useita kovin loukkaavia muistutuksia herra Ledbetterin mieskohtaisesta
esiintymisestä. Hän ei ollut erittäin iso mies, vaan näytti herra
Ledbetteristä väkevältä; hän oli niin tukeva, kuin jalat olivat
viitanneet. Jotenkin hienosti veistetyt piirteet oli hänessä ryhmitetty
melkoiselle alalle kalpeata naamaa, johon liittyi muutamia
leukakerroksia. Ja hänen puheessaan oli jonkinlainen kuiskaava
sivuääni.
"Niin, mikä hiivatti sinut riivasi ryömimään sänkyni alle?"
Herra Ledbetter tarjosi hänelle kalpeata, lepyttävää hymyä, vieläpä
hieman rykäisi. "Voin kyllä käsittää -- --" alkoi hän.
"Seis! Mitä ihmettä...? _Saippuaako_ tuo on? Äläppäs! Roisto! Älä
yritäkään liikuttaa tuota kättäsi!"
"Saippuaa se on", virkkoi herra Ledbetter. "Omasta pesukaapistanne. Jos
vaan saisin -- --"
"Älä höpise", keskeytti tukeva herra. "Näenhän jo, että se on saippuaa.
Ihme ja kumma!"
"Jos saisin selittää -- --"
"Hiiteen selityksesi! Varmaankin valehtelisit eikä tässä ole siihen
aikaa. Mitäs sinulta aioinkaan kysyä? Jaha, onko sinulla tovereita?"
"Suokaa minulle pari minuuttia aikaa -- --"
"Onko sinulla tovereita? Kirottu lörppö! Jos alat syöttää jotakin
saippuaista pötyä, niin ammun sinut. Onko tovereita?"
"Ei", vastasi herra Ledbetter.
"Kai sekin on valetta", sanoi tukeva herra. "Vaan paha sinut perii, jos
valehtelet. Minkä vietävän takia et nitistänyt minua silloin, kun tulin
portaita ylös? Et sinä nyt ainakaan enää pääse kimppuuni. Onko
hullumpaa nähty -- mies menee sen sijaan sängyn alle! Kai sinä sinne
omin ehdoin menit, vai mitä?"
"En käsitä, miten minun puoleltani voitaisiin esittää _alibi_"
[poissaolotodistus. _Suom. muist._], huomautti herra Ledbetter,
yrittäen esiintyä oppia saaneena miehenä. Nyt oltiin vähän aikaa vaiti.
Herra Ledbetter näki, että tuolilla hänen vangitsijansa vieressä oli
iso musta matkalaukku ja sen alla kasa rypistyneitä papereita ja että
pöydällä oli revittyjä ja poltettuja papereita. Näiden eteen oli pitkin
reunaa säännöllisesti pystytetty monen monta riviä pieniä keltaisia
pytkyjä -- ainakin sata kertaa enemmän kultarahoja kuin herra Ledbetter
ikinä oli nähnyt. Niitä valaisi kaksi hopeajalkaista kynttilää.
Äänettömyyttä jatkui. "Tuntuu jotenkin väsyttävältä pitää käsiä näin
ylhäällä", lausui herra Ledbetter nöyrästi hymyillen.
"Olet ihan oikeassa", myönsi lihava mies. "Vaan mitä sinulle on
tehtävä, sitä en oikein ymmärrä."
"Asemani on kyllä epätietoinen."
"Vai epätietoinen! Häärii saippua kourassa ja hävyttömän korkea
pappiskaulus kurkussa! Kyllä sinä olet kun oletkin hassunkurinen
murtovaras!"
"Ihan paikalleen lausuttu arvostelu", myönsi herra Ledbetter, ja
samassa hänen silmälasinsa lipsahtivat nenältä ja kalahtivat
liivinnappeja vasten.
