Urhoollisen majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan ja hänen
seuralaistensa nauttiessa kalastajan tuvassa Tofön saarella lepoa, joka
heille olikin tarpeen, lienee syytä tutustuttaa tämän merkillisen
kertomuksen lukijaa siihen aikaan, jossa tapaukset liikkuvat ja jota
hän kenties ei tunne. -- Suotakoon se hänelle anteeksi.
Riikalainen kuunari särkyi pirstaleiksi Suomen saariston kallioihin
myrskyisenä lokakuun päivänä armon vuonna 1615. Aika oli synkkää ja
kummallista, ei juuri sentähden, että sinä vuonna olisi ollut mitään
suuria valtiollisia tapahtumia, vaan pikemmin sentähden, että entiset
aikakaudet vaikuttivat yhä vielä, kun taas vastaiset suuret muutokset
ikäänkuin loivat varjon silloiseen aikaan ja saattoivat senaikuisen
ihmispolven aavistamaan jotakin mahtavaa, mikä oli tulossa, jotakin
suurta ja uutta, mikä oli nousemassa taivaan rantaan. Lähinnä
edellisiltä ajoilta kertovat meille kokonaisen vuosisadan aikakirjat
Vaasan suvun kuningasten teoista ja keskinäisistä hallitusriidoista.
Mutta satu ja aikakirjat ovat ensimmäisiä aamunsäteitä aikain yössä ja
valaisevat sen vuoksi vain vuorten huippuja, jättäen varjoon laaksot ja
hedelmälliset tasangot. Vähitellen, valon yhä korkeammalle kohotessa,
huomaa tupia laaksoissa ja viljavainioita tasangoilla. Kuninkaitten
takaa kuuluu kansankin liikettä, ja kuuluupa kansasta muutakin kuin
että se vain lähettää valtiosäätyjänsä herrainpäiville ja
sotajoukkojansa taistelutanterille: tässä kansassa on miljoonia eläviä
olentoja, ja heillä on kaikilla inhimillinen sydän, intohimot, surut ja
ilot, ja kaikki vaativat oikeutta saada elää, jopa, mikäli heidän
vallassaan on, elää onnellisinakin. Kertomuksemme aika oli juuri
sellainen, jolloin pohjaton kuilu aukeni kuningasten, aatelin ja
pappien jalkain alle, heidän, jotka siihen saakka olivat olleet kaikki
kaikessa, sanalla sanoen, jolloin Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf -- isän
ajatus ja pojan teko -- alkoivat Ruotsissa ja Suomessa saattaa
yhteiskuntaa uudelle kannalle. Emme käy mittaamaan tätä vaillinaista
alkua nykyajan mitalla; emme kummastele, jos huomaammekin siinä paljon
keskiajan karkeutta. Kansalainen piili vielä säädyn puhemiehen takana,
ja vapaus rakenteli etuoikeuksista rintavarustuksia itselleen. Kuinka
paljon ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja! Mikä alituinen ja verinen
ottelu kukistuvan vanhan ja esiin rynnistävän uuden välillä!
Koko 16:s vuosisata oli ainoastaan 17:nnen esikartano. Vuoroin räikeitä
valon välähdyksiä, vuoroin synkkää pimeyttä. Ja mustaksi yöksi nämä
varjot tummenivat Kustaa II:n Aadolfin hallituksen alussa. Valtakuntaa
näännytti kolmen sodan taakka, ja kansaa, joka tuota taakkaa kantoi,
voudit kettivät ja aatelisherrat rääkkäsivät; kansa vuoti verta ja näki
nälkää, mutta yhä se odotti aikaansa. Joka kerta kun uusi kuningas
nousi valtaistuimelle, toivottiin parempia päiviä, ja kuinka usein se
toivo petti! Mutta kun nousi hallitsemaan seitsentoistavuotias Kustaa
II Aadolf, yhtä kaunis ja lempeä kuin voimakas ja jalokin, silloin
syttyi sammunut toivo jälleen, syttyi hohtavampana kuin koskaan ennen;
silloin kaikki nuo väsyneet katseet kääntyivät häntä kohti, koko tuo
usein rauennut odotus; huoliinsa harmaantunut aika kirkastui jälleen
nuoruuden kauneudesta, ja tämän kuninkaan koko hallituksesta tuli
myrskyinen, vaihteleva, rauhaton, mutta sittenkin toivon väreissä
loistava nuoruuden unelma.
Suomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan
ja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi
taistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin
puolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin
tappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa
maata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää
kansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana
kuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin
missäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi,
joissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista
hallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti
saapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid
Stålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi.
Kaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat
olivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt,
kun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit
monelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka
olivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka
suorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.
Lieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän
mielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista,
mutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas
majoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja
saanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle.
Seuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras
liikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin
oudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla:
_benedicite_.
Sotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli
unissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:
-- Souda suojaan, pikipöksy!
-- On aika jo meidän ryhtyä työhön, jatkoi ruskeanuttuinen tyynesti,
vetäen sivulle karkean hurstin kapean ikkuna-aukon edestä. Talviseen
aikaan se suljettiin vetoluukulla. Lasiruudut olivat silloin vielä
liian kallista korutavaraa kalastajain mökkeihin.
-- Mistä tuulee? kysyi Iivari Pärttylinpoika, vastahakoisesti nousten
ja koettaen saada selville, minne kohtalo tällä kertaa oli viskannut
hänet harharetkillään. Keskustelu kävi puolankielellä.
-- Tuulet vievät meidät siihen maahan, jota jumalat ovat päättäneet
rangaista, vastasi matkatoveri Genserikin sanoilla.
Sotilas mietti hetken ja karkoittaakseen kaikki unet silmistään otti
kelpo kulauksen oluthaarikasta, jonka hän kyllä oli muistanut varustaa
vuoteensa viereen kaikkien yön vaivojen varalta, sekä vastasi sen
jälkeen vakaasti näin:
-- Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin,
ja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska
olette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja
monta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari
Pärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa.
Olen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista
saatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt
vain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen
voimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen
asti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee
rahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte
rakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne
vallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan
takaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen
käpälä ensin ja kynnet sitten -- ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te
teitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen
mantereelle -- sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita
vain -- tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.
Pater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme
katolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia
salalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin
rinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista
sanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen
ase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi:
-- Kuningas tarkoittaa aikeillaan ainoastaan Suomenmaan parasta, ja
minullahan ei saata olla muita aikomuksia kuin kuninkaalla. Kertokaa
minulle mieluummin jotakin näistä rannikoista ja kansasta, jonka
keskelle myrsky on meidät heittänyt. Te luullakseni tunnette olot
täällä?
-- Hiukan sentään, kunnianarvoinen isä, koskapa olen näillä tienoin
syntynyt, ja siitä saattaa olla hyötyä teille, vaikka vaarallista se on
minun kaulalleni. Kyllähän maa mukiin menee, ja on siinä sekä vettä
että mallasta juoda kuivan kulkun. Kansa näissä rantamaissa on
talttunut ja malttunut herrain palveluksessa, mutta osaa se muristakin,
jos sille kalikkaa näyttää. Kelpo ratsumiehiä saatte täältä pestata,
äkeää väkeä, mutta jos hevoskauppoihin käytte, niin katsokaa vain,
etteivät petkuta teitä. Jos ei ole pattia, niin on kupulatauti. Parasta
on, kun ostatte varsan ja opetatte sen itse. Herraskartanoita täällä on
tarpeeksi, ja viisitoista vuotta takaperin merkitsi se samaa kuin että
kuninkaan puoluelaisia oli tarpeeksi, mutta nyt on toinen puol käynyt
haarniskaan ja sotisopaan herttuan sikiöiden puolesta. Raaseporin Sten
herra oli ennen vanhaan tuima mies...
