Siitä miehestä, joka saisi markan jokaiselta järveltä, mitä Suomessa
on, tulisi varmaankin varakas, mutta se, joka saisi markan jok'ainoalta
saarelta, luodolta ja kalliolta, olisi varmaankin miljoonamies.
Tammisaaren saaristo on Ahvenanmaan saaristoon verrattuna kuin palanen
tähtikarttaa Linnunradan rinnalla tai kuin immen helminauha
kuningattaren jalokivien rinnalla. Mutta vaikka tätä saaristoa tuskin
saattaa sanoa toiseksikaan järjestyksessä, niin pujahtelee kumminkin
pursi täällä niin lukemattomien metsäisten saarten ja harmaitten
kallionienten ohitse, niin lukemattomia kapeita salmia ja lehtojen
reunailemia lahtia myöten, ettei mikään muinaisajan rakennusmestari
olisi voinut keksiä taidokkaampia harhakäytäviä labyrinttiinsä.
Nykyaikoina ovat topografit karkeilla siveltimillä vedelleet salaisia
mittausopillisia kuvioita vuorten kylkiin viitoiksi sotalaivoille,
jotka kulkevat näillä eksyttävillä vesillä. Meidän kertomuksemme aikaan
sitä vastoin oli harvoin meriviittoja, tuskin kareillakaan mitään
merkkejä. Mutta sittenkin löysi niillä seuduin syntyneen kalastajan
vene, silloin kuten nytkin, helposti suorimman ja turvallisimman
väylän. Mies näyttää ohjaavan venettään suoraa päätä vuoren seinämää
kohti, mutta äkkiä aukenee uusi sola, uusi tuulenpuuska kallistaa
venettä ja uusi merenselkä levittäytyy hänen eteensä kimaltelevine
aaltoineen. Ulkosaaristossa kestävät ainoastaan havupuut meren ankaria
tuulia, mutta lähempänä mannerta yhtyy tammi, lehmus, vaahtera, saarni
ja jalava muitten lehtipuitten joukkoon. Tuntuu kuin tulisi veden
vihaisen väen luota lempeihin lahdelmiin, missä sisäjärven armaat
aallottaret karkeloivat lumpeitten keskellä. Jylhä, harmaakivinen
kovuus katoaa rantamaan luonteesta, ja sen sijaan lempeämpien värien
runsaus hivelee silmää.
Tätä luonnon näyttämön äkillistä muutosta eivät saattaneet olla
huomaamatta muukalaiset, jotka nyt ensi kertaa olivat laskemaisillaan
maihin Suomen rannoille. Lehtimetsät olivat juuri siihen vuodenaikaan
pukeutuneet kirjavaan morsiuspukuun, joka on aivan liikuttavan kaunis,
sillä se on kesän jäähyväishymyilyä ja näyttää ennustavan uutta ja
tuntematonta kevättä, vaikka sen kuihtuneet lehvät kuitenkin tietävät
pitkää, jäistä talvea. Iivari Pärttylinpoika huomautti sitä hyväksi
enteeksi, että metsät ovat koristuneet lipuilla heidän tullessaan, ja
siihen liitti Simo, että Tammisaaressa saadaan muka nähdä vähän
enemmänkin, nimittäin humalistoja. Samassa vene kääntyi erään niemen
nenitse, ja muuan tavaton esine veti heidän huomionsa puoleensa.
Mantereen puolella Hvitsandin luotoa oli iso kolmimasto, ja merimiesten
tarkka silmä tunsi siinä heti Ruotsin sotalaivan. Toföläisten veneen
piti kulkea tämän harvinaisen ja mahtavan vieraan ohitse, joka
luultavasti oli eilen tullut sinne suojaan myrskyltä, Kaikki katselivat
uteliaasti jättiläisen korkealle nousevaa peräkeulaa, tykeillä
täytettyä kylkeä, suunnatonta köysien paljoutta ja kaikkia noita
märssykoreja, ulkonemia ja koristuksia, joista siihen aikaan
espanjalaista ja hollantilaista mallia seuraten kruunun linjalaivat
saivat niin eriskummallisen muodon. Vaikka peräpeilin kolme kullattua
kruunua eivät olisikaan selvästi osoittaneet laivan arvoa ja nimeä,
olisi sittenkin ollut varma, että Tammisaaren satamalla oli ollut
kunnia vastaanottaa eräs Ruotsin sotalaivaston parhaista aluksista.
