Miehekäs majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen ruskea
seuralaisensa pitivät kaiken sen jälkeen, mitä olivat nähneet ja
kuulleet kirkonmäellä, viisaimpana pysyä majapaikassaan pimeään saakka.
Isäntäväeltään heidän onnistui saada tietää, mitä kuninkaallisen
laivaveneen soutajat olivat jutelleet. Kolmessa Kruunussa, kuten he
kertoivat, ei ollut tällä erää sen vähäisempi henkilö kuin kuninkaan
nuorempi veli, neljätoistavuotias Kaarle Filip, Södermanlannin
herttua, joka oli hartaitten pyyntöjen jälkeen saanut äidiltään,
leskikuningattarelta, luvan päästä ensimmäiselle tavallista pitemmälle
merimatkalleen laivastossa, joka vei sotaväkeä Tukholmasta ja Turusta
Narvaan. Kova myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan Hankoniemen
kohdalla, ja koska tuuli oli aivan vastainen ja Kolmella Kruunulla
matkusti myös muutamia ylhäisiä Turusta tulevia naisia, jotka olivat
merikipeinä, niin oli herttua tahtonut poiketa satamaan ja päästää
naiset maihin Tammisaaren kohdalla.
Pater Padilla yhdisti nämä kuulumiset niihin tietoihin, jotka hän
vast'ikään oli saanut niillä seuduin vallitsevasta mielialasta, ja
huomasi, ettei aika eikä paikkakaan ollut sopiva hänen aikeilleen. Hän
päätti hakea jo seuraavana päivänä toisia toiminta-aloja, mutta sitä
ennen hän tahtoi kumminkin saada varmat tiedot siitä, sykkikö, niinkuin
hänen tulkkinsa oli arvellut, katolilainen sydän oppineen ja maankuulun
Sigfrid Aronuksen luterilaisen messupaidan alla.
Pimeän tultua pater ohjasikin seuralaisineen askelensa oppineen miehen
luo, jätettyään tällä kertaa kotia Sam pojan, jonka viimeisistä
urotöistä heillä, pojan onneksi, ei sentään ollut mitään tietoa.
Majoitusmestari tiesi, missä pappila on, ja niinpä he, hetken
kuljettuaan kapeita, pimeitä ja likaisia poikkikatuja, lähenivät
linnanmäen kukkulalla, vähän matkan päässä raunioista sijaitsevaa
vähäistä, matalaa ja yksinkertaista taloa. Päivänvalossa olisi heillä
täältä ollut mitä viehättävin näköala kaupunkiin, merenlahteen ja
läheiseen saaristoon päin. Pimeästä ja matalasta eteisestä he astuivat
yhtä matalaan asuintupaan, ja tämä asuintupa yhdessä lukuhuoneen kera,
joka samalla oli makuukammionakin, oli Tammisaaren silloisen
kirkkoherran köyhä asunto, monien tieteellisten tutkimusten tyyssija ja
niiden monien merkillisten ennustusten syntymäpaikka, joiden oli määrä
päästä seuraavan vuoden almanakkaan. Loimottava valkea paloi
rappeutuneessa, nokisessa takassa, jossa valmistettiin illallista, ja
majoitusmestari oli valmis lyömään vetoa, ettei siinä ollut sen
suurempia herkkuja kuin kaurapuuroa. Kaikki tuossa asunnossa, järeistä
puupenkeistä alkaen aina pieniin ikkunoihin saakka, joihin särkyneiden
ruutujen sijaan oli pantu öljyttyä paperia, osoitti suurta köyhyyttä ja
teki sotilaan otaksumisen varsin todenmukaiseksi. Vain suuri,
taidokkaasti tehty seinäkello, jonka taulusta astui joka lyömällä esiin
viikatteella ja hietalasilla varustettu Aikaa kuvaava ukko, tiesi
kuuluisan suuretieteen tutkijan kotia.
Takan ääressä seisoi noin viisikymmenvuotias, halpapukuinen
vaimoihminen, hämmennellen puuropataa. Hän ei kääntynyt vieraihin
päinkään, ei edes odotellut kysymystäkään, vaan virkkoi äreästi:
-- Tulkaa huomenna; Sigfrid mestarilla ei ole aikaa.