-- Leijonhufvudien sukuhan oli ennen meidän puolellamme?
-- Ennen, niin. Raasepori on rasvainen pala; muurit siellä on paksut ja
härät turkasen lihavia. Sten herralla on nyt toisia toimia; hän ei
juuri muuta ajattele kuin Tammisaaren kaupungin tullia ja pitää sen
puolta, jolta hän saa rauhassa ruoskia talonpoikiaan.
-- Eikö täällä ole ensinkään muita pappeja kuin niitä, jotka ovat
joutuneet Lutherin harhaopin saastutukseen?
-- Pappejako? Hui, hai! Juhana kuninkaan aikana oli meillä pappeja,
jotka osasivat tehdä ristinmerkin alttarin edessä ja puhua
asianmukaisella kunnioituksella Neitsyt Mariasta ja pyhistä miehistä.
Tunsin minä nuorena miehenä Olavi mestarin, joka saattoi ripittää
kunnon sotamiestä kolme kertaa puolesta markasta ja antaa hänelle
synninpäästön siitä, että ripitettävä oli halkonut jommoisenkin joukon
harhauskoisia pääkalloja. Mutta toisinpa nyt ukset ulvahtelevat Upsalan
plakaatin jälkeen, ja kellä uskon meiningit toisin päin käyvät, se saa
rukousnauhaansa näpelehtää housuntaskussa. Turun vanha Eerik piispa ei
uskalla hiiskua sanaakaan liturgiasta, ja lieneekö Naantalin
luostarista enää sukkapuikkojakaan jäljellä... Mutta, nytpä johtuu
mieleeni jotakin. Kerrotaanhan, että Tammisaareen on viime vuosina
tullut kirkkoherraksi muuan oppinut herra, Sigfrid mestari.[2] Hän ei
suinkaan liene Kaarlo herttuan herttaisimpia ystäviä, koska hänen
oppineet jäsenensä ovat olleet ojennettuina piinapenkissäkin herttuan
käskystä, ja sanotaanpa sitä paitsi Sigfrid mestarin harrastavan
tähdistäennustamista. Älköön minun jalkani jalustimeen käykö, ellei
siinä miehessä syki katolilainen sydän luterilaisen messupaidan alla!
-- Sepä hyvä. Sigfrid mestari saa asettaa horoskooppimme. Te tiedätte,
miten meidän on menetteleminen. Minä olen Wittenhergistä lääketieteen
tohtori, jolla on suuriruhtinaan passi ja joka hakee palvelusta Ruotsin
sotaväessä. Tulkkini on hevoskauppias.
-- Ymmärrän. Te parannatte kerettiläisiä, minä hevosia. Teillä on
reseptit piilossa tuon ruskean nutun alla. Mutta olkaa varuillanne:
työtä saatte ja kovaa. Kun Jumala loi ensimmäisen suomalaisen, niin hän
otti siihen tarpeeseen härän pään ja karhun kämmenet. Onko teillä
amulettia, joka suojelee noidan töiltä?
-- Jos _te_, Iivari, pelkäätte, niin annan teille palasen pyhän
Henrikin luuta: se suojelee sekä miekalta että noituudelta. Ja
ylipäänsä minä luotan teihin, urhoollinen Iivari! Hupsupa olisittekin,
jos hylkäisitte kuukausipalkan, sata Unkarin kultarahaa, ja kuninkaan
tallimestarin viran, puhumattakaan sielunne autuudesta. Niin, niin,
Iivari, onpa teissä ollut hurjaa poikaa nuoruuden päivinä; nuo
luterilaiset ne lähettävät teidät ensinnä hirteen ja sitten ... kyllä
tiedätte minne. Meidän kirkkomme yksistään voi antaa teille
synninpäästön.
-- No ihan niin, kunnianarvoinen isä. Niinhän minäkin itsekseni
arvelen, kun teidän kultaiset kolikkonne joskus hyppysiäni polttavat.
