Noin kolme kuukautta Tammisaaressa-käynnin jälkeen, kylmänä
talvipäivänä tammikuussa 1616, tapaamme jälleen neiti Kirsti Flemingin
ja hänen äitinsä, maaherra Lauri Hermaninpoika Flemingin lesken,
vapaasukuisen rouva Anna Hornin, joka oli toisissa naimisissa Tönne
Yrjänänpoika Gyllenbögelin kanssa. Ylhäiset naiset olivat tehneet
vuodenaikaan nähden hyvinkin pitkän ja vaivalloisen matkan Pernajan
kartanoon itäiselle Uudellemaalle läsnäolollaan kunnioittaakseen
Käkisalmen maaherran Hannu Stålhandsken ja vapaasukuisen neiti Elina
Wildemanin häitä. Viimeksimainittu oli kuuluisan amiraali Henrik
Tönnenpoika Wildemanin tytär ja Kirstin lapsuudenystävä. Wildemanit
olivat Hornien kautta sukua Flemingeille, ja matkustajamme olivat
viettäneet vastanaineitten kanssa niin hauskat joulupyhät kuin noina
rauhattomina aikoina oli mahdollista. Kymen kuninkaankartanoon ei ollut
pitkälti Pernajasta, ja koska Kirsti neidin orpana, uljas eversti ja
sittemmin maamarsalkka Henrik Fleming, Lajusten herra, saatuaan
lyhyeksi ajaksi virkavapautta Venäjän kanssa käynnissä olevista
rauhanneuvotteluista, oli halunnut keskustella Anna rouvan kanssa
tärkeistä perheasioista, niin oli päätetty yhtyä Kymenkartanossa.
Ylpeä ja valtava Kymi, entinen rajajoki, joka leveässä uomassaan kantaa
monien satojen järvien vedet Suomenlahteen, jakaantuu ennen laskuansa
kahteen päähaaraan, joista itäisempi vuorostaan taas haaraantuu
kahdesti. Näistäkin itäisempi on se, jonka varrella Kymen
kuninkaankartano vielä tänäkin päivänä sijaitsee, lähellä avaria,
nykyjään jo tarpeettomia linnoitusvaruksia. Tämä kartano oli jonkin
aikaa Sturein suvulla, mutta meidän kertomuksemme aikana oli se kruunun
hevoskartanona ja ratsuväen katselmuspaikkana. On olemassa Kustaa II:n
Aadolfin omakätinen kirje, joka käskee silloista voutia Antti
Niilonpoikaa pitämään huolta, että Kymenkartanon hevosilla on hyvät
laidunmaat. Sillä erää majaili siinä kaksisataa vasta varustettua
aateliston ratsumiestä Matti Olavinpojan päällikkyyden alaisina,
valmiina kohdakkoin lähtemään armeijaan Venäjälle. Pihalla vilisi siis
noita nuoria sotilaita, jotka taluttivat hevosiaan tilavista talleista
juomaan alas koskelle, jota eivät tammikuunkaan pakkaset olleet saaneet
kahlehdituksi. Muuan matala, mutta pitkä yksikerroksinen puurakennus,
joka usein oli suonut majaa ylhäisille vieraille, tarjosi kuitenkin
tälläkin kertaa tarpeeksi tilaa Henrik Flemingin ja hänen
matkallaolevien sukulaistensa kohtaamista varten.
Kello oli kymmenen aamulla, ja yhä viipyi odotettu vieras. Kirsti
Fleming meni kosken partaalle ja mietteihinsä vaipuneena katseli sen
pauhaavia aaltoja, jotka lumisia rantoja vasten näyttivät melkein
mustilta. Hän oli syntynyt Louhisaaren kartanossa, ihanan
merenlahdelman rannalla Suomen lounaiskulmassa, ja oli siis aina
lapsuudestaan saakka ollut aaltojen ystävä ja oppinut niitä
rakastamaan. Mutta nuo mustat vedet näyttivät hänestä synkiltä; ne
kuohuivat ja elämöivät vielä silloinkin, kun koko luonto oli talviseen
uneensa vaipunut; ne olivat vapaita ja valtavia ja uhmaisia vesiä,
mutta ne eivät aikaansa tienneet; ne olivat kummituksia kesän ajoilta,
niillä ei ollut enää oikeutta elää. Kirsti neidin mielessä synnytti tuo
ylivoimainen uhma pikemmin ahdistusta kuin rohkeutta, ja siksipä hän
loi katseensa iloisempaan kuvaan, kosken toisella rannalla liikkuviin
ratsumiesryhmiin, mutta samassa lähestyi häntä asuinhuoneelta päin
kiireisin askelin hänen pikku Maiju palvelijattarensa ja toi hänelle
sanoman, että hänen oli heti riennettävä takaisin kartanoon.