-- Sanokaa Sigfrid mestarille, että täällä on matkustavaisia, jotka
haluavat puhella hänen kanssaan, ja joutukaa! vastasi majoitusmestari
tapansa mukaan röyhkeästi.
Vaimo jatkoi yhä edelleen tehtäväänsä, viitsimättä katsahtaakaan
tulleisiin, ja toisti:
-- Hänellä ei ole aikaa, johan minä sen sanoin. Menkää tiehenne, hän ei
ole kotona.
Puhujan äänessä oli jotakin ylpeää, joten majoitusmestarikin alensi
äänensä ja kohteliaammin ilmoitti erään oppineen saksalaisen tohtorin
haluavan tiedustella kuuluisalta Sigfrid Forsiukselta kaikenlaisia
tärkeitä asioita.
Silloin vaimo kääntyi, katseli vieraita tuokion älykkäillä, tutkivilla
silmillään ja vastasi lempeämmin, että koska ilta on kirkas, oli _hänen
miehensä_ lähtenyt taivaan tähtiä tarkastamaan ulos kedolle. Vaimo ei
sanonut tahtovansa pyytää heitä odottamaan, sillä miehellä oli usein
tapana viipyä ulkona myöhään yöhön saakka.
Pater Padilla käski tulkkinsa ilmoittaa hänenkin jonkun verran
harjoitelleen tähtien tutkimista ja pitävän itseään onnellisena, jos
saisi juuri taivasalla kysyä neuvoa sellaiselta mainehikkaalta
tiedemieheltä kuin Sigfrid mestari on.
Nämä sanat eivät saattaneet olla vaikuttamatta vaimoon, joka oli niin
huomattavan painokkaasti puhunut _miehestään_ ja kaikesta köyhyydestään
huolimatta tunsi olevansa ylpeä hänestä. Hän sytytti lyhdyn, pyysi
vieraita mukaansa ja saattoi heidät pihan poikki aukealle ylängölle
raunioitten luo. Myrsky oli kirkastanut lokakuun taivaan; se kaareili
nyt pilvetönnä, tumman sinisenä ja korkeana tähtien tuikkivassa
valossa. Ilma oli lauhkea, eikä kuu ollut vielä noussut taivaan
rannasta. Ei mikään, eivät edes matalat rauniotkaan estäneet avaraa
näköalaa; kaikessa, mikä siinä hiljaisen illan helmassa uinui, oli
äärettömän avaruuden ja Kaikkivaltiaan majesteettisuuden leima. Pimeä
maa näytti vaipuneen äänettömään rukoukseen Iankaikkisen kirkkaan
istuimen juureen ja hukuttaneen vähäiset taistelunsa, turhat
ajatuksensa ja häilyvät laskunsa maailmankaikkeuden mitättömään
syvyyteen. Vain ihmisten sydämissä oli kaikesta siitä huolimatta
vähäinen itsekkäitten atoomien tomumaailma.
Emäntä kulki lyhty kädessä edellä, ja molemmat miehet seurasivat häntä,
kunnes kivien ja soran välitse saavuttiin mäen korkeimmalla huipulla
olevalle vähäiselle aukealle.
Siellä, tähtitaivaan himmeässä valossa, oli mies puoleksi makaavassa
asennossa, peskiin kääriytyneenä, tukien selkäänsä kallion lohkareeseen
ja nojaten poskeaan vasempaan käteen. Oikeassa kädessä hänellä oli
teräksinen piirrin, jolla hän tuon tuostakin pisteli merkkejä isoon
pergamenttilehteen, kaiketikin tähtikarttaan, jonka kuviot ja
asennelmat hän tiesi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut vaivata silmiään
pimeässä. Hän ei huomannut tulleita, jotka äänettöminä pysähtyivät
vähän matkan päähän hänestä ja katselivat häntä, katselivatpa niin
kauan, että maltiton sotilas lopulta rykäisi ja siten ilmoitti heidän
läsnäolonsa. Lyhdyn valo sattui silloin tähtientutkijaan, ja vieraat
näkivät kookkaan, joskin vuosien ja vaivojen koukistaman
harmaapartaisen miehen. Hän näytti olevan lähes seitsenkymmenvuotias,
ellei jo ollut päässytkin siihen määrään. Valo herätti hänet
ajatuksistaan, ja hän virkkoi tyytymättömänä.
