Sigismund kuninkaan Suomessa olevan puolueen jäännökseltä oli rohkeus
masentunut, kun sanoma tuli Helsingin valtiopäivistä. Kaikki
aatelismiehet, joilla vielä oli vähänkin tilaa ja taloa, vetäytyivät
yhä kauemmas niistä harvoista itsepäisistä, jotka rohkenivat yhä
salahankkein toimia viraltapannun kuninkaan hyväksi, ja nuo moniaat
olivat enimmäkseen vain epätoivoisia onnenpyörän ääressä pelaajia,
seikkailijoita, jotka olivat valmiita uskaltamaan mitä hyvänsä, koska
he jo olivat menettäneet kaiken; he olivat senlaatuista väkeä, jota
vallankumoukset ja sisälliset sodat aina heittelevät merihylkynä
tulevaisuuden rannoille. Mutta olipa siellä täällä joku harvinainen
poikkeuskin.
Kurjalan kartanossa Lammin pitäjässä Hämeessä asui urhoollisen Iivari
Tavastin leski, Kaarina Stenintytär Fincke, niitä naisia, joitten
rakkaus ei tiedä rajoja eikä viha sovitusta. Elämänsä edellisellä ja
kauniimmalla puoliskolla hän oli uhrannut kaikki rakkaudelleen, joka
hänet kiinnitti pelottomaan ja nuhteettomaan ritariin; jälkimmäisellä,
kolkolla ja yksinäisellä elämänsä puoliskolla hän oli ottanut
täyttääkseen kalliin velvollisuuden, miehensä kunnian palauttamisen.
Eräänä päivänä helmikuussa tuona samana vuonna 1616 hän kutsui luokseen
nuoremman poikansa, vaaleakiharaisen Pentin, jonka lempeiltä ja
kauniilta kasvoilta hän luki kaikki rakkautensa päivien onnelliset
muistot, vihasta ei varjoakaan, ja lausui hänelle:
-- Poikani, sinä olet kahdeksantoistavuotias, kätesi on luja,
sydämesi uskollinen, ja minä olen kasvatuttanut sinut kaikissa
ritarillisissa harjoituksissa. Sinun on aika kostaa isäsi puolesta.
Nuorukainen oli vaiti. Äiti jatkoi:
-- Minä tiedän, mitä mietit. Vanhempi veljesi Sten Iivarinpoika on
suvun pää ja lain ja maan tavan mukaan isäsi perillinen. Mutta Sten on
nuoresta pitäen tuottanut minulle surua ja murhetta rajun ja levottoman
luonteensa takia, muun muassa viime talvena, silloin kun hän tappoi
kornetti Bosinin tässä Kurjalan kartanossa. Sten palvelee uutta
kuningassukua; hän on isänsä uskoton poika. Sinä yksin olet kutsuttu
palauttamaan isäsi kunnian.
-- Äiti -- vastasi poika sävyisästi -- anna miekka minullekin
palvellakseni kuningas Kustaa Aadolfia. Hän on lempeä ja urhoollinen.
Miksi vihaat häntä? Itsehän rukoilit Kaarle herttuaa, että hän antaisi
sinun pitää Kurjalan! Hän ja hänen poikansa ovat antaneet meille
jälleen kotimme ja tilamme. Miksi vihaat uutta kuningassukua?
