piispa, hänkin latinaksi, ja hänen otsansa
kohosi ylevänä -- minä olen Jumalan evankelinen kirkko, joka ei
tunnusta ihmisoppeja, vaan ainoastaan Jumalan ilmoitetun sanan, ja nyt
kysyn minä sinulta, Gabriel Eerikinpoika, joka olet kieltänyt
iankaikkisen totuuden, tahdotko luopua paavilaisesta harhaopista ja
tunnustaa sitä uskoa, jota Kristus ja hänen apostolinsa ovat
saarnanneet maailmalle?
-- Mitenkä? Oletko unohtanut, vanhus, että kuusitoista vuosisataa puhuu
sinulle _minun_ kirkkoni uskossa!
-- Erehdyt. Kahdentoista sadan ajastajan pimeys ei ole voinut sammuttaa
sanan ja apostolisen ajan valoa, jonka Jumala jälleen viritti yöstä
palvelijansa Martti Lutherin avulla sata vuotta takaperin.
-- Etkö tiedä, luopiopiispa, että lukemattomat pyhimykset ja marttyyrit
ovat verellään vahvistaneet sen totuuden, jota sinä julkeasti uskallat
ylenkatsoa!
-- Niin, sanoo profeetta Jeremias, aina vaatteittesi liepeissäkin on
vanhurskasten verta, ja sinä sanot vielä: minä olen viaton!
-- Meille on annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta sitoa ja
päästää, ja minä sidon sinut Pyhän Pietarin seuraajan nimessä.
-- Herra sanoo Hesekiel profeetan suulla: Ne sielut, jotka te
vangitsette, olen minä vapaiksi päästävä. Ja niin olen rikki repivä
teidän päänalusenne ja pelastava kansani teidän käsistänne, niin
ettette sillenne enää heihin rupea. Ja te saatte kuulla, että minä olen
Herra.
-- Kylliksi. Me näemme toisemme viimeisenä päivänä. Silloin sanotaan:
_Unus evehitur, alter manet. Respice finem._ Minä pesen käteni.
-- Ja minä pesen sieluni elävässä vesilähteessä. Mene, babylonialaisen
porton onneton kumartaja, pese kätesi hänen saastaisessa veressään!
Minä käyn edeltäsi rukoilemaan puolestasi.
-- Isä ... ei...! En tarvitse sinun esirukouksiasi. Hyvästi!
-- Ja kuitenkin minä rukoilen. Herra valistakoon sinua. Jää hyvästi!
Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Se oli ajan uksi, joka iäksi erotti
isän ja pojan toisistaan. Sen oven takana oli iäisyys.
Eerik piispa vaipui voimatonna nojatuoliinsa postillansa ääreen, jolla
hän aikoi lohduttaa niin monia sieluja. Itse hän tunsi olevansa
murtunut mies. Piispa oli voittanut, isä oli kukistettu.
12. NEITI KIRSTI FLEMINGIN KIRJE ÄIDILLEEN ROUVA ANNA GYLLENBÖGELILLE
(OMAA SUKUAAN HORN).
Strömsholm 28. p. maaliskuuta 1616.
Armas, rakas Äiti rouva! Nöyrä ja lemmellinen tervehdys, ynnä toivomus,
että Jumala Kaikkivaltias pitäisi rakasta Äiti rouvaa hyvissä voimissa,
mitä minäkin joka päivä rukoilen, meille kaikille iloksi ja
mielihyväksi näissä ajan vastuksissa.
Vaikka minä Kuninkaallisen Majesteetin pikalähetin mukana, joka palasi
Tukholmasta Turkuun, jo lähetin sen hyvän sanoman, että minä olen
onnellisesti kestänyt tuon Ahvenanmeren retken vaarat, tahdon kumminkin
nyt, koska on tilaisuus, toisen lähetin matkustaessa Turkuun,
kertoa Teille, rakas Äiti rouva, vähän enemmän siitä, mitä tällä
vaivalloisella matkalla sekä myöskin minun tänne Strömsholmiin tuloni
jälkeen on tapahtunut. Minun täytyy sanoa, etten minä ilman sydämen
ahdistusta ajatellut levottomuuttanne, r. Äiti rouva, jota tunsitte
minun tähteni, sillä tehän, r. Äiti rouva, ensi alussa olitte niin
kokonaan tätä matkaa vastaan ja monella rakkaalla neuvolla tahdoitte
saada minut siitä luopumaan, kuten, ainakin senkaltaisesta, joka ei ole
sopivaa eikä tarpeellistakaan. Mutta sittenkun Te, r. Äiti rouva,
olitte uutterista pyynnöistäni taipunut ja määrännyt vanhan, uskollisen
palvelijanne Långströmin minulle suojelukseksi, olin minä omasta
puolestani hyvillä mielin ja lähdin matkalle Turusta tämän kuun 10 p:nä
kello 6 aamulla. Koska se oli perjantai, niin varoittivat minua
muutamat, ettei minun pitäisi lähteä, vaan odottaa lauantaita, se kun
olisi onnellisempi päivä, mutta siitä minä en huolinut, vaan väitin,
että kaikki päivät ovat yhtä onnellisia, kun vain ihminen vilpittömästi
uskoo itsensä Jumalan huomaan ja huostaan.