-- Sinäkö siellä, Anna? Sanoinhan minä, ettei minua saa häiritä.
-- Täällä on muuan tohtori Saksanmaalta. Hän lähtee huomenna matkaan ja
tahtoisi puhua sinun kanssasi, mestari, vastasi vaimo nöyrästi.
Sigfrid mestari kohosi istualleen, ojensi kylmän kätensä muukalaiselle
ja kysyi saksaksi, millä tavoin hän voisi olla vieraalle hyödyksi.
Pater Padilla oli ennakolta varustanut vastauksen. Hän johdatti
keskustelun heti kohta tieteelliselle alalle, missä muut kuuntelevat
eivät voineet heitä seurata, ja ilmoitti latinan kielellä olevansa
lääkäri ja sanoi olevansa sangen epätietoinen siitä, olisiko
tunnustettava tähdillä olevan mitään vaikutusta kulkutauteihin.
Sigfrid mestari vastasi samalla kielellä tuon tunnetun lauselman:
_stella inclinant, non necessitant_ (tähdet tuovat taipumusta, vaan
eivät pakkoa), ja sen jälkeen hän rupesi, tavattoman vilkkaasti niin
vanhaksi mieheksi, sovittelemaan tätä lauselmaa liikkeellä oleviin
kulkutauteihin, mutta samassa kirkastui koko seutu, ja suuri tulipallo
lensi poikki taivaan läntisestä taivaanrannasta kulkien pitkänä,
säihkyvänä kaarena kaakkoista ilmaa kohti. Valo tuli niin odottamatta,
niin äkkiä ja voimakkaana, että se leimahtaessaan ikäänkuin sieppasi
neljän läsnäolijan kasvonpiirteet ja loi niistä valokuvan, eikä se kuva
jäänyt vanhalta tutkivakatseiselta vaimolta huomaamatta. Hän näki
saksalaisen herran silmissä jotakin outoa, joka saattoi hänet
kuiskaisemaan Sigfrid mestarille suomeksi:
-- Kavahda tuota miestä!
Mutta tuona silmänräpäyksenä oli ihminen viisaan vanhuksen silmissä
pelkkä tomujyvänen vain. Otettuaan tarkan vaarin meteorin kulusta ja
merkittyään sen radan kartalle hän suoristi kookkaan vartalonsa, ojensi
oikean kätensä taivaanrantaa kohti, missä valo vielä näytti viivähtävän
luoden hopealoistetta merestä nousevaan usmaan, ja lausui
juhlallisesti:
-- Katso Jumalan taivaan kirjoitusta! Mikä minä olen, Herra, kun rupean
tutkistelemaan Sinun salaisuuksiasi tahi Sinun mittojasi mittelemään!
Missä olin minä silloin, kun kointähdet Sinun ylistystäsi veisasivat?
Herra Jumala, Sinä olet kuningas, ihanasti koristettu: valo on sinun
vaatteesi, pyhyys sinun asuinsijasi kaunistus. Sinä puhut ja kutsut
maailmaa, Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle auringon kierroksesta
toiseen. Mutta he eivät kuule ääntäsi, Herra, he eivät ymmärrä kättäsi,
joka kirjoittaa tähtiin. Usein olet Sinä heitä kurittanut; mitä se on
auttanut? Tee parannus, kansani, ennenkuin Jumalasi kasvot kääntyvät
sinusta pois ja sinä jalkasi loukkaat pimeihin vuoriin!
Niin lausuttuaan hurskas mestari pani kätensä ristiin ja seisoi
hetkisen rukoukseen vaipuneena. Sitten hän palasi jälleen äsken
katkenneeseen puheeseen, joka koski pyrstötähtiä ja virvatulia, jatkaen
aivan samasta kohdasta, mihin oli pysähtynyt.