-- Jumala ei ole antanut minulle tyttäriä, vaan niiden sijaan kaksi
poikaa, joista toisella on suden, toisella kyyhkysen sydän rinnassa,
huokasi äiti. Etkö ymmärrä, että jos olisin tahtonut verisesti ja
kuolemalla kostaa nuorelle Kustaa Aadolfille, niin olisin usuttanut
hänen kimppuunsa vanhemman veljesi, joka olisi raadellut hänet
kappaleiksi. Mutta se ei ole tarkoitukseni, en tahdo hänelle mitään
pahaa, tahdon vain temmata kruunun hänen päästään ja laskea sen
laillisen kuninkaan Sigismundin jalkain juureen. Koko sukusi aina
Steniin asti on palvellut laillista kuninkaanvaltaa, ja se, se yksin
voi nostaa jälleen arvoon isäsi muiston. Niin kauan kuin Kaarle
herttuan jälkeläiset kantavat valtikkaa, olen minä kapinoitsijan leski
ja sinä maankavaltajan poika. Nyt on jo seitsemättätoista vuotta siitä,
kun isäsi ja isäsi isä otettiin vangiksi Viipurin linnassa, ja minkä
palkan he saivat silloin, he, jotka uskollisesti olivat palvelleet
kuningasta ja isänmaata? Kaarle herttua oli tuomarina omassa asiassaan;
hän pani nuo urhoolliset käsivarret häpeällisiin kahleisiin, hän
kuljetutti nuo uskolliset miehet Viipurin tullin ulkopuolelle,
heidän päänsä putosivat pyövelin kirveen iskusta, ja ne pantiin
rautaseipäitten nenään linnan ulkopuolelle. Voi, minkälainen näky se
oli! Ja minä ... minä jäin yksin kahden hennon lapsen kanssa; heidän
tähtensä täytyi minun langeta verikoiran jalkoihin ja armona kerjätä
takaisin laillista omaisuuttamme! Sen tein minä, poikani, ja katso,
minä elän vielä! Mutta minä elän saattaakseni kerran vielä pestä pois
veritahrat isiesi muistosta; minä elän saattaakseni sanoa sinua
rehellisen miehen pojaksi, ja sitä päivää minä odotan, jolloin isäsi ja
isäsi isän viattomuus julistetaan koko valtakunnassa. Ymmärrätkö minua
nyt?
-- Ymmärrän, vastasi nuorukainen, ymmärrän sinun oikeutetut toiveesi ja
antaisinpa henkenikin, kunhan vain sinä saisit nähdä tuon ikävöimäsi
päivän. Mutta sitä en ymmärrä, miten vallankumous voi tehdä sen
mahdolliseksi! Koko valtakunta on uuden kuningassuvun puolella, Suomen
säädyt uudistavat Helsingissä uskollisuudenvalansa, eikä maassa enää
yksikään käsi kohoa puolustamaan Sigismundin asiaa. Mitä me, me kaksi,
voimme saada aikaan koko valtakuntaa vastaan? Lähetä minut Kustaa
Aadolfin luo; minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja lupaan palvella
hänen sukuansa kuolinpäivääni asti, kun hän vain kuninkaansanalla
peruuttaa isäni ja isäni isän väärän tuomion!
-- Sinä olet lapsi, Pentti, ja puhut lapsen lailla. Kuningasko
julistaisi vääriksi isänsä tuomiot!
-- Mutta tuomiohan on kumottu, koska olemme saaneet tiluksemme
takaisin.
-- Armosta ne olemme saaneet! Nainen saattaa pyytää armoa; mies hakee
oikeutta. Olemme saaneet äidinperinnön, mutta saamatta on vielä
isänperintö, kaunis Hämeessä sijaitseva Vesunnan kartano ja sen
kolmekymmentä kalaista järveä ja sen laajat laidunmaat. Se on kerran
oleva perintösi isän puolelta, Pentti. Emmekä me ole niin aivan
yksinämme kuin luulet. Vielä on urheita miehiä, jotka tahtovat jotakin
uskaltaa oikean asian puolesta. Ole mies, poikani, ja ota miehenä
vastaan äitisi luottamus! Tänä yönä kokoontuu Sigismund kuninkaan
puoluelaisia tänne Kurjalaan keskustelemaan tehokkaista toimista,
joihin on ryhdyttävä ensi keväänä kuninkaan avulla, ja sinä olet
valittu tämän yleisen kapinan johtajaksi.
-- Minäkö? huudahti nuorukainen todella hämmästyneenä.