Me kuljimme neljässä reessä jäällä, pikalähetti edellä ja minä perässä
Maijun ja Långströmin kanssa, mutta meidän edellämme kulki kaksi
hiihtomiestä, jotka tutkivat jäätä, voisiko se kantaa meitä. Sinä
päivänä me tulimme onnellisesti Föglöhön, mutta seuraava päivä ei
mennyt yhtä onnellisesti, sillä tultuamme puolitiehen Eckerön ja Föglön
väliä me kohtasimme meren jäässä ison railon, jossa vesi pauhasi kuin
koskessa, ja koskei meillä ollut venettä, niin meidän täytyi palata.
Meidän tullessamme takaisin Föglöhön oli siellä kolme muuta
matkustajaa, jotka myöskin pyrkivät Ahvenanmaalle, nimittäin
eräs saksalainen tohtori ja hänen tulkkinsa, jolla oli mukana
mustalaispoika. Koska silloin oli sunnuntaipäivä, olisimme mielellämme
menneet kirkkoon, ellei pikalähetillä olisi ollut niin ylenpalttinen
kiire, ettei hän voinut odottaa. Me jatkoimme matkaa ja olimme
palkanneet neljä miestä, jotka lykkäsivät edellään venhettä; sillä
pääsimme railon poikki ja saatoimme auttaa muitakin sen ylitse, sillä
suuri joukko ihmisiä oli tullut saarilta, matkalla kirkkoon, ja sitä
oli varsin hupaisa nähdä kirkkaassa päivänpaisteessa iljankojäällä.
Pitkälti oli vielä Ahvenanmaan mantereelle, kun rupesi pilveilemään ja
myrsky pyryilmoineen yllätti meidät. Taidatte vielä muistaa, r. Äiti,
kuinka Klaus veljellä oli tapana minulle sanoa: sinä olet kaiketikin
lumikuninkaan ristitytär, koska harvoin on pyryttämättä minun ollessani
matkalla. Tulikin niin hirveä pyry ja pimeä, ettemme voineet löytää
tietä ja vietimme yön paljaalla luodolla. En tiedä, olisimmeko siellä
kuoliaaksi paleltuneet, mutta tohtorin tulkki, vanha, iloinen sotilas,
keksi keinoja kaikkeen. Hän löysi veden ajamia puita, teki aimo tulen,
lämmitti meille olutta, jota hänellä oli mukanaan, ja käänsi reet sillä
tavoin, että saimme niistä suojaa. Niin kului yö jotenkin hyvin, paitsi
että mustalaispoika teki kiusaa ja lakkaamatta sysäsi hiiliä niin
lähelle Maijua, että hame kärventyi ja sukkiin paloi reiät, minkä hän
sanoi olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.
Toisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli
sangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut
valkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää,
sillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi
taata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään
asti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei
kanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä
kun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme
kärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi,
ellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita
nähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä
tarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan
maasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt
selville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut
vakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen
mielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen
houkutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka
ovat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa
itseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.
Jää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä
matkalle jälleen, ja sanoimme "_valet_" tohtorille ja soturille,
joitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti
reippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla
huvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin,
sanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.
Me lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja
kallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme
ulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli
onneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili.
Se, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää,
että meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä
kohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä
eikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen
peittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia
värejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan
Kaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut
kaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää
kuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja
kahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten
minä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni
iloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme
huomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja
Maijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta
koskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua
kauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.
Tukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r.
sukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja
oli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en
malttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin
perille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina
kuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen
eikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla
ilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa,
kuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon
enkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä
koettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös
lausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin
vihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja
kuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka
Kaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi
ottaa vanha Kustaa kuningas.
Minä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä
koettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen
asiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän
oli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta
hiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä
katsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät
viheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja
niistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha.
Kun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste
hänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos,
kyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten
jälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole
ainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi,
vaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.
Vaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta
hänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä
hän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää,
ja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken,
mikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta
heti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina
tulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä
iloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta
kuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko
vainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista
sotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai
siitä, mikä lähinnä oli mielessämme.