-- Kolmanneksi -- niin hän puhui -- tämä meteorituli palaessaan ja joka
päivä koko avaruuden liikunnosta joutuessaan maan ja ilman ympärille
kokoaa ja vetää itseensä ilmasta luonnolliset nesteet, jotka ovat sinne
nousseet sateen ja kasteen synnyttämistä varten, hävittää ne ja
kuumentaa ilman. Siitä taas tulee kuivuus ja kovat poudat, jotka maan
kasvulle ja ihmisille ovat vahingolliset. Siksipä siitä seuraa
katovuodet ja nälkä ja kalliit ajat. Edelleen siitä seuraa, että
pyrstötähtien _vapores_, ollen myrkylliset osaksi itsestään, osaksi
maan omasta myrkystä, minkä se hamasta ensimmäisestä kirouksesta on
perinyt, siittävät itsestään vahingollisia eläimiä ja syöpäläisiä,
myrkyttävät itsellänsä ilman, niinkuin pieni myrkkypisara, kaadettuna
koko aamilliseen viiniä, myrkyttää viinin kokonansa. Sen vuoksi
kaikkinaiset eläimet, joiden on ilmasta elätettävä itsensä ja jotka
vetämällä itseensä ja poistamalla hengittävät ulos kuumaa ilmaa ja
vetävät sisään kylmää kaiken elämän virvoitukseksi, tulevat
saastutetuiksi, ja siitä tulevat kaikenlaiset taudit ihmisiin ja
eläimiin, niinkuin rutto ja polttotauti, rintatauti tai muut yleiset
kulkutaudit, jotka liikkuvat samaan aikaan monessa maassa, niinkuin
rintatauti _anno_ 1580.[3]
Luultavasti olisi oppinut ja hurskas mies tällä tavoin unohtaen ajan
kulun pitänyt kahdelle kärsivälliselle kuulijalleen esitelmänsä
senaikuisen luonnontieteen alalta aina aamunkoittoon asti, ellei kolmas
kuulija olisi pannut sitä vastaan vastalausetta äänekkäällä
kuorsaamisellaan. Anna emäntä herätti jotenkin tuimasti nuotiolle
nukkuneen sotilaan, ilmoitti, että lyhdyn kynttilä on loppumaisillaan
ja ettei hän puolestaan aio seisoa enää tässä sumussa yskää ja nuhaa
saamassa. Sakea mereltä noussut usma, joka peitti tähtitaivaan ja jonka
tietysti meteori oli saanut aikaan, teki sen, että hänen sanansa
otettiin kuuleviin korviin -- muussa tapauksessa niillä tuskin olisi
ollut mitään vaikutusta. Ja niinpä he lähtivät neljän astumaan
asuinhuoneelle päin, silloin tällöin kompastellen kiviin.
On neroja niin monipuolisia, voimakkaita ja selkeitä, että he ovat yhtä
perehtyneitä aineellisen elämän kirjaviin pyrkimyksiin ja ponnistuksiin
kuin hengen ja aatteiden yliaistillisiin maailmoihin. Mestari Sigfrid
Aronus Forsius, Suomenmaan ensimmäinen kuuluisa tiedemies, jota
Messenius aikoinaan sanoi "meidän verrattomaksi matemaatikoksemme",
näyttää tarkemmin tunteneen tähtien kulut kuin ne ilmiöt, jotka lähinnä
vaikuttivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja vaikka hän tarkasteli
luonnon merkkejä ja ennusteli valtakuntain häviötä, niin ei ole
luultavaa, että hänellä oli vähintäkään aavistusta siitä, millainen
hänen musta takkinsa oli ja minkä verran oli aitassa jyviä tai kuinka
paljon oli tuloja Tammisaaren kirkkoherranvirasta. Sellaisissa tieteen
ulkopuolella olevissa asioissa hän oli lapsi, joka tarvitsee
hoitajatarta, ja semmoinen oli hänellä vaimossaan Annassa, jota
kiittämätön jälkimaailma niin vähän tuntee, ettei enää varmaan tiedä
hänen nimeänsäkään. Hän kulki kenenkään huomaamatta tietään hävinneenä
miehensä loistoon, ja hänet tunsi ainoastaan Hän, joka tutkii kaikki
sydämet; mutta ilman tuota vaimoa ei monta kovaa kokeneella miehellä
varmaankaan olisi ollut palvelijaa, joka olisi häntä hoitanut, eikä
olkipielusta, johon hän olisi saanut nojata harmaan päänsä.