-- Sinä, vastasi äiti tyynesti. Mitä sinulta iästä ja kokemuksesta
puuttuu, sen korvaa nimesi. Pohjoinen Uusimaa ja eteläinen Häme ovat
monesti ennenkin seuranneet isäsi ja isäsi isän lippua. Ja ne nousevat
vieläkin kerran kapinaan, kun Tavastin nimeä kantava mies käy niitä
johtamaan, ja siitä pidetään kyllä huolta, että sinä saat avuksesi
sotataitoisia miehiä.
-- Säästä minua, äiti! Tahdotko vielä kerran tuottaa maahan kaikki
sisällisen sodan kauhut?
-- Ja mikä sinun mielestäsi sitten tämä tila on, missä nyt olemme
kaksikymmentä vuotta eläneet? puhkesi Kaarina rouva jälleen puhumaan,
tietämättään sekoittaen yhteen omat etunsa sekä yleisen hyvän, mikä on
niin tavallista puolueriidoissa, että itse älykäs Kaarle IX:kin
usein joutui siihen erehdykseen. -- Laiton hallitsija -- silloinhan on
aina sisällinen sota. Tehkäämme siitä viimeinkin loppu. Sinun ei
tarvitse taistella ainoastaan yksissä neuvoin talonpoikain kanssa.
Lukuunottamatta Horneja ja valitettavasti nykyjään myös Flemingejä,
maassa tuskin on ainoatakaan aatelissukua, jossa ei olisi Sigismund
kuninkaan salaisia puoluelaisia. Kuultuaan aseittemme ensimmäisen
menestyksen he riisuvat naamarinsa. Stjernkorsit, Spåret, Slangit,
Munckit, Lindelöfit, Boijet, Kurjet ja monet muut tulevat puolellemme.
Rohkaise mielesi, kyyhkyssydän! Tänään vaadin vain kuulijaa, huomenna
kenties sotilasta. Ensin äly, sitten miekanisku.
Nuori Pentti Iivarinpoika huokasi ja ajatteli itsekseen, ettei
tämänpäiväinen äly voisi tehdä sen parempaa kuin estää huomiset
miekaniskut, mutta hän tunsi äitinsä. Toivosta, joka naisen sydämessä
on asunut vuosikausia, muodostuu vihdoin vastustamaton varmuus.
Poika päätti senvuoksi olla noudattavinaan äitinsä tahtoa, mutta sen
ohella koettaa kaikkea, mikä vain ei ollut ristiriidassa pojan
velvollisuuksien kanssa, pelastaakseen äitinsä sekä isänmaansa uusista
onnettomuuksista.
Ilta tuli. Kurjalan kartano oli yksinäisellä paikalla metsän sisässä,
pienen järven rannalla. Se oli siis omiaan senlaatuisten kokousten
pitoon, joissa tahdottiin olla rauhassa kutsumattomilta nuuskijoilta.
Tiedettiin kuitenkin, että voudit ja nimismiehet panivat tähän aikaan
kaikki vainukoiransa liikkeelle puolalaisten julistusten johdosta.
Talosta lähetettiin pois ne palvelijat ja lampuodit, joita ei pidetty
oikein luotettavina; vartijoita pantiin tienhaaroihin ja tunnussanat
jaettiin aivan kuin sodassa.
Kello yhdeksän aikaan alkoi tulla rekiä, ja saapujat vaihtoivat
tunnussanoja vartijain kanssa. Vieraat pyydettiin sisään, jossa kelpo
illallinen oli katettu pöytään tarjoamaan virvoitusta matkan
rasituksista, ja he käyttivätkin sitä tarjousta hyväkseen niin
perinpohjaisesti, ettei olisi luullut heidän tulollaan olleenkaan muuta
tarkoitusta.
