Kuningas Kustaa II Aadolf oli nuoresta pitäen tottunut ankaraan työhön,
ja se, mitä ei päivällä ehditty tehdä, tehtiin usein yöllä. Aikakirjat
eivät kumminkaan kerro hänen viettäneen tätä yötä Kymenkartanossa
hallitustoimissa. Hänen uutteran sielunsa kykyä, tahtoa ja ajatuksen
voimaa oli kuukausimäärin tarvittu toiselta puolen ankarassa,
vieraalla maalla käydyssä sodassa ja toiselta puolen sisällisessä
valtakunnan hallinnossa monen ahdingon ja eripuraisuuden taakan alla.
Ruumis ja sielu olivat olleet yhtä kovassa ponnistuksessa; harvoin oli
päivä ollut levollinen tai yö ilman murheita. Kun ihminen on
yksikolmattavuotias, kantaa hän kylläkin iloisesti tuommoisen taakan,
sillä silloin levittäytyy hänen eteensä toivojen rajaton maailma; elämä
näyttää loppumattoman pitkältä ja menetetty päivä mitättömän lyhyeltä.
Nuoruuden rohkeuden salaisuus on siinä, että me alinomaa saatamme
heittää hetken huolet äärettömän tulevaisuuden helmaan, joka on
edessämme ja joka saattaa korvata kaiken, koska siinä ei ole mikään
mahdotonta.
Mutta jotakin on mahdotonta lujimmallekin työntekijälle,
totisimmallekin valtiomiehelle, etevimmällekin ajattelijalle,
ja se on -- yhdenkolmatta vuoden iässä luopua kaikista elämän
onnen vaatimuksista. Onni pukeutuu vain erilaisiin muotoihin
nuoruudenunelmissa. Tavallisesti se astuu nuorukaisen silmäin eteen
ensinnä naisen muodossa, sittemmin laakeriseppelein kruunatun kunnian
hahmossa. Suuret henget eivät ole tästä poikkeuksena hekään, sillä
todellinen suuruus on inhimillistä suuruutta eikä mikään marmorikuva.
Kuningas Kustaa Aadolfinkin ensimmäisenä nuoruuden ihanteena oli
ollut nainen, mutta tuo nainen oli erottamattomasti yhdistetty voiton
ja sankarimaineen unelmaan. Tunnettua on, ja itsekin hän siitä
kirjoittaa, että hän teki ensimmäiset urotyönsä Ebba Brahen kunniaksi
ritarillisella romantiikallaan, mikä oli hänelle ominainen. Ja kunnia
kuitenkin vähitellen voitti tuon unelman, joka oli ihanin ja puhtain
hänen nuoruutensa unelmista. Sen naisen, josta olisi saattanut kerran
tulla suuren kuninkaan ansiokas puoliso, täytyi vihdoin astua syrjään,
eivätkä tähän olleet niin suuresti syynä esteet, vastustus ja
hovivehkeet kuin erilläänolo, pitkä välimatka, sota ja voitonajatukset.
Mitä ylemmäksi nuoressa sankarissa kuningas kohosi sitä taamma poistui
Ebba Brahe, hänen suortuviensa morsiushuntu hälveni kuin aamuiset usvat
nousevan auringon edestä, hänen hahmonsa kalpeni kalpenemistaan, ja
vihdoin oli siitä jäljellä enää vain kaukainen rakas muisto. Tunnettua
on, että kuninkaan ja hänen lapsuutensa ystävän ja nuoruutensa
morsiamen välinen kirjeenvaihto lakkasi syksyllä vuonna 1614. Sen
jälkeen kuninkaallisen nuorukaisen tunteet hakivat jotakin päämäärää
itselleen, löytämättä mitään -- tai ainakaan kyllin arvokasta. Ja juuri
näinä aikoina hän esiintyy kertomuksessamme.