Kun Sigfrid mestari vaimonsa harmiksi vielä myöhään illalla toi
saksalaisen tohtorin lukukammioonsa selittääkseen hänelle taivaan
tunnusmerkkejä, jotka muka tiesivät, että pian on syttyvä suuri,
yleinen ja pitkällinen sota Euroopan sydämessä, ei Anna emäntä
uskaltanut vastustella. Hän päätti mielessään, ettei tuo seurustelu
kestä kauan. Hän toimitti pois Iivari Pärttylinpojan -- joka siitä
olikin erittäin hyvillään -- luvaten itse saattaa muukalaisen hänen
asuntoonsa, ja istahti sen jälkeen sukankutimineen niin lähelle kamarin
hataraa ovea, että hän helposti kuuli joka ainoan sanan, mitä sisässä
puhuttiin. Eipä hän olisi ollut niin oppineen miehen vaimo, ellei hän
olisi ymmärtänyt latinaa, milloin sitä piti ymmärtää.
Molemmat miehet olivat noin tunnin ajan olleet syventyneinä
keskustelemaan astrologiasta, kun Sigfrid mestari epäämättömänä
todistuksena tähtien vaikutuksesta sattui mainitsemaan vuoden 1605:n
Kerkholman tappion, jonka hän oli ennustanut.
-- Niin -- huomautti tohtori -- kaikki taivaan vallat ovat ilmeisesti
tuominneet tyrannillisen ja petollisen Kaarle herttuan sekä hänen
sikiönsä häpeälliseen häviöön. Itse hän ei pitkää aikaa saanut nauttia
laillista kuningastaan vastaan nostamansa kapinan hedelmistä. Hänen
poikansa, herttua Kustaa Aadolf, on saanut kuritusta tanskalaisten
kädestä, hänen sukunsa on syösty Venäjän valtaistuimelta, ja ennen
pitkää on laillinen kuningassuku jälleen hallitseva Ruotsin
valtakuntaa.
Mestari Sigfrid vastasi kummastuneena, mutta tyynenä, ettei hän
viiteentoista vuoteen ole tiennyt muista Ruotsin herttuoista kuin
Kaarle Filipistä ja Juhanasta, Itägöötanmaan herttuasta. Ja koskei
arvoisa vieras näyttänyt varsin hyvin tuntevan ikivanhan Ruotsin
valtakunnan kuninkaankaarta ja oikeusoloja, niin otti Sigfrid mestari
selittääkseen, että tässä valtakunnassa oli kunnioitettu hallitsijana
ankaraa, oikeudenmukaista ja valtioviisasta _Carolus_ nimistä
kuningasta, joka oli yhdeksäs sen niminen kuningas Johannes Magnuksen
valtakunnanhistorian mukaan, ja sen jälkeen nuorta kuningasta _Gustavus
Adolphusta_, toiseksi nimitettyä, jonka Jumala oli monella jalolla
lahjalla siunannut ja jolle Herra taivaan ja maan hallitsija suokoon
pitkää ikää ja onnellisen hallituskauden. Mitä taasen tähtien
vaikutukseen tulee, ei Sigfrid mestari tahtonut olla mainitsematta,
että kaiken tähtitiedon verraton mestari, hänen oma suuri opettajansa
Tyko Brahe, jonka sielulle Jumala taivaissa iloa antakoon, jo _anno
mundi_ 1572 oli Cassiopean tähtisikerössä ilmaantuneista erikoisista
merkeistä havainnut, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka
taivasten Herra oli edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansain
pelastajaksi, varsinkin siitä ahdistuksesta, jonka painostamana puhdas
evankelinen oppi vielä oli monessakin paikoin sekä Saksassa että
muissakin maissa. Siitäpä syystä, ja koskei Sigfrid mestari muuta
voinut käsittää kuin että tähdet sillä olivat tarkoittaneet nuorta ja
siunattua herraa _Gustavus Adolphusta_, joka tosin ei ollut syntynyt
Suomessa, mutta kumminkin Suomen suuriruhtinaana ollen oli ikäänkuin
_providentia divinasta_ tullut tämän maan alkuperäiseksi asukkaaksi ja
sen oikeaksi kansalaiseksi, niin oli siitä jokaiselle selvää, että
taivaan voimat ja vallat erikoisesti _cura et favore_ pitivät huolta
juuri tästä kuningassuvusta ja olivat ikäänkuin _praedestinoineet_ sen
mitä suurimpiin ja mainehikkaimpiin toimiin _pro salute gentium_ toisin
sanoen: kaikkien kansain kristilliseksi onneksi ja menestykseksi.