Lihavan miehen ilme muuttui, naamassa välähti hurjan päätöksen leimaus,
ja revolverissa jokin napsahti. Hän koski aseeseen toisellakin
kädellään, sitten taas katsahti herra Ledbetteriin ja huomasi maahan
pudonneet silmälasit.
"Nyt ainakin on täysvireessä", sanoi lihava mies, jonka henkeä tuntui
ahdistavan. "Vaan sen sinulle sanon, ettet ikinä ole ollut niin lähellä
kuolemaa. Hitto vie, olenpa melkein mielissäni. Jos revolveri olisi
sattunut jäämään vireeseen, lojuisit nyt kuoliaana."
Herra Ledbetterillä ei ollut siihen mitään sanomista, vaan huone tuntui
hänestä keinuvan.
"Kun ei osu, niin ei ole väliä, kuinka läheltä hipaisee. Kummankin
onneksi meni myttyyn." Hän puhkui rajusti. "Ei sinun tarvitse mokomasta
ruveta tuhkanharmaaksi."
"Voin vakuuttaa teille, arvoisa herra -- ---" ähki herra Ledbetter.
"Tässä on keksittävä jokin keino. Jos kutsun poliisin, niin olen
itsekin kiikissä -- pikkunen hommani jää sikseen. Se ei siis sovi. Jos
sidon sinut ja jätän tänne, tulee asia jo huomenna ilmi. Huomenna on
sunnuntai ja maanantaina on yleinen vapaapäivä -- juuri kolme päivää
olinkin laskenut saavani olla rauhassa. Jos ammun sinut, on se murha ja
samoin, jos hirtän. Sitäpaitsi se helposti sekottaisi minulta hyvän
pelin. Kyllä nyt on ihan hemmetti, kun en keksi mitään sopivaa!"
"Jos suotte minun -- --"
"Sinähän höpiset yhtä mittaa kuin mikäkin pappi! Kaikista
murtovarkaista sinä olet kaikkein -- -- niin, mitä sanoisinkaan? Mutta
jaaritella et saa. Ei tässä semmoiseen joudeta. Jos taas alat suutasi
soittaa, ammun sinua suoraa päätä mahaasi. Katsos, noin! Vaan jopa
tiedän -- tiedänpä niinkin! Kuuleppas, miekkonen, tässä on ensin
ryhdyttävä tarkastamaan, onko sinulla salaisia aseita. Muista nyt: kun
käsken jotakin, älä rupea pärmänttäämään -- vaan tottele riivatun
vikkelästi!"
Silmällä pitäen monta varokeinoa ja aina tähdäten revolverillaan herra
Ledbetterin päätä kohti lihava herra komensi hänet pystyyn ja tutki,
oliko hänellä aseita. "Oletpa sinä murtovaras!" sanoi hän ihmetellen.
"Erinomainen vasta-alkaja! Eihän sinulla ole housujesi takapuolella
edes pistoolitaskua. Ei niin kerrassaan mitään! Pane nyt nappisi
kiinni!"
Heti kun tästä puuhasta oli selvitty, käski lihava mies herra
Ledbetterin riisua takkinsa, käärimään paitansa hihat ja revolveri
korvansa juurella jatkamaan sitä pakkausta, joka hänen ilmestymisensä
takia oli keskeytynyt. Lihavan miehen kannalta tämä oli ilmeisesti
ainoa mahdollinen menettelytapa, sillä jos hän itse olisi pakannut,
olisi hänen täytynyt päästää revolveri kädestään. Siten joutui herra
Ledbetter käsittelemään pöydällä olevia kultarahojakin. Tämä yöllinen
tavarain sullonta oli omituista lajia. Lihavan miehen teki nähtävästi
mieli sovitella raskas kultamäärä kapineittensa joukkoon niin
salaperäisesti kuin suinkin. Sitä olikin melkoinen kasa. Herra
Ledbetterin sanojen mukaan oli mustassa matkalaukussa ja pöydällä
yhteensä lähes 18,000 puntaa kultaa. Myöskin oli monta pientä pinkkaa
5 punnan seteleitä. Kaikki 25 punnan pytkyt herra Ledbetter kääri
paperiin. Sitten ne kauniisti sovitettiin sikarilaatikkoihin ja
jaettiin matka-arkun, käsilaukun ja hattulippaan kesken. Noin 600
puntaa mahtui tupakkirasiaan, joka pistettiin vaatelaukkuun. Taskuunsa
pisti lihava herra 10 puntaa kultaa ja tukun 5 punnan seteleitä. Tavan
takaa hän haukkui herra Ledbetterin kömpelyyttä ja hoputti
kiirehtimään; välistä hän käski herra Ledbetterin katsomaan kelloaan.