-- Tuliko hän?
-- Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.
-- Kuka hän?
-- Kuningas.
Kirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka
keveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.
Hän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin
kyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin;
tiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta
eipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon
ja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle
IX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi
voutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää
ja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on
kuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä
kyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa,
jossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä
petoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin
oikeutettua.
Kymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia
poikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi
hevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja
kamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse
selon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon
tilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki
puutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet
asetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran
katselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä,
pistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja
saappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli
herraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina
heinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan
monta puolustusta "ajan tilan" tähden, niinkuin siihen aikaan
mielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle,
että heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan
ja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen
kajahti äänekkäänä huuto: _eläköön kuningas!_ ja tämä huuto uudistui
kahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: _Jumala
varjelkoon teitä, pojat!_ Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo
lapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa
tutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti
varustetut ratsumiehet yllä suomalaisten "moukanryysyt"[4] laihain,
mitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä
terästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista
vuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia,
silloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina
Breitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva
Lützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että
kaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden
kätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi
saattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa,
niin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana,
toiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen
tunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät
kivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut
ainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi
tuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista
ratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he
eivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he
istuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että
moisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät
niinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.
Hän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:
-- Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku.
Harjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan
puutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki
lyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja,
pukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin
mahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen...
Stålhandske!
Nuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.
-- Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut
pelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme.
Stålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse
linnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi,
Matti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä
on, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata
ampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.
Talven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja
purppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen
puoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken,
pihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien.
Kuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta
mäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan,
ja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi
nyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä
kansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla,
miehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias;
hänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät
vaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin
kauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän
kauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki
ajatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli
päättynyt ja palasi taloon.
Monien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming
Maiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan
purppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä
kirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon
ihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan,
mutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien
katseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana
taloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne
matkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.
Heidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan
kuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät
illallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia
korkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle,
ja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka
ateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan
kiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut
ennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen
matkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä
tottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi
pöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla
suomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat,
mutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle
miellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut
saanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä
tuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle
jotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.
Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin
herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin
leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin
tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman
hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna
rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä
yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden
läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista,
joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi
kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan
vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli
oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle
tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole
merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi
leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein
sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota
ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen
raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä
odottamassa.
-- Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas,
jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.
-- Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.
"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa
tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain
vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".
-- Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä
tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään
semmoista?
-- Enpä tiedä... Kenties.
-- Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?
-- Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.
-- Mitä sitten _naisen_ pitäisi tehdä?
-- Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.
Kuningas katseli häntä leikillisesti.
-- Tiedättekö, ettei monikaan teidän iässänne ajattelisi teidän
tavallanne. Te puhutte kuin mies, mies kolmenkymmenen iässä; mutta
tunnenhan minä Flemingien luonteen. Te ette pelkää, te. Turun linnan
palossa 1614 näin, kuinka te yhä vain seisoitte tornissa, sillä te
tahdoitte pelastaa pienen tytön tulen liekeistä. Isänne sukulainen
Klaus Fleming ei myöskään muusta tiennyt kuin velvollisuudestaan, ja
siksipä tuli hänestä kuningas vainajan verivihollinen, ja kuitenkin oli
kumpikin samanlaista rautaista, lujaa luonnetta, ja he olisivat yksissä
neuvoin perustaneet suuren valtakunnan. Onneksi _me_ olemme ystäviä, ja
siksipä saatan kysyä teiltä suoraan: eivätkö sydämen oikeutetut
vaatimukset ole korkeimmat kaikista velvollisuuksista?
-- En tiedä, mitä tarkoitatte sydämen oikeutetuilla vaatimuksilla,
armollinen herra. Mutta jos minä olisin kuningas, niin...
-- Jatkakaa!... Jos olisitte kuningas, niin...
-- Niin en milloinkaan uskollisuuttani rikkoisi. Sanani olisi kuninkaan
sana, ja valani olisi minulle valtikkaani kalliimpi, vastasi Kirsti
neiti hiljaisella äänellä, mutta niin rohkeasti ja lujasti kuin ainakin
Fleming.
Kuninkaan kummasteleva katse synkistyi.
-- Puhukaa selvemmin! sanoi hän.
-- Minä en milloinkaan hylkäisi naista, jonka omaksi olen sydämeni
antanut ja jonka sydämen olen omakseni saanut. Ja jos minulle
sanottaisiin valtakunnan onnen vaativan sanani rikkomista, niin
vastaisin, että uskollisuudessa on valtakuntain menestys eikä
uskottomuudessa.
