Valvottuaan yön ylhäisimmässä seurassa, mitä maailma voi tarjota,
nimittäin tähtien kanssa, Sigfrid mestari nukkui seuraavana aamuna
vielä kello kahdeksan ajoissa. Hänen uskollinen vaimonsa, joka oli
valvonut hänen kanssaan, oli parahiksi ennättänyt lakaista tuvan,
ruokkia talon ainoan lehmän ja panna padan tulelle aamiaisen
keittämistä varten, kun samassa tuli odottamattomia vieraita taloon.
Koreassa puvussa oleva herraspalvelija tuli kysymään, saattaako
korkea-arvoinen kirkkoherra ottaa vastaan muutamia matkustavaisia,
jotka tahtoisivat tulla hänen luokseen. Anna emäntä, arvaten palvelijan
puvusta, ettei semmoisia matkustajia sovi lähettää pois, käski heidän
astua sisään sanoen itse menevänsä makuukammioon miestään herättämään.
Heti sen jälkeen palvelija avasi oven nuorelle neidolle, jota
seurasi upseeri ja pieni kasvavassa iässä oleva naispalvelija.
Nuori sotilas esitti emännälle Kirsti Flemingin, Itägöötanmaan
herttuattaren hovineidon, ja itsensä Neriken rakuunain ratsumestarina
Silfversparrena. He olivat tätä kautta matkalla Suitian kartanoon
eivätkä tahtoneet lähteä Tammisaaresta osoittamatta kunnioitustaan sen
kuuluisalle kirkkoherralle. Nuori neiti lisäsi siihen ystävällisesti,
että hänellä ja hänen äidillään on aikoinaan ollut kunnia tutustua
Sigfrid mestariin Tukholmassa, mutta hänen äitinsä on nyt uuvuksissa
vaivalloisen merimatkan jälkeen, joten hänen on täytynyt jäädä
lepäämään heidän majapaikkaansa.
Anna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien
sanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä
ensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään
pappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan
hälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka
astuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo
kaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut
onnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin
suurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat,
kasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut
riittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste,
voimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan
veitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut
hänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä
hänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös
ja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli
totuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta
jäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo
nuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai
kenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli
kuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät
kahtakymmentä vuotta.
-- Mestari Sigfrid -- sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti
huoneeseen tulevaa -- olen teille kiitollisuudenvelassa niistä
hyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle
Tukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä
asioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin
vähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena
kunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän
oppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne "Sielusta" ja sen,
mitä opetitte minulle unien merkityksestä?
-- Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän
opetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan,
puuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.
-- Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin
kuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia
semmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä
sanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?
-- Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien
heltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. --
Osa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä,
kuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen
liikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat
vuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian
suuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka
jotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta
kokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä
usmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista
asuinsijaa.
-- No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä
olin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te
istuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä
taivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te
olitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne
tutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä
viisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt
uuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto,
joka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla
onnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän
säteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut
nuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin.
Ei, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan
marmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli
vanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti
nuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan
minä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te
suutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin
taivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni
minulle, hyvä mestari!
Näytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut
unelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita:
hänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta;
ensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten
läpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin
hän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien
kuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin
joukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja
häneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi
olevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen
uskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän
itsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut
hänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa,
ja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten
uniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se
uuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:
-- Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan
päinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa
nähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala
joskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva,
niinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin
kävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle,
jonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on
luultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa
kaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi
nuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden
suosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana.
Mutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan
jotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.
-- Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen
kaino omia ansioitaan luettelemaan -- puuttui ratsumestari puheeseen --
niin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole
toista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla
kerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja
kuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat
sotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin
saisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.
Ellei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia
taivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita
sanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen
välähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin
punastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta
puolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi
närkästyneenä:
-- Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua
soimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa,
niin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta,
uskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista,
joissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein
kaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.
-- Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi
jälleen Silfversparre ivallisen totisena.
-- Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari
viattomasti. -- Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee
vihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta.
Muuten -- jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi
timanttisormuksensa ratsumestaria kohti -- muuten on kallis safiirikivi
hyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen
tyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin
kullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen
ahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan
tunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa.
Tätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen
ajan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka
sitä suussaan pitää, saattaa ennustella.
-- Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?
-- Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen
huoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien
melkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa
sen ryhmyisille oksille.
-- Sanoitte jotakin safiirista, alkoi Kirsti neiti hyvitellen,
suljettuaan tarkasti oven kiinni. -- Niin viisas mies kuin te ei
tarvitse safiirikiviä osatakseen ennustaa tulevia asioita. Te näette ne
tähdistä ja ... käsistä.
-- Tähdet ovat olleet olemassa hamasta maailman alusta ja noudattavat
järkähtämättömiä lakeja, mutta juovat ja piirrot neitojen käsissä ovat
tyynen veden pinnalla karehtivia väreitä, jotka ensi tuulenhenkäys
puhaltaa pois.
-- Oh, mestari, kyllä te tiedätte paremmin kuin minä, että ihmiskäden
juovat noudattavat samoja lakeja kuin tähdetkin. Olettehan itse sanonut
minulle, ettei Jumalan edessä ole mikään suurta eikä mikään pientä.
Mutta koska pidätte enemmän tähdistä, niin kas tässä on horoskooppini,
jonka itse kirjoititte paperille minua varten Tukholmassa. Te ette
tahtonut selittää sitä silloin, koska olin niin nuori, mutta nyt olen
kahta vuotta vanhempi. Se on velkakirja, teidän on lunastettava se.