-- Tuo on _Kolme kruunua_; minä olen nähnyt sen pahuksen ennen
Tallinnassa, huudahti majoitusmestari, jossa tämä odottamaton näky oli
synnyttänyt epämieluisan hämmästyksen sen tehtävän vuoksi, mihin hän
oli ryhtynyt. -- Ei se turhan tähden ole merelle lähtenyt näin
syksyllä; niin, kunhan ei vain olisi monien upseerien joukossa tuolla
peräkannella joku kuninkaallinen henkilö.
-- Prinsessa siellä on hovineitosineen, sen minä näen, huusi ilosta
käsiään taputellen Sam, jonka terävä silmä saattoi erottaa kärpäsenkin
kirkontornin huipusta.
-- Ole aloillasi, nulikka! kuiskasi majoitusmestari tehden uhkaavan
liikkeen. -- Käykää te, pater, veneen pohjalle, ja te, ukko -- lisäsi
hän ruotsiksi Tofön miehelle -- lainatkaa minulle kalanuttuanne; tuuli
on kylmä.
Näitten varovaisuustoimenpiteitten jälkeen jatkettiin matkaa ja
kuljettiin Samin suureksi mielipahaksi niin loitolla kuin mahdollista
sotalaivan tykeistä; mutta koska sataman suu oli kapea, ei välimatka
sittenkään ollut enempää kuin sata tai sataviisikymmentä kyynärää. Se
toivo, että he olisivat päässeet huomaamatta tuon ylhäisen Hvitsandin
syvillä vesillä olevan vieraan ohitse, raukesi äkkiä, sillä laivasta
annettiin torvella merkki ja veneen käskettiin pysähtyä. Kun ei sitä
merkkiä toteltu, lähti laivan kyljestä vene nuolen nopeudella
liikkeelle.
Tofön veneen käskettiin kruunun nimessä odottaa toista purtta, joka
heti oli lähtevä sotalaivasta, ja sen jälkeen hiljakseen purjehtia
edellä perässä tulevan veneen oppaana tuossa kivisessä väylässä, joka
vie kaupungin satamaan. Käskyä täytyi totella. Neljännestunnin kuluttua
näkyi muutamia miehiä ja naisia astuvan laivasta lähtövalmiiseen
purteen; opas lähti liikkeelle, laivavene seurasi, ja kumpikin saapui
onnellisesti kaupungin sataman laituriin.
Tammisaari, joka siihen aikaan oli noin sadan vuoden vanha, oli
asettunut kauniille ja edulliselle paikalle syvälle pistävän Pohjan
lahden suulle, mutta Raaseporin herrat ja kruunun hyväntahtoiset
kauppasäännöt olivat pitäneet huolta siitä, että Tammisaari tuskin
vieläkään oli muuta kuin keskinkertainen kauppala. Sen pienet alukset
kävivät Tallinnassa ja Tukholmassa, ja kaupunki oli alinomaisessa
riidassa mahtavain Leijonhufvudien kanssa, jotka näinä aikoina pitivät
Tammisaarta jonkinlaisena sienenä, joka muka oli luotu puserreltavaksi
ja usein tyhjän kreivillisen raha-arkun täyttäjäksi. Vuonna 1614 oli
kaupunki saanut kylän läänityksenä kuninkaalta, joka armollisen
suosiollisesti myös kielsi Tukholman kaupustelijoita luvattomasti
kalastelemasta kaupungin vesillä, ja samoin kiellettiin Turun ja
Tallinnan tavaranostajia harjoittamasta maakauppaa kaupungin
läheisyydessä. Mutta mitäpä tästä hyötyä herui, koska kuninkaallinen
kirjoitus samaan aikaan kehoitti pormestaria ja raatia hankkimaan
kaupunkiin, jossa oli neljäkymmentäneljä perhekuntaa, räätäleitä,
suutareita, nahkureita, seppiä, sorvareita, leipureita, teurastajia ja
muita senkaltaisia kaupungin menestykselle välttämättömiä kansalaisia.