Iivari, sanon minä, Pärttylinpoika! On tässä moni muu parempikin mies
pitänyt Sigismund kuninkaan puolta, ja vaikka minä mieluummin
ratsastaisin lippukunnan eturivissä herttuan sikiöitä vastaan kuin näin
varkain hiivin maahan, niin pitäähän minun ottaa lukuun ja laskuihin
se, että pyhät miehet ja naiset ovat meidän puolellamme. Äitini oli
nuoruudessaan nunnanopissa Naantalissa, mutta silloin oli siellä asiat
jo niin ja näin, joten muori vainaja pyörähti ympäri ja otti hunnun
sijaan isäni. Kyllähän eukko katui sitä sittemmin ja näki unissaan
pyhän Birgitta rouvan, joka hänelle puhui ja sanoi: tulkoon pojastasi
pappi! Mutta katsokaas, kunnianarvoinen isä, se oli vastoin luontoani
se, ja senpä vuoksi minä näin omalla tavallani palvelen pyhiä miehiä ja
naisia. Jos se on päin mäntyyn, niin te saatte vastata siitä, mutta
menetelkää varovasti tässä maassa, kun valtaan pääsette! Nurin päin on
minulla olot ja elot ja nurin päin kilpi myös. Jumala paratkoon, mutta
veri, nähkääs, on aina vettä sakeampaa.
-- Olkaa huoleti ja katsokaa, onko vene jo vesillä!
Sam pojan kiharainen pää pilkisti samassa ovesta, ja hän ilmoitti, että
kaikki on valmiina. Hän ei muistanut kertoa, mitä kaikkea hän itse oli
jo ennättänyt toimittaa sinä aamuna. Kissa oli nimittäin tullut
häntäänsä lyhemmäksi, täysi vesisaavi oli kumossa, takkaan oli ajettu
lastuja niin paljon, että liekki leimahteli ulos savupiipusta, ja
lopuksi oli Sam pitänyt salaisen talonkatselmuksen ja löytänyt
lukitsemattomasta kaapista talon ainoan viilipytyn, jonka hän
arvattavasti paikalla oli vetänyt nahkaansa. Samilla oli aivan päteviä
syitä jouduttaa lähtöä, ennenkuin noista kepposista oli raportti
annettu; mutta koska niistä jo toinen puoli, nimittäin vesisaavi ja
nokivalkea, oli sitä laatua, ettei emäntä saattanut olla niitä
huomaamatta, niin oli Sam, kahden etevämmän vieraan astuessa
makuuhuoneesta, ilmi sodassa talonväen kanssa. Majoitusmestari tuli
juuri sinä arveluttavana hetkenä, jolloin Agneta muori, merimiesten
suureksi huviksi, ahdisti pahantekijää luudalla. Pian oli kumminkin Sam
nykäissyt luudan irti varresta ja piti sitä nyt kilpenä edessään
vihollista vastaan. Sotilaan mahtava ääni asetti melun, ja sitten alkoi
Samille sangen epäedullinen tutkimus, jonka päätökseksi tilattiin
koivurieskaa, jota ilomielin hankittiin ja käytettiin siihen
hyödylliseen toimeen, mihin luonto näkyy määränneen mainitun antimensa.
Näin oli kotirauha jälleen palautettu. Maan tavan mukainen suuruspala
haukattiin hätäisesti ja talon vieraanvaraisuus korvattiin nahkaisesta
kukkarosta. Kun ei muuta pelastettua tavaraa tiedusteltukaan kuin
oluttynnyriä, niin on luultavaa, että toföläisten ihmisrakkaus oli
sillä kertaa ollut varsin tuottavaa. Myrsky oli tällöin tyyntynyt ja
taivas kirkas, joten isäntä ja vieraat piankin istuivat hyvinä ystävinä
isossa nuottaveneessä, matkalla Tammisaaren kaupunkiin.