-- Sanotaanpa kuuluisan Tyko mestarin myöhemmin arvelleen, että tähtien
tarkoittama sankari on syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin
_conjunctionin_ aikana, ja semmoisella hetkellähän juuri syntyi nuori
Vladislaus, Puolan prinssi. Ja hän se nähtävästi on koko maailmassa
jälleen paneva voimaan oikean kristinuskon, puuttui puheeseen tohtori
rohkea hymy huulillaan.
-- Erehdytpä, korkeasti oppinut _confrater_, vastasi Sigfrid mestari
kylmästi. -- Tyko Brahe ei ole ikinä mitään semmoista sanonut. Ja jos
hän olisikin sanonut, niin ei se olisi tarkoittanut Vladislaus
prinssiä, joka on syntynyt Saturnuksen vaikutuksen alla, ja vaikkapa
vihdoin kaikki olisikin, kuten sinä arvelet, niin ei Vladislaus prinssi
voisi oikeata kristinuskoa palauttaa, koska hän itse tunnustaa
pimitettyä ja hyljättävää paavin oppia.
Nyt oli kajottu arkaan kohtaan, ja siinä Sigfrid mestarin mielipiteet
varsin vähässä määrin näyttivät vastaavan Iivari Pärttylinpojan
toiveita. Tohtori ei kumminkaan vielä tahtonut päästää voittoa
käsistänsä.
-- Kunnianarvoinen mestari -- virkkoi hän kunnioittavalla äänellä -- ei
sovi minun väitellä kanssasi semmoisista asioista, jotka sinä tunnet
paremmin kuin kukaan muu nyt elossa olevista ihmisistä. Olen kuullut
pohjan perillä tekemistäsi vaivalloisista matkoista. Ihmetellen olen
lukenut sinun monet _prognosticasi, physicasi_, joka käsittelee luonnon
salaisuuksien selvittelemistä, olen lukenut mainiot kirjoitelmasi
pyrstötähdistä ja muut kirjoituksesi, jotka ovat levinneet kaikkiin
maailman ääriin ja joita kaikki oppineet ylistävät. Mutta eräs seikka
on sittenkin kummastuttanut minua: nimittäin se, kuinka sinun
kaltaisesi mies on saanut osakseen niin suurta kiittämättömyyttä,
kuinka mies, joka on tehnyt maalleen ja tieteelle niin suuria
palveluksia, on paikakseen saanut vääriä syytöksiä, vankeutta ja
kaikenlaista vaivaa, aina kidutuspenkkiin asti -- niin, suo anteeksi,
kunnianarvoinen herra, kuinka sellainen mies, jota Euroopan ruhtinasten
pitäisi kilvan pyrkiä koroittamaan korkeimmille kunniasijoille ja
kutsumaan neuvoshuoneeseensa, nyt asuu tässä matalassa majassa,
syrjäisessä maakunnassa, nauttimatta vähääkään mukavuutta vanhoilla
päivillään. Tiedän kyllä hyvin, että viisas mies pitää vähäarvoisena
maailman kunniaa, suosiota ja rikkautta; mutta ajattele, suuri mestari,
mikä voitto olisi koko maailman tieteelle ja omille tutkimuksillesi,
jos saisit tarpeeksi apukeinoja voidaksesi menestyksellä tutkia luonnon
lakeja! Etkö ole milloinkaan ajatellut senkaltaista onnellista tilaa,
kunnianarvoisa herra?
