Kaksi vanhaa kalastajaa seisoi Tofön kallioisella rannalla Tammisaaren
saaristossa ripustellen nuottaansa kuivamaan koetettuaan turhaan saada
apajaa vedetyksi yhä yltyvässä myrskyssä. Lumen- ja sateensekainen sumu
läheni mereltä, kietoi verhoonsa saaren ja kierteli tiheinä
villahaituvina ylös honkain latvoihin. Tuuli oli idässä, hiukan etelän
puolella. Se oli tullut Inkerinmaan autioilta soilta, kiihtynyt Nevan
usvien uhosta ja sieltä rientänyt ulommas Suomenlahdelle; siellä oli
sillä tannerta temmeltää; siellä se pääsi valtatielleen. Liitot se löi
meren sumujen ja sadepilvien kanssa, joita kiiti kaukaa Volgan
varsilta, pieksi Suursaaren kallioita vasten lukemattomia lakkapäitä ja
oli rajuimmilleen yltynyt tultuaan Uudenmaan saaristoon. Sumun
hälvetessä silloin tällöin näkyi kaikkialla niin kauas kuin silmä
kantoi salakareja valkovaahtoisina, ja torneina tyrskyili meri kaikkia
kallioniemiä vasten, joita ulkoni rannasta tuulen puolelle.
Miehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä,
kuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin.
Ääneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa
palaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä
rannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli
kaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen
johonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan
irroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje
lepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut
korjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.
-- Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti,
varjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.
-- Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta,
puolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella
tuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat
pettäneet!
Riian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä
Suomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.
-- Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi
ollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.
-- Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun
meidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene
vesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.
Mies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan
minuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä
ankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen
eikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.
Kari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo
veneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon
joutunutta alusta.
Tuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi
haaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan
valkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut
surmansa aalloissa.
Jäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain
mökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän
takkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa
oli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita
merikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran
selville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat
matkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin
puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan
sanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin
ohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä
Jussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut
salakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa
saaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat
peräti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.
Merimiehet ovat kaikkialla ja aina samaa laatua: heidän elämänsä on
kuin keinuva aalto. Niinpä nämäkin kolme Riian matruusia. Vaatteet
kuivattuaan ja täytettyään vatsansa lämpöisessä tuvassa he oikaisivat
uupuneet jäsenensä olkisille vuoteille ja nukkuivat, huolehtimatta
uusista kohtaloista ja ajattelematta enää äskeistä haaksirikkoa tai
edellisen yön ponnistuksia.
* * * * *
Sillaikaa kun tofölaiset parhaan kykynsä mukaan osoittivat
vieraanvaraisuutta haaksirikkoisille, oli talon isäntä, Niilo
Antinpoika, jo edellä mainitun nuottamiehensä Simon kanssa lähtenyt
rannalle tuottavampaan ja heidän käsityksensä mukaan aivan luvalliseen
toimeen, nimittäin korjaamaan särkyneestä laivasta mitä mahdollista oli
korjata, ja pitämään tuota saalista omanaan. Rantaoikeus, joka meidän
aikoinamme on saanut varsin pahan maineen, oli silloin vielä kaikkien
rannikkolaisten mielestä laillinen elinkeino. Ja joskaan ei Suomessa
juuri rukoiltu virolaisten tapaan "Herraa Jumalaa siunaamaan rantaa",
niin on varsin luultavaa, että arvoisa Niilo Antinpoika apulaisineen
oli ainakin yhtä harras ryöstäessään haaksirikkoisten omaisuutta kuin
äsken pelastaessaan heidän henkensä.
Eipä Tofön kaunisniminen Agneta emäntä -- saaristossa käytetään
tuommoisia herrasnimiä -- olisi ollut nainen eikä uusmaalainenkaan,
ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen vielä
valveilla olevia vieraitaan. Eräs niistä, pitkä, laiha ja
vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskea nuttu ja ruskeat alusvaatteet,
istui äänetönnä takan ääressä, ikäänkuin hän ei koskaan olisi voinut
saada tarpeekseen kuivaa ja lämmintä. Miehen viisaat, terävät silmät
sillä välin lakkaamatta vilkuivat levottomasti sinne tänne.
Toinen matkustajista oli vinovartaloinen kuusitoista- tai
kahdeksantoistavuotias poika. Hänen mustasta tukastaan, kiiluvista
silmistään ja koukkunenästään emäntä päätteli vieraansa olevan
varmaankin mustalaisen, ja hänellä oli sitä suurempi syy siihen, kun
pojan pitkistä sormista ja melkein linnunomaisesta, sipsuttavasta
käynnistä oli aihetta otaksua hänessä olevan muutamia epäiltäviä
taipumuksia himoitsemaan lähimmäisen irtainta tavaraa. Mutta koska tuo
mustalaispoika nähtävästi oli vain kolmannen miehen palvelija ja
parast'aikaa puhdisteli tämän kannuksilla varustettuja ratsusaappaita,
päätti Agneta muori ennen kaikkea pitää silmällä mainittua kolmatta
miestä, joka hänestä näytti etevimmältä kaikista ja jolla lisäksi oli
sekin ansio, että osasi puhua ruotsia.