Herra Ledbetter lukitsi arkun ja laukun ja luovutti avaimet lihavalle
herralle. Kello oli kymmentä vailla kaksitoista, ja keskiyön hetkeen
asti piti lihava herra häntä istumassa käsilaukulla ja itse istui
kohtuullisen matkan päässä arkulla, revolveri valmiina, jotakin
odotellen. Hän tuntui nyt hieman lauhtuneen ja vartioittuaan herra
Ledbetteriä hetken aikaa esitti muutamia huomioitaan.
"Puhetavastasi päättäen lienet hieman sivistynyt", lausui hän sytyttäen
sikarin. "Vait -- älä nyt taas tarjoa selityksiäsi. Siitä tulisi vain
kovin pitkäpiimäinen juttu, ja minä olen itse niin vanha valehtelija,
etten voi nauttia muiden valeista. Kuten sanottu, sinä olet sivistynyt
mies. Viisaasti kyllä pukeudut papiksi. Sinua voisi hyvinkin kokenut
mies luulla pastoriksi."
"Minä olenkin pastori", sanoi herra Ledbetter, "tai ainakin -- --"
"Yrität olla. Myönnetään. Vaan sinun ei sopisi ruveta murtovarkaaksi.
Ei sinusta ole siksi. Sinä olet jos saan sanoa -- kuten sinulle lienee
jo ennenkin selvinnyt -- pelkuri".
"Tiedättekö", sanoi herra Ledbetter, koettaen lopultakin saada
suunvuoroa, "juuri se kysymys minut sai -- --"
Lihava herra viittasi häntä vaikenemaan.
"Sivistyksesi menee ihan hukkaan, jos rupeat murtovarkaaksi. Vaan
sinulla olisi kaksi muuta mahdollisuutta. Sinun pitäisi joko väärentää
tai kavaltaa. Omasta puolestani harjotan kavaltamista. Niin, juuri
kavaltamista. Niin, juuri kavaltamista. Mitä muuta luulisit kaikella
tuolla kullalla tehtävän? Vait -- kuullaanpas -- kello lyö... kymmenen,
yksitoista, kaksitoista! Tuollainen hidas kellonlyönti vaikuttaa minuun
niin merkillisesti. Aika ja paikka -- ne ovat salaperäisen
käsittämättömiä... Vaan mitäpä siitä -- nyt on lähdettävä liikkeelle.
Nouse pystyyn!"
Sitten hän leppeästi, vaan vakavasti neuvoi herra Ledbetteriä
sälyttämään vaatelaukun selkäänsä, niin että sen hihna kulki rinnan
poikki, nostamaan arkun olalleen ja läähättävästä vastalauseestaan
luopuen ottamaan käsilaukun joutilaaseen käteensä. Näin kuormitettuna
herra Ledbetter hoippui vaivaloisesti portaita alas. Lihava herra tuli
jäljestä, mukanaan päällystakki, hattulipas ja revolveri, ivallisesti
arvostellen herra Ledbetterin voimaa ja auttaen portaiden käänteissä.
"Takaovelle päin", komensi hän, ja herra Ledbetter hiippaili erään
säilytyshuoneen lävitse, jolloin hän kolhi muutamia kukkaruukkuja
pirstaleiksi. "Älä välitä mokomista", sanoi tukeva mies; "sellaista
sattuu ammatissamme. Täällä odotamme, kunnes tulee neljännes yli
kahdentoista. Laske tavarat maahan. Ymmärrätkö?"