Jos hän samoihin aikoihin olisi löytänyt jonkun arvoisensa päämäärän
tunteilleen, niin se olisi epäilemättä ollut mitä lähimmässä yhteydessä
kunnian ja voittojen kanssa. Se olisi ollut nainen, kylliksi luja ja
ylevämielinen voidakseen innostaa häntä suuriin sankaritekoihin. Tuon
naisen olisi pitänyt vetää vertoja hänelle nerokkuudessa ja voimassa,
joskaan ei syntyperän ylhäisyydessä; mutta hänessä olisi täytynyt
myöskin olla samaa ritarillista romantiikkaa, jonka äsken sanoimme
olleen kuninkaan luonteen huomattavimpia piirteitä, ja hänen olisi
naisena pitänyt käsittää tuo kunnian ja sankaritöitten rakkaus vielä
innostuneempana ja paljoa haaveellisemmin kuin kuningas itse,
voidakseen valtavasti häneen vaikuttaa. Historia ei tiedä hänen
löytäneen sellaista naista. _Jos_ hän siis kuitenkin sellaisen löysi,
niin oli heidän kohtauksensa vain lyhyt hetkinen, jonka jälkeen he
eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. On tosiaankin olemassa jokunen
viittaus siihen, että niin on käynyt.
Kirsti Fleming vietti unettoman yön Kymenkartanossa. Kun nuori ja
ritarillinen ruhtinas astuu valtaistuimelle, niin silloin tuhannet
immet odottavat häneltä kaikkea ja haaveillen häntä ihailevat. Mutta
Kirstin kiintymys oli paljoa syvempää laatua: se oli alkanut jo
lapsuuden päivinä saaden aivan päinvastaisia vaikutelmia vihasta, jota
Flemingin suku kantoi Kaarle IX:tä vastaan, tämän epäsuosio kun
kaikessa ankaruudessaan oli kohdannut Kirsti neidin isää ja setää.
Voimakkaissa sieluissa saattaa viha muuttua rakkaudeksi samasta
luonnonpakosta, joka yön muuttaa aamuksi. Turussa, Tukholmassa,
Örebrossa oli nuori Louhisaaren neiti oppinut pitämään arvossa nuoren
ruhtinaan yleviä ominaisuuksia, mutta aina hän oli seisonut Ebba Brahen
korkean varren varjossa ja seisonut siinä niin kokonaan kateutta
tuntematta, niin omista tunteistaan tietämättä, kuin koskaan
pysyttäydytään varjossa rakasta ystävää ihailemassa. Ja nyt, hetkessä,
kuin taikavoimasta, aukeni hirveä kuilu siihen, missä siihen saakka oli
uhkunut kukkeuttaan tuon hehkuvan sielun viaton, puhdas ja uhrautuva
uskollisuus kahta jaloa ja ylevämielistä henkilöä kohtaan, joita Kirsti
Fleming oli tottunut pitämään eroamattomina ja joiden liiton puolesta
hän jo kauan oli lähettänyt palavia rukouksia Luojan luo -- ja nuo
kaksi olivat kuningas ja hänen kihlattu morsiamensa. Nyt olivat nuo
kaksi erotetut -- ainaiseksi erotetut, eikä siihen eroon ollut syynä
kuningattaren kovuus eikä valtakunnan valtiotaito, vaan paljoa enemmän
jokin aivan odottamaton kuninkaan tunteiden muutos. Ja kuka oli heidät
erottanut? Kuka? Hän itse, hän, joka olisi antanut henkensä nähdäkseen
heidät onnellisina Ruotsin valtaistuimella! Voi, hän ei tiennyt,
kokematon tyttö, kuinka aika, etäisyys, urotyöt ja nuorukaisen veri
anastavat valtaansa sankarinkin sydämen! Yön hiljaisuudessa hän satoja
kertoja toisti itsekseen kysymyksen: kuka on heidät erottanut? -- ja
joka kerta leimahtivat hänen muistoonsa tulisin piirtein kuninkaan
sanat ja katse sellaisina kuin ne olivat olleet tänä onnettomana
iltana. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli hänet väärin
käsittänyt, että se, mikä häntä kauhisti, oli ollut pelkkää pilantekoa,
oikkua, joka jo huomenna on unohdettu; mutta hän ei _voinut_ tulla
siitä vakuutetuksi: hän oli nainen, ja hän oli älykäs nainen, joka ei
saattanut silmät ja korvat ummessa pettää itseään.