Astuessaan poikineen kello kymmenen tienoissa kokoussaliin Kaarina
rouva näki kummakseen alun kolmattakymmentä miestä, jotka äänekkäästi
puhelivat keskenään ja joiden hupaiseen mielialaan talon oivallinen
kotiolut nähtävästi oli suuresti vaikuttanut. Kuusi tai kahdeksan
miestä puhui yhtä haavaa aivan erilaisista asioista, ikäänkuin kaikkien
vakoilijain uhalla, mitä liikkui puolen penikulman päässä, joku
jäniksistä, toinen susista, kolmas hevosista, neljäs nopanheitosta,
viides siitä, miten skotlantilaisilla on tapana paistaa omenoita
oluessa, kuudes kehui löylyttäneensä kyytimiestään, seitsemäs puhui
simaisista seikkailuistaan, kahdeksas paleltuneista korvistaan. Melkein
kaikkien puku oli huolimattomassa kunnossa osoittaen parempaa
tottumusta hurjaan sotilaselämään kuin herrastapoihin, ja harvat heistä
huolivat edes antaa emännälle tilaa, kun hän astui saliin. Turhaan
Kaarina rouvan synkistynyt katse etsi samansäätyisiä naapureita, joita
hän oli kokoukseen odottanut. Niitä oli siellä ainoastaan yksi, lyhyt
vanha herra, jolla oli suuria syyliä poskissa ja vyöllä aimo miekka,
melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin. Sinä hetkenä hän oli kyyristyneenä
isossa takassa palavan tulen ääreen.
-- Pärttyli Iivarinpoika -- sanoi Kaarina rouva tuolle herralle eikä
ollut huomaavinaankaan muitten vieraitten epäkohteliaisuutta -- ottakaa
puhuaksenne, olkaa hyvä, ja selittäkää näille kunnioitettaville
sotilaille ja kelpo kansalaisille, mitä varten nyt on kokoonnuttu, ja
olkaa läsnäolijoista vanhimpana samalla puheenjohtajana.
Pärttyli Iivarinpoika Teet, Järpilän herra, oli niitä haaksirikkoisia
kuningasmielisiä, jotka mielellään palvelevat laillista kuningasta
sillä ehdolla, etteivät joutuisi huonoihin väleihin laittomankaan
kanssa. Hän oli niin kauan vuoroin soutanut, vuoroin huovannut, että
oli lopulta loukannut kumpaistakin kuningasta. Par'aikaa hän oli
suuresti suutuksissaan Kustaa Aadolfille, joka edellisenä kesänä oli
antanut hänen Järpilänsä ja muut talonsa läänitykseksi Henrik Hornille
sallien kuitenkin Teetin hallita niitä kuolemaansa asti, ja se kiukku
oli tuonut vanhan herran kokoukseen, mutta nytpä hän jo toivoi jälleen
olevansa onnellisesti kotonaan Järpilässä. Hän ei ollut kuulevinaan
Kaarina rouvan sanoja; rouva kävi hänen käteensä ja toisti sanansa.
-- Niin, niin -- vastasi takan ääressä lämmittelevä viluinen herra --
aika kylmä on tänä iltana, tiet huonoja, oikea koiranilma. Suokaa
anteeksi, olen käynyt niin huonokuuloiseksi viime aikoina. Mitä
käskette, armollinen rouva?
Kaarina rouva uudisti sanansa kolmannen kerran.
-- Ottaako pahakseni? Mitä joutavia, mitä joutavia! Sotilaita ja
konnamaisia... Niinhän sanoitte? Niin, niin, mitäpä sitä muuta tähän
aikaan kuulee? Suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne jalkojani
lämmittelen! Luuvalo, armollinen rouva, luuvalo! Niin, kun ihminen on
sodassa saanut kestää yhtä ja toista niinkuin minäkin, niin kylläpä
tuntuu vanhoilla päivillä, kylläpä tuntuu.