Herra Ledbetter lyyhistyi hengästyneenä arkun kannelle. "Viime yönä",
puhkui hän, "nukuin pikku kamarissani enkä ikinä olisi uneksinut -- --"
"Ei sinun tarvitse ruveta itseäsi morkkaamaan", keskeytti toinen ja
katseli revolverinsa näppäintä. Samassa hän alkoi hymistä. Herra
Ledbetter oli vähällä jatkaa puhettaan, vaan piti viisaampana olla
vaiti.
Pian kuului kelloa soitettavan, ja herra Ledbetter vietiin ovelle,
joka hänen täytyi avata. Sieltä tuli sisään vaaleatukkainen,
purjehduspukuinen mies. Nähdessään herra Ledbetterin hän hämmästyi
kovin ja pisti toisen kätensä taakseen. Vaan samassa hän huomasi myös
tukevan herran. "Bingham!" huudahti hän, "kukas tuo on?"
"Vain pikkunen ihmisystävällinen puuska minun puoleltani -- murtovaras,
jota koetan parantaa. Ongin hänet juuri äsken sänkyni alta. Hänestä ei
ole vaaraa. Ihan hiivatinmoinen aasi. Muuten voimme panna hänet
kantamaan tavaroitamme."
Vastatullut tuntui ensin olevan harmissaan herra Ledbetterin
läsnäolosta, mutta lihava herra sai hänet tyyntymään.
"Hän on aivan yksin. Ei mikään sakki huolisi häntä toveriksi. Ei älä
nyt taas yritä pöpistä!"
He astuivat ulos puutarhan pimeyteen. Arkku yhä koukisti herra
Ledbetterin selkää. Pursimies kulki edeltä, kantaen käsilaukkua ja
pistoolia. Sitten seurasi herra Ledbetter taakkansa alla ähkien, ja
perästä tuli Bingham, mukanaan hattulipas, päällystakki ja revolveri
kuten ennenkin. Talo oli niitä, joiden puutarhat ulottuvat suoraan
kalliolle asti. Sieltä pääsi jyrkkiä portaita myöten alas uimateltan
luo, joka hämärästi näkyi merenrannalla. Sen juurella oli rannassa vene
ja vieressä seisoi äänetön, mustanaamainen pikku mies. "Pikkuruinen
selitys", sanoi herra Ledbetter. "Voin teille vakuuttaa, että -- --"
Samassa joku häntä potkaisi, ja puhe jäi sikseen.
Hänen täytyi kahlata vedessä arkku olalla, hänet kiskottiin veneeseen
kainaloista ja tukasta, hänelle ei koko yöhön suotu parempia nimityksiä
kuin "roisto" ja "murtovaras". Mutta keskustelu oli hiljaista, niin
ettei muu yleisö onneksi päässyt huomaamaan hänen häväistystään.
Veneestä hänet vedettiin isoon purteen, jossa oli miehistönä outoja,
epämiellyttäviä aasialaisia, ja osaksi nämä hänet tuuppasivat, osaksi
hän itse suistui portaita myöten pahanhajuiseen pimeään paikkaan, jossa
hänen täytyi pysyä monta päivää -- kuinka monta, sitä hän ei tiedä,
koska häneltä merikipeänä ollessa meni muun mukana vuorokausien luku
sekaisin. Häntä ravittiin korpuilla ja käsittämättömillä sanoilla;
juomakseen hän sai vettä, johon oli vastoin hänen makuansa sekotettu
rommia. Hänen olinpaikassaan oli torakoita -- yöllä ja päivällä siellä
oli torakoita, ja yöllä rottia. Aasialaiset tyhjensivät hänen taskunsa
ja veivät hänen kellonsakin -- vaan kun hän siitä valitti Binghamille,
otti tämä sen itse. Viisi tai kuusi kertaa sattui, että hindulaiset
merimiehet -- mikäli he olivat hindulaisia -- ynnä kiinalainen ja
neekeri, jotka olivat laivan miehistönä, onkivat hänet esille ja veivät
peräpuolelle Binghamin ja hänen ystävänsä luo pelaamaan "nikkaria" ja
kolmen miehen whistiä ja hartaasti kuuntelemaan heidän juttujaan ja
kerskailemisiaan.