-- Jättäkää nyt se, rakkahin neiti! Ei ole ihmisen hyvä tietää
tulevaisuuttaan.
-- Mutta ennustittehan te hovineitosille Örebrossa! Sitä ette saata
kieltää.
-- Jos niin teinkin, tapahtui se heidän ylenpalttisen uteliaisuutensa
tähden. Istuessani Örebron linnan tornissa minä sain monta makupalaa
naisväeltä, he kun mielellään kyselivät minulta siitä, ketä he eniten
rakastavat. Semmoista ei teidän tarvitse tiedustella; hän tulee, kun
Jumala tahtoo.
Kirsti neidin silmä iski tulta.
-- Minä en mielitiettyä tiedustele, vastasi hän ylpeästi. Tahdon
tietää, mitä kaikki nuo ihmeelliset viivat ja numerot merkitsevät. Ei,
mestari, oma syynne se on. Te olette antanut minulle arvoituksen
arvattavaksi, tässä se on, minä pyydän teitä selittämään sen. Sanokaa
minulle, mikä tähti elämääni vallitsee!
Mahdotonta oli olla ottamatta tuota kellastunutta, eläinradan merkkejä
täyteen piirrettyä paperilippua, kun sitä tarjosi hieno, pehmoinen
immen käsi. Mestari tarkasteli lippua huolellisesti ja sanoi epäröiden:
-- Älkää kyselkö minulta enää!
-- Ja te luulette naisen säilyttävän sellaista paperia vuosikausia
tahtomatta kuulla sen selitystä. Haluatteko siis, että pidän taitoanne
vain pilantekona?
-- Niin paljon voin sanoa -- jatkoi merkkienselittäjä -- että teidän
syntymähetkenänne on ollut merkillisiä merkkejä taivaalla. Te olette
syntynyt jalopeuran tähdistön vaikuttaessa. Se ei ihmetyttäne ketään
sellaista, joka on teidän sukuanne.
-- Ei suinkaan, mestari.
-- Jalopeura antaa yleviä ajatuksia, mutta ei pitkää ikää. Vain
harvalle se antaa ikää viisikymmentä vuotta.
-- Mitä sanottekaan, viisikymmentä vuotta! Siinä on kaksinverroin
enemmän kuin olen toivonut eläväni. Entä mitä muuta siinä on?
-- Mars hallitsee erään _firmamentumilla_, taivaanlaella, olevan mustan
kohdan edellä ja sen jälkeen, eikä se ole kaukana. Siinä kohdassa, on
Jupiter niin lähellä teidän tähteänne, että se on miltei kummallista.
Hyvä neiti, varokaa! Kun planeettien kuningas vallitsee taivasta, on se
kaikille vaarallinen. Sen, joka ei antaudu sen valtaan, se tavallisesti
sammuttaa tai murskaa.
-- Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.
-- Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti
aina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta
kunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai
pikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset
selittävät niitä jälkeläisiksi...
-- Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni.
Minulla on joku vihollinen...
-- Sitä en ole sanonut.
-- Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy
vankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta
lopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?
-- Minä tarkoitin -- vastasi Sigfrid mestari -- että Jumala hallitsee
kaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen
rinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja
kiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa.
Vain hänessä on kaiken lepo.
-- Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota
uudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä
päinvastoin?
-- Se ei ole mikään satu, hyvä neiti. Jumalan sanaa lähinnä se on
kaikesta varmasta varminta. Enkö ole kertonut teille viisaasta
puolalaisesta Copernicuksesta? Mutta jätetään se. Te tahdoitte, että
minä ennustaisin kädestänne. Minä en sano muuta siitä kuin että se on
hyvän ihmisen käsi. Jumala siunatkoon teitä. Teissä on kotkaa jos on
kyyhkyäkin. Te voitte antaa elämänne totuuden puolesta, jollette anna
sitä sille, jota rakastatte.
Ja niin sanoen mestari nosti nuoren oppilaansa käden kuihtuneille
huulilleen.
Kirstineiti punastui, otti timanttisormuksen sormestaan ja painoi sen
mestarin kurttuisen nimettömän sormen nenään.
-- Ottakaa tämä vähäpätöiseksi muistoksi kiitolliselta oppilaaltanne,
sanoi hän sydämellisesti. Minä olen muistava teidän varoituksianne, ja
vast'edes, tultuani ymmärtäväisemmäksi, ajattelen olevani kihloissa
itse viisauden kanssa. Jumalan haltuun! Jääkää hyvästi!
Vieraat lähtivät pois. Silloin vasta saattoi Anna emäntä kysyä, mitä jo
kauan oli halunnut.
-- Tiedätkö -- sanoi hän -- mistä hinnasta sinulle eilen tarjottiin
kunniaa ja rikkautta?
-- En tiedä, vastasi mestari Sigfrid. Ellei minua kutsuttu palvelemaan
meidän omaa armollista kuningastamme, niin tuo tarjous tuli kai Tanskan
kuninkaalta tai joltakin Saksanmaan evankeliselta ruhtinaalta.
-- Erehdyt, vastasi hänen vaimonsa tyynesti. -- Kunniata ja rikkautta
tarjottiin sinulle sillä ehdolla, että palvelisit Sigismundia ja paavin
oppia.
-- Voi tähtiäni! Voi nuoruuteni unelmia! huokasi vanha mestari, ja
kirkas kyynel vierähti hänen laihtuneelle, kellastuneelle poskelleen.