Jo silloin unohduksiin joutuneen linnan jäännökset kohosivat kaupunkia
korkeammalle linnanmäellä. Vähäinen, mitätön puukirkko, joka pian
toisen Leijonhufvudin anteliaisuudesta oli sijaansa saava arvokkaamman
kivikirkon, näkyi mäen rinteellä kohoten tuskin sanottavasti
korkeammalle matalia, malkakattoisia puutaloja. Mutta noiden matalain
huoneitten välissä kaupungin seitsemäntoista kadun varrella levittäytyi
niin monta kaunista puutarhaa ja upeata humalistoa, että niiden
vaihtelevat värit kirkkaana syyspäivänä soivat tälle mitättömälle
seudulle erittäin ystävällisen ja rauhallisen näön.
Oli sunnuntai, noin kello kahdentoista aikaan päivällä, kun veneet
laskivat kaupungin laituriin, missä ei ollut yhtään ihmistä.
Tammisaarelaiset, jotka eivät tienneet, että niin ylhäisiä vieraita oli
tullut Ruotsin laivastosta, olivat vielä miehissä koolla kirkonmäellä
keskellä kaupunkia. Siellä oli kirkkoherralla tapana lukea tärkeitä
kuulutuksia ja myöskin ilmoittaa valtiollisia uutisia kokoontuneelle
ihmisjoukolle jumalanpalveluksen jälkeen. Kaikeksi onneksi eivät
kuninkaallisessa laivaveneessä olevat vieraat sen enempää välittäneet
luotseistaan, vaan annettuaan Tofön veneen perämiehelle muutaman
hopeataalarin, menivät kaupunkiin ja majoittuivat asumaan Rechardt
Bögmanin luo, joka oli kaupungin etevimpiä porvareita ja jonka talossa
ylhäiset matkustajat tavallisesti asuivat. Sillä välin kuin toföläiset
hankkivat vierailleen asunnon eräässä pienemmässä porvaristalossa,
lähti Iivari Pärttylinpoika kahden seuralaisensa kera kirkolle
tarkastelemaan maastoa, kuten varovainen sotapäällikkö konsanaankin, ja
tutkimaan mielialaa, ennenkuin he ryhtyvät mihinkään tehokkaampaan
toimeen.
Mestari Sigfrid Aronus Forsius, Tammisaaren kirkkoherra viidenkymmenen
jyvätynnyrin palkkoineen, oli kumminkin tähän aikaan jo mennyt kotiinsa
yksinkertaiselle aterialle, mutta kirkkoväestä oli osa vielä jäänyt
kirkonmäelle, ja nyt täällä vilkkaasti keskusteltiin äskeisistä
tapahtumista. Siihen aikaan ei vielä ollut kieleviä sanomalehtiä
panemassa maailmaa liikkeelle, ja päivän uutisista saatiin kuulla
kirkossa tai kirkolla sunnuntaisin. Tänään oli kirkkoherra lukenut
kuninkaallisen julistuksen, jossa niiden seutujen kansaa käskettiin
varomaan uskosta luopuneen Puolan kuninkaan valheellisia tarjouksia ja
petollisia lupauksia ja jokaista rehellistä alamaista kehoitettiin
järkähtämättömään uskollisuuteen oikeata kuningasta ja esivaltaa
kohtaan. Vastikään oli myös saatu kuulla, että kuningas, joka suurella
sotavoimalla oli itse lähtenyt sotaan moskovalaisia vastaan, par'aikaa
oli piirittämässä Pihkovan kaupunkia, ja että kautta maan kuuluisa
suomalainen sankari Evert Horn oli saanut siinä piirityksessä surmansa
yhdessä Lindved Hästeskon kanssa. Kun lisäksi vielä lähemmältäkin
taholta kerrottiin semmoista, että pelätty ja vihattu Raaseporin Sten
kreivi oli viime viikolla panettanut kaksi arvossa pidettyä talonpoikaa
rautoihin ja heitättänyt heidät linnan vankikomeroihin ja että hän
aikoi lähettää huovinsa Tammisaareen ottamaan uutta laitonta heinä- ja
humalaveroa kaupungilta, joka jo muutoinkin oli köyhtynyt, niin saattaa
käsittää, miten kiihkeässä mielentilassa kaupungin porvarit samoin kuin
suuri joukko läheisten, tiheästi asuttujen seutujen maalaisia
keskustelivat kaikista näistä uutisista.