Silloin oli näiden isäntien tapana puhella hänelle samoin kuin yleensä
keskustellaan vakinaisten pahantekijäin kanssa. Selityksiä he eivät
millään ehdolla ottaneet kuullakseen, vaikka muuten ylenmäärin
todistelivat hänelle, etteivät ikinä olleet nähneet niin perin
hassunkurista murtovarasta. Tähän suuntaan he häntä kohtelivat koko
ajan. Vaaleaverinen mies oli oikeastaan harvapuheinen ja suuttui
korttipelissä tavantakaa, mutta Bighamissa ilmeni elävää taipumista
filosofisiin mietelmiin heti, kun hän oli hiemankin vapautunut siitä
huolesta, johon lähtö Englannista oli syynä. Hän syventyi ajan ja
avaruuden sokkeloihin ja mainitsi Kantin ja Hegelin mielipiteitä -- tai
ainakin väitti mainitsevansa. Joskus herra Ledbetter pääsi näin
pitkälle: "Asemani teidän vuoteenne alla, kuten muistatte -- --", mutta
aina hänen oli keskeytettävä tai tarjottava miehille whiskyä tai
tehtävä jotakin muuta, mikä vei häneltä suunvuoron. Lopulta vaalea mies
tottui ihan odottamaan tätä alkulausetta, ja kun herra Ledbetter sitten
taas alotti, purskahti hän nauraa hohottamaan ja tuuppi herra
Ledbetteriä selkään voimainsa takaa. "Sama vanha yritys, sama vanha
juttu; tuommoinen kelpo murtovaras!" ähki silloin vaalea mies naurunsa
seasta.
Näin herra Ledbetter kärsi monta päivää, kenties parikymmentä. Eräänä
iltana hänet sitten, mukanaan joku määrä ruokavaroja läkkilaatikoissa,
vietiin laivasta pois ja laskettiin maihin eräälle kalliosaarelle,
jossa oli lähde. Bingham tuli veneessä häntä saattamaan, antaen hänelle
pitkin matkaa hyviä neuvoja ja torjuen hänen viimeisetkin
selityskokeensa.
"Minä en todellakaan ole murtovaras", sanoi herra Ledbetter.
"Sinusta ei koskaan tule", vakuutti Bingham. "Ei sinusta ole
murtovarkaaksi. Minua ilahuttaa, että itsekin alat jo käsittää.
Elämänuraa valitessaan miehen täytyy tutkia luonnettansa. Ellei näin
menetellä, niin paha perii ennemmin tai myöhemmin. Katsoppa nyt
esimerkiksi minua. Koko elämäni ajan olen ollut pankeissa -- voinpa
sanoa, että olen niissä kasvanut. Kerran olen ollut pankinjohtajanakin.
Vaan olinko silti onnellinen? En lainkaan. Miksi en ollut onnellinen?
Siksi, ettei se toimi sopinut luonteelleni. Olen liiaksi seikkailija --
liian monipuolinen. Käytännön kannalta olenkin sen heittänyt hiiteen.
En näet oleta, että enää ikinä johtaisin pankkia. Epäilemättä minut
ilomielin otettaisiin jonnekin, mutta luonteestani olen nyt päässyt
selville -- vihdoin... Ei! En ikinä rupea enää pankinjohtajaksi.