-- Oletko sinä tästä maasta kotoisin, koska osaat ihmisten kieltä, vai?
kysyi muori viattomasti.
Näin puhuteltu vieras, vankkaruumiinen, harteva, noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen mies, jolla oli senaikuinen ratsumiehen puku yllä ja
alinomainen leikillisyys kasvoilla, oli vast'ikään miehen tavoin
mellastanut naurisvadissa ja oikaisihe nyt mukavaan asentoon penkille,
vetäen huotrasta pitkän miekkansa ja pyyhkien sitä. Tuo kunnianarvoinen
soturi ei vastannut emännän koukuttelevaan kysymykseen, vaan pyyhkäisi
valtavia viiksiään ja kysyi vuorostaan:
-- Onko talossa olutta?
-- Mistä sitä köyhä olutta otti mikkelin aikaan? Suolavettä on ja
riittämiin; suvaitaanko enemmän sitä lajia, vai? vastasi eukko, jota ei
miellyttänyt tuo tuttavallinen ääni.
-- Muori hoi! -- jatkoi sotilas haukotellen -- tunnetteko miltä Riian
markat kilahtelevat?
Ja samassa hän helisytti täyteläistä nahkakukkaroa, joka oli pistetty
miekkavyöhön.
Agneta muori ei ollut aivan kuuro noin sointuvalle puheelle. Hän
katseli vuoroin kannuksia, vuoroin kukkaroa ja viittasi puheessaan
siihen suuntaan, että kaupungista muka saisi olutta. Talossa hän ei
sanonut sillä kertaa olevan muuta kuin erästä kalalientä, jota
toisinaan säilytettiin herkkuna.
Sotilas suvaitsi nauraa ja käski puolankielellä palvelijansa mennä
katsomaan, olisiko joku oluttynnyri saatu laivasta pelastetuksi.
Rotta ei olisi nopeammin pujahtanut loukkoonsa kuin mustalaiseksi
luultu palvelija kiirehti täyttämään herransa käskyä. Mutta tuskin
poika oli mennyt, kun sotilas muutti asentoaan kääntäen selkänsä
ruskeatakkiselle miehelle, iski tuttavallisesti silmää Agneta muorille
ja sanoi mehevän puheliaasti, mikä oli kokonaan toisenlaista kuin hänen
äskeinen harvapuheisuutensa:
-- Jos tahdotte koiraa, muori, niin ottakaa silloin tuo poika. Jos
kissaa mielitte, niin on hän kissakin, ja jos kettua, niin ette
sellaista repoa saa muualta mistään. Silakkana minut paistakoot, ellei
Sam poika hajuaistillaan tajua kaikkea, mitä sanotte, ja vaikkapa te
olisitte rehellisin ihminen, mikä ikinä on hameissa käynyt, niin hän
osaa huomenna kertoa semmoista, mikä veisi teidät suoraa päätä hirteen.
Sillä pahuksella on nenässään kaikki maailman kielet. Minä en saata
olla häntä vailla, mutta jos ukkonne napsauttaa häneltä niskat nurin,
niin hän tekee kunnon työn.
-- Herra varjelkoon! -- huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen.
-- Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia
murjaaneja tuotte maahan.
-- Majoitusmestari, jos suvaitsette -- vastasi sotilas oikoen leveitä
hartioitaan -- ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta
ystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari
Pärttylinpojasta?
-- Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella
ja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta
vastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa
makkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren
syvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen
Marttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä
ratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan
seipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä
vuotta.
-- Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?
-- Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen
olleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän
puhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita
vain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei
kunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä
vähemmän!
Viimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi
sotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.
-- No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin
semmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari
Pärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai
keihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi
teidän kanssanne ... vähän tähän tapaan...
Näin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan
tammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä
Tofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin
pallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.
-- Älähän nyt, älähän nyt -- pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä
peräytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy
paholainen omaansa korjanneen.
-- Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta
ollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua!
Kummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan;
punaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin
nyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille
salavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta
sitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut.
Mutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa
ja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on
armollisen herran armonjulistus -- minulla niinkuin monella muullakin
kunnon miehellä -- enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne
enempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani,
niinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä
katkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä
koskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken
minä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi
kirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte
panna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran
keskipäivälläkin.
Ulkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman
vikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla
kantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää
häneltä hänen saalistaan.
-- Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen
kalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen -- Sam, päivä päivältä
havaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt
isänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna
sinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä
ole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste,
hoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain
Tammisaareen.