-- Nuorena ollessani joskus ajattelin sitä -- vastasi Sigfrid mestari
tahtomattaan huoaten -- mutta minä olen jo aikoja sitten oppinut
tyytymään vähäisempään osaan. En halua syyttää entisyyttä enkä
nykyisyyttä, sillä kaikkihan tapahtuu Jumalan tahdosta, kaikkihan
parhaaksemme kääntyy.
-- Mutta jos sinun vielä olisi mahdollista onnellisemmassa asemassa
työskennellä Jumalan kunniaksi ja ihmiskunnan hyväksi? Jos olisi
olemassa ruhtinas, kyllin viisas ja jalomielinen oikein arvostelemaan
ansioitasi, ja hän tarjoaisi sinulle ... mitä parhaimmilla
tutkimuskoneilla varustetun tähtitornin? Mitähän jos sinä, niinkuin
Copernicus tahi Tyko Brahe, sen avulla voisit hämmästyttää maailmaa
tekemällä suuria keksintöjä, eiköhän se olisi Jumalan sallimusta ja
eiköhän se runsaasti palkitsisi entiset puutteesi ja kieltäymyksesi?
-- Älä, älä puhu siitä; se on jo myöhäistä, en tahdo sellaista
ajatella! huudahti vanhus liikutettuna noista tulevaisuudentoivoista,
jotka olivat räikeänä vastakohtana hänen nykyiselle köyhyydelleen ja
niille vaillinaisille, enimmäkseen omatekoisille kolmioille, harpeille
ja kaukoputkille, jotka olivat koko hänen tieteellinen kalustonsa.
-- _Se on mahdollista eikä liian myöhäistä_, virkkoi vieras, pannen
painoa joka sanalle. -- Minä tunnen ruhtinaan, joka saattaa tarjota
sinulle tuon kaiken eikä pyydä sinulta sen sijaan muuta kuin
kiitollisuuttasi ja muutamia vähäpätöisiä palveluksia, jotka helposti
saatat hänelle tehdä tässä maassa nauttimasi vaikutusvallan avulla.
-- Voi tähtiäni! Voi rakkaita tähtiäni! huudahti Sigfrid mestari,
kiinnittäen huomiota ainoastaan ensimmäisiin sanoihin. -- Tiedätkö,
muukalainen, että minua on kielletty selittämästä taivaan merkkejäkin?
Minulla on niin paljon vastustajia. Pahansuovasti he tulkitsevat
_prognosticani_, he tahtovat kieltää minua lukemasta Luojan kirjoitusta
taivaan kannelta. Niin, sen kyllä huomaat, minä olen köyhä ja hylätty;
salassa kuin pahantekijä täytyy minun tutkistella luonnon suurta kirjaa
ja vaieta, vaikka niin monet seikat ovat sydäntäni polttamassa. Ei
kukaan usko minua! Mitä varten minä olen elänyt? Mitä kaikkea
voisinkaan lukea avaruudesta kunnollisella flandrilaisella kiikarilla,
mutta minulla, kuten näet, on tässä tuskin putken pahaista, tuskin
kompassia ja sekstanttia, joka mihinkään kelpaisi. Tuonne mäelle olen
itse pystyttänyt tangon meridianin merkiksi. Kurjaa, eikö niin? Ja sinä
sanot ... sinä sanot...
-- Minä sanon ... yritti vieras toistamaan sanojaan, mutta hänet
keskeytti Anna emännän ääni oven takaa:
-- Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi
sielullensa vahingon?
-- Mitä tahdot, vaimo? kysyi vanhus tyytymättömänä avaten oven.
-- Luen tässä raamattua; se on aina hyvä olemassa, kun kiusaus
ahdistaa. Muuten on taivas jo taas seljennyt. En ole moneen vuoteen
nähnyt Merkuriusta niin ihmeellisen kirkkaana.
Sigfrid mestari astui pienoisen ikkunan luo.
-- Niin on. Anna tänne peskini! Minun täytyy lähteä ulos. Tule huomenna
jälleen, korkeasti oppinut _confrater!_ Nyt en saa laiminlyödä
planeettien yhtymistä. Olisipa minulla nyt flandrilainen kiikari! Voi
tähtiäni, voi rakkaita tähtiäni!