Kaarina rouva toivoi sydämensä pohjasta, että jok'ainoasta tuon vanhan
ketun syylästä kasvaisi luuvaloa suitsuttava vuori, mutta huomaten
mahdottomaksi asettaa häntä salaliiton etunenään hän pyysi itse
sananvuoroa ja kehoitti kunnioitettavia vieraitaan keskuudestaan
valitsemaan kokouksen puheenjohtajan.
Melu hiljeni hiukan, vieraat katselivat toisiaan; he nähtävästi eivät
olleet ensinkään varustautuneet puheenjohtajan vaaliin. Useimmat olivat
kaiketi luulleet puheenjohtajan hankitun jo ennakolta.
Kaarina rouvan kehoitusta seurasi neuvoton hiljaisuus, kunnes viimein
kuului ääni pitkän tammipöydän äärimmäisestä päästä, missä muuan
vanhanpuoleinen ratsukaapuinen mies oli ahkerasti työskennellyt
sianliikkiön ja oluthaarikan kimpussa.
-- Jos minun tässä sallitaan puhua suuni puhtaaksi -- virkkoi hän
mielissään pyyhkien viiksiään ja suippopartaansa pöytäliinaan -- niin
on tässä meidän joukossamme semmoinen mies, joka osaa puheillaan pistää
pussiin minkä piispan hyvänsä, vieläpä koko arvoisan konsistorinkin;
mutta koska hän osaa kaikki maailman kielet paitsi meidän kieltämme,
niin kelvannen minä kenties puheenjohtajaksi hänen sijaansa, koskapa
kerran olen hänen vähäpätöinen tulkkinsa. Muuten olen minä Iivari
Pärttylinpoika, majoitusmestari ja nöyrin palvelijanne, armollinen
rouva. Kosk'ei Pärttyli Iivarinpoika suvaitse puhua muuta kuin
tyhmyyksiä, niin koettaa Iivari Pärttylinpoika sen sijaan puhua niin
viisaasti kuin osaa, lisäsi majoitusmestari nauraen omalle
sukkeluudelleen.
-- Puhukaa! sanoi Kaarina rouva, jota ei tämä kokouksen alku ensinkään
tyydyttänyt.
-- No, koska minulla on lupa puhua, niin sanon suoraan, että tämmöistä
kinkkua kuin tämä Kurjalan kinkku ja tämmöistä olutta kuin tämä
Kurjalan olut saa turhaan hakea Hämeenmaasta ja Uudeltamaalta, ellei
Suitiassa niiden vertaista ole. Minun käydessäni siellä syksyllä
kertoivat Juhana kuninkaan aina juoneen Suitian olutta mieluummin kuin
mitään muuta ja tilanneen sitä joka vuosi laivanlastillisen omaa
kuninkaallista kurkkuaan varten.
-- Asiaan! keskeytti Kaarina rouva.
-- Asiaan juuri olin tulemaisillanikin, armollinen rouva. Koska nyt
Juhana kuningas oli sellainen viisas ja kuuluisa kuningas, että ymmärsi
pitää arvossa Suomen olutta ja suomalaista verta sitäpaitsi, niin
arvelen minä, Iivari Pärttylinpoika, ja kaikki nämä kelpo suomalaiset
tässä, kestäkööt sitten satulassa tai olkoot kestämättä, kun
jouluhumalat päässä humisee, että meidän pitää auttaa Sigismund
kuningas jälleen valtaan ja voimaan. Kas niin, sen pituinen se ja ilman
metkuja. Ketä nyt haluttaa tämä sormikoukku?
Sitä puhetta seurasi meluisa keskustelu, jossa muutamat huomauttivat,
ettei aika ole varsin sopiva, koska Helsingin valtiopäivätkin ovat
osoittaneet uskottomuutta puheena olevaa hyvää asiaa kohtaan. Toiset
taas kumosivat tuon väitteen vakuuttaen, ettei valtiopäiväin mieltä
ihan varmaan tiedetä, ennenkuin päätös ilmoitetaan. Mahdollistahan on,
etteivät valtiopäivät lopuksi myönnä mitään varoja sodankäymiseen, ja
silloin on kuningas seisova neuvotonna kuin koulupoika koko maan
edessä. Tämä vakuutus rauhoitti jälleen epäröiviä, ja sitten ruvettiin
keskustelemaan milloinka ja mitenkä yleinen kapina maassa olisi saatava
toimeen.