"Sinun luonteesi tekee sinut sopimattomaksi rikokseen -- ihan samoin,
kuin minä en kelpaa kunnialliseen asemaan. Tunnen sinut nyt entistä
paremmin, joten en suosittele edes väärentämistä. Palaa sinä vaan
kunnialliselle uralle, hyvä mies. Sinun sopisi kääntyä jollekin
ihmisystävälliselle alalle -- se juuri olisi parasta. Kun sinulla on
sellainen puhetapa, ajatteleppa esimerkiksi yhdistystä pikkuruisten
räkänenien auttamiseksi tai muuta sen tapaista.
"Sillä saarella, jota nyt lähestymme, ei näy olevan mitään nimeä --
ainakaan ei kartta siitä mitään tiedä. Voisit sille keksiä nimen sillä
välin kun siellä oleskelet -- kun kaikkia näitä asioita aprikoitset.
Siellä on kuulemma juotavaksi hyvin kelpaavaa vettä.
"Se kuuluu Grenadinien saaristoon -- varmaankin se on niinsanottuja
Windward-saaria. Tuolla edempänä häämöttää harmaansinisiä muita
Grenadineja. Niitä on hyvin paljon, mutta suurin osa on näkymättömissä.
Usein olen itsekseni tuumiskellut, mitä varten nämäkin saaret ovat
olemassa -- nyt olen siinäkin asiassa vähän viisastunut. Tämä saari
ainakin on sinua varten. Jonkun ajan kuluttua saapunee yksinkertaisia
alkuasukkaita viemään sinut täältä jonnekin. Sano meistä silloin mitä
mielesi tekee -- herjaa meitä, jos tahdot -- me emme välitä
yksinäisestä Grenadini-saaresta! Tuosta saat puolen punnan verran
hopeaa. Älä sitä tuhlaa hassuihin mässäyksiin, kun pääset sivistyksen
alueelle. Oikein käytettyinä nämä rahat voivat sinulle aukaista uuden
uran. Äläkä -- -- Kuulkaas, roikaleet, älkää laskeko maalle, kyllä hän
osaa kahlatakin! Älä tuhlaa nyt alkavaa arvokasta yksinäisyyttäsi
hupsuihin mietelmiin. Oikein käytettynä se voi olla elämäsi
käännekohta. Älä tuhlaa rahaa tai aikaa. Niin voit rikkaana kuolla.
Ikävä kyllä, mutta minun täytyy pyytää sinua kantamaan muonavarasi
maalle sylissäsi. Ei siinä ole syvää. Piru vieköön selityksesi! Ei
tässä ole aikaa. Ei, ei, ei! En viitsi kuulla. Kömmi nyt vaan tiehesi!"
Lähestyvä yö tapasi herra Ledbetterin -- juuri sen, joka oli valitellut
seikkailujen häviämistä -- istumassa muonalaatikoittensa vieressä,
leuka nojaten koukistettuja polvia vasten, ja silmälasiensa välitse
synkeän lempeänä tähystelemässä kimaltelevaa, autiota merta.
Kolmen päivän kuluttua hänet korjasi muuan kalastajaneekeri ja toi St.
Vincentiin, ja sieltä hän kuluttamalla viimeisetkin kolikkonsa pääsi
Jamaikan Kingstoniin. Täällä hän olisi voinut joutua perikatoon. Hän ei
nykyäänkään ole käytännöllinen, mutta silloin hän oli erinomaisen
saamaton mies. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä, mitä nyt oli
tehtävä. Mitään muuta hän ei näy tehneen kuin käyneen kaikkien
pappismiesten luona, mitä kaupungissa tapasi, lainatakseen rahoja
kotimatkaa varten. Mutta hänen ulkoasunsa oli liian törkeä ja
ristiriitainen -- ja hänen juttunsa oli heistä liian uskomaton. Aivan
sattumalta hänet sitten tapasin. Aurinko oli juuri laskemassa, ja minä
kävelin päivällisleponi jälkeen pitkin maantietä Dunn'in patteriin
päin, kun näin hänet -- olin silloin ikävissäni, kun en tiennyt, mihin
käyttäisin koko pitkän illan, vaan tämäpä olikin hänen onnekseen. Hän
tuli synkän näköisenä tallustellen vastaani. Hänen surkea muotonsa ja
tomuisten, rähjäisten vaatteiden papilliselta näyttävä kuosi
kiinnittivät mieltäni. Meidän katseemme yhtyivät. Hän epäröitsi. "Hyvä
herra", lausui hän vaivaloisesti, kuin hengenahdistuksessa, "voisitteko
uhrata muutamia minuuttia kuullaksenne semmoista, minkä pelkään teistä
tuntuvan uskomattomalta jutulta?"