Niin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin
mieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että
hän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja
kuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä.
Siihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se
muka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi
olla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin,
_jos_ se on tarpeen.
Minä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että
saisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa
koko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta
minua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen,
mikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin,
että sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta,
niin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä
hänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä
taidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.
Näin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen
esteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas
puhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte,
enkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat
poskensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin
odottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa.
Hän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin
lopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä
muuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.
Minä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin
tehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään
torjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun
muuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli
kirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä
kätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä
minä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa
käteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista
toisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja
toisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä
kukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia
oikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä
lukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista
muodostui _Christina F._, ja toisen, joista tuli _Fleming_.
En tiedä, kuinka kauan hän lienee tavaillutkaan näitä papereita. Hän ei
näkynyt ymmärtävän niitä tai ei saattanut lukea niitä itkulta, tai hän
epäili siinä piilevän jotakin vilppiä. Mutta käsiala oli hänelle
hyvinkin tuttu, hän ei saattanut epäillä enää. Silloin hän heitti
paperit luotaan ja katsoi minuun sellaisin silmin, etten minä
milloinkaan olisi voinut luulla hänen saattavan siten katsoa minuun,
juuri kuin olisin ollut hänen verivihollisensa. Mutta minä sanoin
hänelle kyyneleitä vuodattaen, etten minä ole siihen syypää, etten
milloinkaan ole etsinyt kuninkaan suosiota, mikä olisi minulle suuri
sydämen suru, ellen minä tietäisi, että se menee pian ohitse. Minä
lupasin hänelle, etten milloinkaan tapaisi kuningasta, ennenkuin hän jo
on avioliittoon vihitty, ja pyysin Ebbalta anteeksi, että olin
viattomana syynä noihin runoihin, pyytäen myöskin häntä muistamaan
minun uskollista esirukoustani ja sitä rehellistä aikomusta, joka minun
matkallani oli. Te tiedätte, r. Äiti rouva, että Ebballa on kultainen
sydän, ja kun hän oli vähän toipunut ensimmäisestä kiihkeydestään,
sanoi hän kyllä ymmärtävänsä, että asia saattaa olla niinkuin minä olin
sanonut. Mutta hän ei sillä kertaa sanonut voivansa enempää puhua; hän
tahtoi ajatella asiaa huomiseen saakka.
Minä heittäydyin vuoteelleni ja itkin. Mutta en ollut vielä maannut
pitkääkään aikaa, kun Ebba jo tuli takaisin, lankesi kaulaani, sanoen
nyt hyvin tietävänsä, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä; hän
pyysi minulta anteeksi, että oli ollut niin kiivas minua kohtaan eikä
heti tahtonut uskoa. Sitten me kauan aikaa puhelimme rakkaasti
keskenämme hamaan päivän koittoon asti. Hän sanoi minulle kaikki, mitä
hänen sydämellään oli, ja Te, r. Äiti rouva, kyllä ymmärrätte, mitä se
oli, mutta minä en nyt siitä kirjoita, koska se on hänen asiansa eikä
minun. Sitä minä vain en voi jättää sanomatta, että sen yön jälkeen on
Ebballa ollut enemmän mielen rauhaa kuin moneen aikaan sitä ennen,
koska hän nyt varmaan tietää sen, mikä ennen oli epävarmaa ja kalvoi
kuin käärme hänen sydäntään. Ruotsin kuningatar hänestä ei tule, mutta
sen sijaan hänestä tulee nöyrä, rohkeamielinen nainen, joka on
sovinnossa Jumalansa kanssa.
Älä siis, r. Äiti rouva, toru itsepäistä tytärtäsi siitä, että hän niin
tuhman rohkeasti lähti merten jäille tämän asian tähden, josta vihdoin
kumminkin lienee ollut jotakin hyötyä. Kaarina kuningatar toivottaa
armollisesti kaikkea hyvää ja myöskin Ebba vakuuttaa sinulle
kunnioitustaan. Jumala hoivatkoon r. Äiti rouvaa pitkään ikään ja
onneen,
toivoo armaan, rakkaan Äiti rouvan aina kuuliainen
tytär ja nöyrä palvelija
_Christina Fleming_.
P. S. Långström pyytää nöyrästi mainita, että Kimo on hyvässä kengässä
nyt iljanteiden aikana. Minä olen myöskin saanut juuri kuulla sen
huhun, että Birkholt on kuninkaan puolesta kosinut erästä Brandenburgin
prinsessaa. Suokoon Jumala sen olevan totta. Voi hyvin, vergiss mein
nicht.
_C. F._