-- Suu kiinni! ärjäisi majoitusmestari lyöden nyrkkinsä pöytään, niin
että vielä jäljellä olevat tinalautaset helähtivät. -- Suu kiinni! hän
itse puhuu!
Syrjäisestä sopesta astui esiin sama ruskeanuttuinen mies, jonka näimme
ensi kerran Tofön saarella, ja piti kokoontuneille innokkaan puheen
saksankielellä. Hän luetteli, mitä kaikkea vääryyttä hallitus oli
tehnyt, hän kuvasi kansan suuren rasituksen ja esitti elävästi, kuinka
onnelliset olot maassa olisi, jos laillinen kuningas pääsisi jälleen
valtaistuimelle. Sen jälkeen hän sangen taitavasti suunnitteli yleisen
kapinan, joka olisi pantava alkuun huhtikuun ensi päivinä, koska
silloin ei kuninkaan väki vielä saattanut odottaa apua Ruotsin
puolelta. Huhtikuun lopulla tulisi aivan varmaan puolalainen laivasto
Hankoniemeen, joka jo silloin on jäistä paljas. Silloin laillisen
kuninkaan uskolliset ystävät runsaasti palkittaisiin, mutta hänen
vihollisensa hävitettäisiin julmasti koko maasta.
Majoitusmestari tulkitsi tämän pitkän puheen lyhyesti seuraavaan
tapaan:
-- Hän sanoo, että meitä nyt kohdellaan aivan kuin koiria, mutta annas
kun Sigismund saa valtikan kouraansa, niin sitten meitä pidetään kuin
piispaa pappilassa. Ja senpä vuoksi me panemme pillit soimaan viiden
kuuden viikon perästä, kun olemme saaneet kaikki järjestykseen, ja
sitten tulee Puolan mies ja tekee puhdasta. Mutta -- lisäsi hän silmää
iskien -- kyllä täällä sitten puolalaisesta huoli pidetään, ettei mies
liian pitkälle potki, pidetään, niin totta kuin minä olen Iivari
Pärttylinpoika. Ja sillä hyvä.
-- Ennenkuin me kaulamme alttiiksi panemme, pitää meillä olla rahaa,
paljon rahaa, ei tule muutoin mitään, vastasi muuan entinen vouti, joka
uuden hallituksen ajalla oli vilpin harjoittamisesta pantu viralta
pois, vaikka mies olisi hyvin ansainnut hirsipuunkin.
Vaihdettuaan muutamia sanoja ruskean miehen kanssa majoitusmestari
ilmoitti, että rahaa saataisiin kuin roskaa, jahka vain kaikki olisi
pantu alkuun. Vouti oli itsepäinen eikä luopunut vaatimuksestaan ja sai
muitakin puolelleen.
Sitten syntyi kiivas sanasota, kaikki huusivat kilvan, ei kukaan
ottanut korviinsakaan, mitä toinen selitti. Majoitusmestarin mahtava
nyrkki oli vähänväliä moukaroinut tammipöytää ilman mitään tulosta, kun
hän samassa äkkiä tunsi jonkun nykäisevän häntä nutusta ja huomasi
takanaan hyvin tunnetut kiilusilmät ja irvinaaman. Siinähän seisoi tuo
Helsingissä hukkunut Sam poika, jonka surkea loppu oli, totta puhuen,
tuottanut majoitusmestarille enemmän iloa kuin surua.
-- Mitä, lurjus? Etkö sinä olekaan meren pohjassa? Vahinko, vahinko;
sinusta olisi tullut hyvää kiiskinruokaa.