"Vai uskomattomalta!" sanoin minä
"Ihan", vastasi hän hätäisesti. "Kukaan ei ota uskoakseen, vaikka sitä
kuinka korjaisin. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, hyvä herra -- --"
Hän vaikeni toivotonna. Hänen sävynsä koski minuun. Hän näytti aika
omituiselta. "Minä olen", sanoi hän, "onnettomimpia eläviä olentoja".
"Muun mukana olette kai jäänyt päivällisettä?" kysäisin erään
päähänpiston johdosta.
"Olen", myönsi hän vakavasti, "jo monta päivää".
"Parempi teidän on jutella sitten jälkeenpäin", sanoin minä ja muitta
mutkitta lähdin häntä saattamaan erääseen etukaupungin ravintolaan,
jossa sellainen puku, kuin hänen, arvattavasti ei herättäisi
pahennusta. Siellä sain kuulla hänen juttunsa, tosin hieman
lyhennettynä, minkä hän myöhemmin täydensi. Aluksi en oikein osannut
uskoa, mutta kun viini oli häntä lämmittänyt ja se pieni kiertelemisen
vivahdus, joka hänen käytöstapaansa oli kovien kolausten vuoksi
kehittynyt, taas oli ehtinyt haihtua, aloin minä uskoa. Lopulta luotin
hänen vilpittömyyteensä niin paljon, että hankin hänelle yöksi
makuusijan, ja seuraavana päivänä pyysin erästä jamaikalaista pankkia
ottamaan selkoa niistä suosituksista, joita hän minulle oli maininnut.
Sitten vein hänet ostamaan alusvaatteita ja muita sentapaisia
varustuksia, mitä säällinen herrasmies tarvitsee. Pian saapuikin tieto,
että hänen kotimaiset suosituksensa olivat todenperäisiä. Hänen
ihmeellinen juttunsa oli totta. En tahdo laajasti esittää myöhempiä
toimenpiteitämme. Parin päivän päästä hän matkusti Englantiin.
"En käsitä, miten voisin teitä kylliksi kiittää", alkoi se kirje, jonka
hän minulle Englannista lähetti, "kaikesta hyvyydestänne ventovierasta
kohtaan", ja tähän suuntaan hän sitte kirjotti pitkän matkaa. "Ilman
teidän ylevämielistä apuanne en varmaankaan ikinä olisi ajoissa
palannut ryhtyäkseni jälleen opettajantoimeeni, ja antautumiseni
muutamaksi minuutiksi häikäilemättömän hassutuksen valtaan olisi ehkä
osottautunut perikadokseni. Sittenkin olen takertunut valheiden ja
mutkittelujen mitä sekavimpaan kudokseen tehdessäni tiliä
ahavoittuneesta ulkomuodostani ja olinpaikastani. Jokseenkin
huolimattomasti olen siitä kertonut pari-kolme erilaista juttua,
ottamatta huomiooni, mitä pulaa siitä minulle lopuksi koituisi.