Minkä rikoksen hän siis oli tehnyt, poloinen, kun näin oli tullut
pettäneeksi ystävänsä? Milloin ja missä hän oli vastoin tahtoaan
saavuttanut tuon kuninkaallisen suosion, jota hänen täytyi pitää
ystävyyden pettämisenä? Hän ei voinut muistaa muuta kuin tuon turmion
hetken, jolloin hän oppi loihtimaan niin ihania säveleitä harppunsa
kielistä. Niin, tuon harpun hän murskaa palasiksi, hän ei enää ikinä
kosketa sen kieliä. Hän lankeaa Ebba Brahen jalkoihin ja sanoo hänelle:
en minä, en minä ole ryöstänyt sinulta hänen sydäntään! Ja sitten hän
matkustaa kauas, kauas Puolaan, Espanjaan, Amerikkaan, minne hyvänsä,
päästäkseen vain enää näkemästä tuota ihailtua sankaria, joka saattoi
olla niin uskoton ja -- hän ei voinut kieltää sitä -- niin vaarallinen
hänen rauhalleen!
Niin, vaarallinen kuitenkin, voi kuinka vaarallinen! Hän pani
liikkeelle koko lujan tahtonsa voiman, mutta hän ei sittenkään voinut
unohtaa valkyyriaa, joka oli taistelussa kulkeva Ruotsin ja Suomen
kuninkaan edellä. Mikä intohimoinen viehätys tuossa ainoassa sanassa!
Niin, hän tunsi, vaikka hän kuinka taisteli sitä vastaan -- hän tunsi
syntyneensä kuningattareksi, mutta ei Margareta Leijonhufvudin
kaltaiseksi, ei Katarina Stenbockin eikä Gunilla Bjelken laiseksi --
kuinka monta aatelisneitiä olikaan jo noussut Ruotsin valtaistuimelle!
Hän tunsi olevansa syntynyt joksikin muuksi; hän tunsi itsessään
unionin Margaretan voimaa ja Katarina Jagellonican rohkeutta kieltäytyä
kaikesta. Voi julkeita unelmia! Hän karkoitti ne pois kuin Macbethin
noidat, ne palasivat jälleen, ja uudelleen hän ajoi ne pois. Vihdoin ei
unelmain kuningattaresta ollut jäljellä muuta kuin itkevä tyttö, joka
kyynelillään kasteli päänaluisensa.
Kello kuuden aikaan aamulla, kun vielä oli pimeä, kuului pihalta ääniä,
hevosten korskuntaa, kulkusten helinää. Kuningas oli lähtemässä
edelleen Helsinkiin päin. Kirsti huokasi helpotuksesta: hänen ei siis
tarvitse nähdä kuningasta nyt, ja hän on pitävä huolta siitä, ettei hän
näe häntä milloinkaan.
Kynttilä sytytettiin, ja seuraavassa tuokiossa istui äiti hänen
vuoteensa vieressä. Anna rouvakin oli perinyt esi-isiltään, Kankaisten
Horneilta, ylevän mielen, mutta lisäksi myös sydämen lempeää tunnetta
paljoa enemmän kuin jyrkältä ja taipumattomalta Flemingin suvulta oli
totuttu odottamaan. Luultavaa on sen vuoksi, että Kirsti Flemingissä
yhtyivät parhaat puolet noista molemmista suvuista, jotka ovat antaneet
Suomelle ja Ruotsille monta sankaria ja suurta valtiomiestä.