Sam kertoi itseensätyytyväisenä irvistellen, kuinka sukkelasti hän oli
petkuttanut takaa-ajajiaan Vantaan sillalla. Hän näet oli kavunnut
piiloon sillan alle ja heittänyt takkinsa koskeen oman itsensä
asemesta. Nyt -- lisäsi hän pahanilkisesti myhäillen -- oli hänellä
sentään muutakin kerrottavaa. Joukko Hannu Munckin ratsumiehiä oli
tänään levähtänyt Hämeenlinnassa. Sam oli ollut piilossa tallin
ylisillä ja kuullut ratsumiesten haastelevan keskenään, että he ensi
yönä Lammin seuduilla pääsevät runsaalle saaliille. Samin lähtiessä
karkuun olivat miehet vielä paikoillaan hevosiaan sukimassa, mutta
pianhan he saattavat olla täällä.
-- Hirteen pääset, jos valehtelet, ja kultarahan saat, jos olet puhunut
totta! kuiskasi majoitusmestari, vaihtoi puolankielellä muutamia sanoja
ruskean miehen kanssa, ja pian olivat kaikki kolme pihalla.
Mutta majoitusmestari, valjastettuaan hevosen ja ollen jo valmiina
lähtemään seuralaisineen Kurjalasta, arveli kuitenkin, ettei ollut
oikein kunnon miehen tapaista jättää ystävänsä pulaan ja pälkähäsen.
Sen vuoksi hän läheni salin ikkunaa, särki ruudun ja huusi jylisevällä
äänellä:
-- Piru merrassa!
Nuo sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Sigismundit ja Kustaa
Aadolfit, Suomenmaan kohtalot ja riidanalaiset sotakassat, kaikki oli
tuossa tuokiossa unohdettu. Kaikki syöksyivät hurjaa vauhtia ulos,
hakivat hevosensa ja ajoivat kiireesti tiehensä. Vanhan känsäkkään
herran kuulo oli nyt peräti tarkka, eikä luuvalo ensinkään estänyt
häntä olemasta nopeimpia pakenemaan.
Kaarina rouva sai huonot kiitokset vieraanvaraisuudestaan ja vielä
huonommat siitä palveluksesta, jonka hän oli tahtonut tehdä Sigismund
kuninkaalle. Äänettömänä ja halveksien hän katseli pakenevia. Nuori
Pentti herra yksin tunsi mielensä keventyneen, ja syystäkin.
Kun majoitusmestari oli seuralaisineen päässyt puolen penikulman päähän
Kurjalasta eikä vielä näkynyt eikä kuulunut Hannu Munckin ratsastajia,
tunsi hän itsensä niin rauhoittuneeksi, että saattoi tarkemmin
kuulustella Sam pojalta, mimmoista saalista ratsumiehet olivat
toivoneet saavansa Lammilta.
-- Sanoinko minä Lammilta? kysyi poika typerästi.
-- Mitä, sinä sen riivattu! huudahti hänen isäntänsä suuttuneena. --
Lammilta, niin juuri sanoit.
-- Niin, mutta olkien keskellä siellä heinäparvella kuuli niin
huonosti. Kunhan ne vain eivät olisi puhuneet Hattulasta.
-- Ja moisten hirtehisten käsissä on sitten valtakunnan kohtalo! huusi
majoitusmestari vimmoissaan ja kohotti ruoskanvarren surmaavaan iskuun
kohti Samia, joka seisoi kannaksilla.
Mutta Sam tiesi kyllä, mitä tuleman piti, ja oli sen vuoksi jo ajoissa
vierähtänyt lumihankeen. Isku kohtasi ilmaa, ja Sam poika olisi
tempaissut Suomen Sigismundin käsistä, ellei sallimus ja tapausten
välttämätön kulku olisi tehnyt sitä jo ennen tarvitsematta siihen
vallattoman pojan vehkeitä.