Totuutta en uskalla sanoa. Olen tutkinut yleisessä kirjastossa useita
lakikirjoja, eikä nyt enää ole vähintäkään epäilystä siitä, että minä
olen suvainnut, suosinut ja avustanut ilkityötä. Bingham roisto oli
Hithergaten pankin johtaja ja syypää mitä räikeimpään kavallusrikokseen
Olkaa niin hyvä ja polttakaa tämä kirje, sen luettuanne -- luotan
teihin siinä kohden täydellisesti. Pahinta on, ettei tätini eikä hänen
ystävänsä, joka on silloisen täyshoitolani emäntä, näytä lainkaan
uskovan sitä varovaista selontekoa, jonka olen heille esittänyt --
juuri siitä, mitä todella tapahtui. He epäilevät, että minulla on ollut
jokin epäkunniallinen seikkailu, mutta mitä he oikeastaan kuvittelevat
minusta, sitä en voi käsittää. Tätini sanoo antavansa minulle anteeksi,
jos kertoisin hänelle kaikki. Hänelle olenkin kertonut _enemmän_ kuin
kaikki, vaan vieläkään hän ei tyydy. Tietysti ei ikinä riittäisi se,
että heidän annettaisiin tietää ainoastaan suora totuus, ja sen vuoksi
esitänkin asiani niin päin, että rannalla hyökättiin salaa kimppuuni ja
pantiin kapula suuhuni. Tätini tahtoo tietää, _miksi_ minua väijyttiin
ja miksi minut kapuloittiin ja sitten vietiin laivaan. Minä puolestani
en voi selittää. Voitteko te keksiä mitään syytä? Minä en pysty. Jospa
te minulle kirjottaessanne lähettäisitte _kaksi_ eri kirjettä, niin
että voisin toisen näyttää hänelle, ja jos siinä kirjeessä voisitte
selvästi todistaa, että todellakin _olin_ Jamaikassa tänä kesänä ja
että sinne jouduin eräästä laivasta karkotettuna, niin siitä olisi
minulle suurta apua. Se tietysti lisäisi sitä velkaa, joka minulla on
teille -- ja jota pelkään olevani kykenemätön koskaan täysin
suorittamaan. Vaan jos sydämellisin kiitollisuuteni voisi..." Ja niin
edespäin. Kirjeensä lopussa hän uudisti pyyntönsä, että polttaisin
hänen kirjeensä.
Tähän loppuu merkillinen juttu herra Ledbetterin virkalomasta. Tädin ja
hänen väliensä särkyminen ei kauvaa kestänyt. Vanha rouva antoi hänelle
anteeksi, ennenkuin ehti kuolla.
Hra Brisherin aarre.
"Ei koskaan voi _liiaksi_ varoa, _kenen_ kanssa menee naimisiin", sanoi
Brisher ja miettiväisenä kiskoi paksuranteisella kädellään pörröistä
partaa, jossa hänen leuanpuutteensa piilee.
"Senpä vuoksi kai tekin -- --" uskalsin minä viittailla.
"Niin juuri", sanoi Brisher, ja hänen vetisissä, sinisenharmaissa
silmissään näkyi juhlallinen välähdys. Sitten hän heilutteli päätään
kuvaavasti ja huokui minuun tuttavallisesti alkoholin tuoksua. "Senkin
seitsemän on yritellyt kimppuuni -- monta semmoistakin, jotka voisin
_tästä_ kaupungista mainita -- vaan kenenkään ei ole onnistunut -- ei
niin ainoankaan."
Tarkastelin tulehtunutta naamaa, tavatonta laveutta keskikohdalta,
mestarillista ulkoasun leväperäisyyttä ja huoaten ajattelin, että kun
naiset eivät tuommoista miestä ansaitse, niin välttämättä hänen täytyy
jäädä sukunsa viimeiseksi.
"Minä olin reipas nuori veitikka takavuosina", jatkoi Brisher. "Minulla
oli hommat jo ihan valmiiksi suunniteltuna. Vaan minäpä pidinkin varani
-- ja niin selvisin siitäkin pälkähästä..."
Hän nojautui baaritiskin yli ja tutki nähtävästi luotettavaisuuteni
astetta. Olin lopuksi helpottunut hänen uskoutumisestaan.