Vaikka Iivari Pärttylinpoika ja hänen seuralaisensa eivät
saattaneetkaan olla aivan tyynellä mielin kuultuaan, mitä
kuninkaallinen julistus sisälsi, näytti toisaalta kansan mieliala tällä
hetkellä edulliselta heidän aikeilleen. Puhelias majoitusmestari oli
pian puuttunut pakinoihin yhden ja toisen kanssa ja saanut tietää, että
kansan mieli oli kuohuksissa vihasta, ei tosin kuningasta, vaan sitä
enemmän Sten kreiviä kohtaan. Lausuttiin uhkaavia sanoja; lausuttiinpa
ääneen, että Raasepori, vanha sudenluola, on hajoitettava maan tasalle,
ja jotkut rohkeimmat ehdottivat, että pitäisi heti lähteä sinne
kurittamaan Sten herraa ja vapauttamaan vangit.
Jos moisia sanoja olisi puhuttu jossakin kokouksessa Pohjanmaalla, sen
tarmokkaan ja vapautta rakastavan kansan keskuudessa, niin ei siellä
sanasta olisi ollut pitkä matka tekoihin, mutta Uudenmaan mies oli
ollut liian kauan herrain palveluksessa eikä sen vuoksi heti kyennyt
rikkomaan perittyjä tapoja vastaan. Muutamat tahtoivat, monet
epäilivät, kaikki huutaa melusivat yht'aikaa, kunnes kuninkaallisen
sotalaivan tulosta levinnyt huhu teki lopun kansanjoukon kapinallisista
ajatuksista. Toföltä tulleilla vierailla ei ollut tilaisuutta heittää
nuottaansa tähän apajaan. Majoitusmestari oli tosin uskaltanut
hiiskahtaa Sigismundin onnellisesta hallituksesta, jolloin kansaa muka
eivät mitkään herrat rasittaneet, mutta pianpa hän sai syytä katua
hätiköintiään.
-- Kuka tässä Sigismundista puhuu? kysyä tiuskaisi vanha talonpoika
Tenholasta. -- Kuusi oli minulla poikaa: kaksi vei Suitian Klaus, kaksi
vei Arvid herra, kaksi vei Aksel Kurki, ja sille tielleen he jäivät
joka mies, ken Liivinmaalle, ken Turkuun, ken Viipuriin. Korpin ruokaa
heistä tuli, ei kristitty pappi heidän haudallaan siunausta lukenut, ja
minä olen nyt yksin talossani. Mutta vaikka minulla olisi vieläkin
kuusi poikaa, niin sanoisin armolliselle nuorelle kuninkaalle näin: ota
heidät ja aja maasta jok'ainoa kissakin, joka nauahtaa Sigismundille,
sillä ei ennen rauhaa maahan tule.