-- Vai niin! Sitäkö tarkoitittekin? huudahti kuningas, ja hänen
katseensa kirkastui äkkiä, niin että se melkein säikäytti Kirsti
neitiä. -- Jopa tosiaankin luulin teidän joutuneen _toiselle_ alalle,
ja minähän en tahtoisi _teitä_ vihollisekseni, vaikka saisin linnan
Venäjällä. Te olisitte peloittavampi kuin kokonainen armeija.
-- Pyydän armoa, jos olin liian suora. Minä olen ylpeä siitä kunniasta,
että olen _hänen_ ystävänsä, hänen, jonka nimeä alamainen
kunnioitukseni estää minua mainitsemasta. Mikä sydän hänellä onkaan,
armollinen herra ... niin ylevä, niin jalo, niin lemmekäs ja niin
kärsivällinen! Toista vuotta jo on kauhea epätietoisuus kalvanut häntä.
Hän itkee harvoin, hän ei valita milloinkaan, mutta hän rukoilee
paljon. Minä tiedän, mitä tuskia hän kärsii. Eikö ole mahdollistakaan
lopettaa tuota epätietoisuutta?
Kuningas käveli lattialla edestakaisin, pysähtyi viimein ja sanoi:
-- Sanotteko näin itsestänne, vai onko joku pyytänyt teitä sitä
sanomaan?
-- Ei kukaan, ja vähimmin kaikista hän! Jos olen pahoin tehnyt, niin
olen yksinäni syypää.
Jälleen kirkastui kuninkaan synkkä otsa, ja hän jatkoi entiseen
leikilliseen tapaansa.
-- Älkää nyt, liian vilpitön viholliseni; ei siinä ole mitään
moitittavaa, että noin rakastettavasti sanoo kuninkaalle totuuden.
Kernaammin kuulen nuhteita teiltä kuin opettajaltani, vanhalta
Skytteltä. Olin jo luulla eräänä hetkenä teitä petturiksi, ja petturi
kenties olettekin sydämen asioissa, mutta siinähän olette omalla
alallanne, kuten naiset ainakin. Ja koska olette liian hyvä
luterilainen, kenties vähän liian nuorikin, ollaksenne rippi-isänäni,
niin puhukaamme nyt mieluummin teistä itsestänne. En näe täällä
harppuanne. Jäikö se Tukholmaan?
-- Se on Louhisaaressa, armollinen herra.
-- Vahinko! Minä muistan vielä, kuinka minä kerran kevätiltana tulin
synkkänä ja allapäin neuvoshuoneesta. Kaikki oli käynyt vastoin
toivoamme. Kovanonnen sanomia oli tullut Liivinmaalta, valitusvirsiä
Taalainmaasta, maksettavia oli viljalti ja maksukeinoja puuttui.
Synkkämielisenä kuin Saul astuin herttuattaren huoneeseen, mutta
siellähän olikin Davidini. Teidän kielisoittimenne sulatti sydämeni.
Vast'ikään olin mielestäni ollut köyhä ja heikko; sinä hetkenä tunsin
olevani rikas ja voimakas. Minä ajattelin muinaisia bardeja, jotka
isillemme lauloivat ja tekivät heistä jaloja sankareita sodassa. Teidän
pehmoinen kätenne näytti minusta leikkivän kielillä saaden aikaan saman
ihmeellisen vahvistavan vaikutuksen, ja niin tuntui minusta kuin te
olisitte Ruotsin ja Suomen valkyyria, jonka on astuttava kuninkaan
edellä taistelussa. Usein olen sitä ajatellut. Viimeksi ajattelin sitä
turhaan rynnätessäni Pihkovan lujia muureja vastaan. Sotilas ei saa
ajatella sitä, mikä säilän tempaa hänen kädestään ja riistää rohkeuden
hänen rinnastaan. Mutta on hetkiä, jolloin käsi on uupunut, jolloin
rohkeus horjuu, mikä onkin inhimillistä, ja silloin on hyvä kuulla
voiton laulua. Teissä on jotakin voiton ajatusten tapaista; te tulette
sukuunne.
Kirsti neiti ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut? Äänetönnä
hän istui, katsoen alas; vain vähäinen, melkein huomaamaton ylähuulen
vavahtelu tiesi myrskyä, joka hänen sydämessään riehui. Se, joka tuntee
syviä virtoja, tietää kyllä, että pinnan vähäinen kare useinkin
merkitsee voimakasta virtaa.
Kotvasen kuluttua sanoi kuningas:
-- Pyytäkää minulta jotakin armonosoitusta!
Kirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän
kymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti
ylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle
hymyillen ja sanoi:
-- No niin?
-- Kirjettä!
-- Ettekö itsellenne mitään?
-- Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.
-- Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?
-- Kirjettä! Kirjettä vain!
Kuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät,
loistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas
yritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.
-- Jo on aika, sanoi Anna rouva.
-- Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä
sydämessä.