Äidin tutkiva katse huomasi heti tyttären itkeneen ja viettäneen
levottoman yön.
-- Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.
-- En oikein hyvin, vastasi tytär.
-- Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?
-- Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui
harpustani.
-- Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?
-- Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan
liian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa;
sen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.
-- Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta
heille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut
liitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta
valtakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta
sen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti
ikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle
valtaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?
-- Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!
-- Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut
suora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi
mitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät
sinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit
tietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua
ilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla,
vuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi.
Olisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta
muista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen
illalla?
Tytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.
-- Lapseni -- sanoi Anna rouva tyynesti tarttuen Kirstin käteen --
minun mielestäni ei ole varsinaista syytä olla rauhaton noiden hetken
kohteliaisuuksien tähden, joita ruhtinas välistä jakelee ilman mitään
tarkoitusta läheisyydessään oleville nuorille ja jotka hän luultavasti
jo huomenna on unohtanut. Kuninkaan sanoissa ei ole mitään, mikä
voisi loukata oikeutettua itsetuntoa, ja jos on ketään, jolla on
oikeutta valittaa kuninkaan sinua kohtaan osoittamaa suosiollista
kohteliaisuutta, niin lähinnä voi valittaa neiti Brahe. On selvän
selvää, että hän nyt saattaa pitää itseään vapaana liitostaan; hänen
sydämensä kärsii siitä, sitä en epäile, mutta minä onnittelen hänen
ymmärrystään. Kuninkaan iässä on liiallista odottaa ikuista
uskollisuutta, varsinkin hänen ollessaan sotaretkillä kaukaisissa
maissa. Uskon mielelläni, että kuninkaan kiintymys neiti Braheen on
ollut todellinen ja vilpitön; sitä tyhjemmän sijan se on jälkeensä
jättänyt. Suokoon Jumala, että ruhtinaallista sukua oleva asemansa
arvoinen puoliso piankin täyttäisi sen tyhjyyden, mutta kunnes
se on tapahtunut, korvaavat todellisten tunteitten puutteen
iltapuhteen lemmityiset, joutavat pakinat pikkuisten, ihastuneitten,
herkkäuskoisien hovineitosten kanssa ja sotilaan avosydämiset
pilapuheet. Mitä sinuun tulee, lapseni, tiedän sinut viisaaksi ja
älykkääksi tytöksi, joka et vähällä pidä kultana kaikkea mikä kiiltää;
mutta sinussa on taipumusta näkemään kaikki asiat suuressa
mittakaavassa ja sen lisäksi taipumusta haaveilemiseen, ja senpätähden
nuori, ritarillinen kuningas saattaa olla vaarallisempi sinulle kuin
sinä hänelle. Siksi lienee parasta, ettet aivan pian näe jälleen
ruhtinasta, jolle luonto on lahjoittanut niin runsaasti loistavia
ominaisuuksia.
-- En tahdo nähdä häntä milloinkaan enää, äiti ... en milloinkaan!
-- Pelkäät siis omasta puolestasi?
-- Niin, niin, en tahdo nähdä häntä milloinkaan!
-- No niin, pannaanpa sitten tämä "milloinkaan" merkitsemään vuotta tai
kahta. Sinulla on nyt jonkin aikaa lomaa herttuattaren palveluksesta,
ja se vapaus saadaan pidennetyksi. Henrik on tuonut kirjeen Klaus
veljeltäsi. Hän toivoo pääsevänsä jonkin viikon perästä Helsinkiin. Me
palaamme nyt Pernajaan. Sieltä lähdettyämme on Klaus tekevä meille
saman palveluksen kuin Silfversparre tulomatkallamme ja saattava meidät
jälleen Louhisaareen. Miten sinua miellyttää Silfversparre?
-- Niinkuin riu'un päässä oleva viirikukko. Minua väsyttää tuo
loppumaton pyöriminen samassa paikassa.
-- Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies,
ja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt
sinuun, sen tiedät.
-- Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.
-- Emme sitten puhu siitä sen enempää... Långström, käskekää valjastaa
hevoset!
Tässä älykkään äidin ja vilpittömän tyttären keskustelussa, tyttären,
jonka sydän oli niin avoin kuin kirkas lähteensilmä, oli äiti kuitenkin
salannut jotakin, jota hänen mielestään ei ollut hyvä mainita.
Ennenkuin Kirsti neiti oli noussut vuoteeltaan, oli Anna rouva löytänyt
hänen yöpöydältään sinetillä suljetun käärön, johon tunnetulla
käsialalla oli kirjoitettu osoitteeksi: vapaasukuiselle neidille
_Christina Flemingille_. Millä tavoin käärö oli tullut huoneeseen,
jossa sekä äiti että tytär asuivat, pysyi salaisuutena, ja Anna rouva
olikin niin varovainen, ettei hän ruvennut asiaa liian tarkoin
tiedustelemaan. Nyt keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän avasi
arveluitta käärön. Hän oli ensin luullut löytävänsä siitä kirjeen, mikä
Kirstin, Ebba Brahen ystävän, olisi ollut salaa toimitettava tälle;
mutta kirjeen asemesta hän löysikin kymmenen kuninkaan omalla
rohkealla, vaikka vähän vaikealukuisella käsialalla kirjoitettua
säkeistöä.
Verhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon
kuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman,
luki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua.
Seuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta.
Runoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo
_toisessa_ säkeistössä:
Aina toivoin, ett' voisin juur'
Ylitse voittaa sun kovuutesi
Uskollisuudell' mink' Luoja suur'
Loi sydämeeni ja mieleheni,
Siis miksis nyt
Oot palvelukseni hyljännyt
Ja mun ulossulkenut muistostasi?
_kolmannessa_ säkeistössä:
Onpi luonto juur monell' lahjalla
Sun varustanut runsahasti,
Joit' joka päivä voi katsella,
Ja moni kiittää sun avujasi.
Mutt' tuska tuo,
Jonk' kovuutes minuhun luo.
Ei mahda lisät' kiitostasi.
_Neljännessä_ säkeistössä:
Ei oo löytty niin kovaa kiveä,
Ettei se vihdoin heltyä halaa
Tai voisi vastaan seisoa,
Kun ves' ja teräs voimans' valaa.
Niin myöskin mä
En milloinkaan tahdo levähtää,
Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.
Runonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan
hellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää
hänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo
näet _seitsemännessä_ säkeistössä:
Nyt jään minä yksinäisyyteen
Ja tahdon yksin valitella,
Enk' katsoa kehenkään neitoseen,
Kosk' heit' en voi mä miellytellä.
Mutt' mitäs on
Sull' siit' myös apua, armoton,
Ett' mä en enää voi iloin' olla?
Hän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään
hänen lempeyttään, mutta "kyll' lujast'" rankaisemaan hänen kovuuttaan,
minkä jälkeen viimeinen,
_kymmenes_ säkeistö kuuluu näin:
Lintu oksalla istuvainen,
Ja elävätkin metsäss' kyllä,
Jos surun' he tuta voisit vainen,
Mun kanssan' tahtois itkeskellä.
Ja kaiku kanss'
Mun huuton' lisäis äänelläns'
Tääll' vuorten ja laaksojen väliss'.
Finis.
Anna rouvalle eivät senaikuiset lemmenlaulut olleet niin outoja, että
hän olisi pitänyt koko tuota hellää valitusta täytenä totena. Mutta jos
hän vielä olisikin ollut epätietoinen siitä, kuka se julmuri oli, jonka
kovuutta runoilija niin hellästi valitti, niin haihtui kaikki epäilys,
kun hän liitti yhteen kunkin säkeistön muita huomattavammin merkityt
alkukirjaimet ja hämmästyksekseen sai niistä nimen