-- Ja minulla oli neljä soreaa tytärtä, puuttui puheeseen vanha vaimo
Karjaan pitäjästä. -- Kaksi joutui puolalaisten ratsumiesten saaliiksi,
niitä kun silloin majaili meidän kylässämme; surua siitä seurasi ja
kurjuutta. Kolmannen vietteli Pentti herran vouti Brödtorpin
kartanossa, ja tyttö hirtettiin; neljäs pääsi pakoon Hämeeseen ja
säilyi, koska oli vielä lapsi. Kuka tässä sellaisia aikoja kehuu?
-- Meille pani Sigismund pappeja, joitten piti opettaa meille
katkismusta takaperin, arveli muuan inkoolainen eukko. -- Pappi messusi
latinaksi ja tahtoi ihmisiä salaripille, ennenkuin Herran ehtoolliselle
päästi, ja joi sitten suihinsa viinin, niin ettei meikäläinen kristitty
parka saanut maistaakaan.
-- Mutta Juhana kuninkaan aikana oli meillä hyvät päivät; silloin
myytiin paljon humaloita Tukholmaan, väitti eräs porvari.
-- Niin myytiin! Entäs kun Kaarle kuningas hirtätti kolme voutia yhtenä
päivänä, Jumalan siunattu mies! kuului toinen ääni väkijoukosta.
-- Malttakaas, kun Kustaa kuningas vain saa rauhan solmituksi ryssän ja
Puolan kanssa, niin hän tekee kyllä saman tempun herroille; tekee aivan
saman tempun; kyllä hänessä on siihen miestä! huudahti joku Sten herran
alamaisista.
-- Niin, kyllä hänessä on siihen miestä, toisti parikymmentä ääntä yhtä
haavaa.
Lujaa luottamusta ja kamalaa kostonhalua oli tässä kansantunteen
purkauksessa. Miespolven kestänyt sorto ja rasitukset pyrkivät
ilmoille.
-- Eläköön Kustaa kuningas! huusi silloin joku, ja pian toisti sata
ääntä samat sanat. Olihan tämä ainakin taistelukintaan heitto
aatelille, kun ei miehissä ollut rohkeutta eikä päättäväisyyttä itse
hankkia oikeutta.
-- Mutta kuka se olikaan, joka tässä Sigismundia ylisteli? kysyi joku.
-- Se oli Kyyhkyn Olavi, joka on palvellut paavilaisten puolella,
vastasi toinen.
-- Eipäs ollutkaan, hän on saanut turvakirjan ja tehnyt valan
kuninkaalle, huomautti kolmas.
-- Joku se vain oli. Pistetäänpäs mies mereen, oikein supi suomalaiseen
suolaveteen!
Katseltiin joka haaralle, mutta syyllinen oli kadonnut. Väkijoukko
alkoi hajaantua; maalaiset alkoivat tehdä kotiinlähtöä, kaupunkilaiset
lähtivät töllistelemään Rechardt Bögmanin talossa olevia korkeita
vieraita. Silloin äkkiä kuului ääni huutavan kenenkään tietämättä
mistä: _Sigismundus vivat!_ Eläköön Sigismund! Kaikki katsahtivat
toisiinsa, ja heti sen jälkeen joutuivat nuo tyynet suomalaiset
luonteet tavattomaan raivoon. Huutaen "puolalaisia! puolalaisia!"
syöksyi osa sinne, toinen tänne maankavaltajaa etsimään, mutta sepä oli
turhaa työtä. Sam poika, ymmärrettyään ihmisten keskusteluista sen
verran, että puhe oli molemmista kilpailevista kuninkaista, oli
kiivennyt kirkontorniin ja sen luukusta huutanut nuo kavaltajan sanat.
Pian hän oli jälleen maassa ja pistää sujautti, kunnoton, palavan
taulanpalasen erään maalaisukon lähellä seisovan hevosen korvaan. Eläin
tunsi kovan kivun korvassaan ja syöksyi hurjistuneena rattaineen
väkijoukkoon. Siitä syntyneen melun ja hälinän aikana osasi pahantekijä
pian korjata itsensä turvaan.