Produced by Tapio Riikonen
HÄMÄHÄKKILAAKSO JA MUITA KERTOMUKSIA
Kirj.
H. G. Wells
Englannista suomentanut Werner Anttila
Joutoaikoina 8
Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907.
SISÄLLYS:
Hämähäkkilaakso.
Herra Ledbetterin virkaloma.
Herra Brisherin aarre.
Hämähäkkilaakso.
Puolenpäivän tienoissa joutui kolme takaa-ajajaa kuljettuaan virran
uomassa erään mutkan ympäri äkkiä näkemään hyvin leveän ja avaran
laakson. Hankala, kiemurteleva, vierukivinen vesivako, jota pitkin he
niin kauvan olivat tavotelleet karkureita käsiinsä, leveni tässä
laajaksi rinteeksi. Sama sisällinen tunne sai heidät nyt keskeyttämään
takaa-ajon, ja kaikki kolme ratsastivat vähäiselle kunnaalle, jolla
kasvoi tummanruskeita puita. Sinne he pysähtyivät; kaksi heistä, kuten
sopikin, jäi vähän matkaa kolmannen taakse, jolla oli hopeoidut
suitset.
Jonkun aikaa he tarkasti mittailivat silmillään suurta aluetta, joka
oli heidän alapuolellaan. Se ulottui yhä kauvemmaksi; siinä ei kasvanut
muuta kuin siellä täällä joku ryhmä kuivuneita orjantappurapensaita.
Samalla se herätti hämärän aavistuksen, että jokin nykyään vedetön
halkeama oli häiritsemässä kellastuneen ruohon yksitoikkoisuutta. Sen
purppuraiset etäisyydet sulivat lopulta edempien kukkuloiden
sinertäviin rinteisiin -- jotka ehkä olivat vihreämpää lajia --, ja
niiden yläpuolella, näkymättömän voiman kannattamina ikäänkuin
taivaansinessä leijaten, oli lumipeitteisiä vuorenhuippuja -- jotka
kävivät leveämmiksi ja kookkaammiksi luoteen puolella, missä laakson
kyljet vetäytyivät yhteen. Ja lännessä laakso oli avoinna sinne saakka,
missä kaukainen tummuus osotti metsien alkavan. Mutta nämä kolme miestä
eivät katselleet itään eikä länteen, vaan yhtä mittaa laakson halki.
Ensiksi alkoi puhua se laiha mies, jolla oli arpi huulessa. "Ei
missään", sanoi hän, äänessä pettymyksen huoahdus. "Mutta he olivatkin
päässeet kokonaisen päivän meistä edelle."
"He eivät tiedä, että me ajamme takaa", sanoi pieni mies, jolla oli
valkea hevonen.
"_Hän_ taisi tietää", virkkoi johtaja katkerasti ikäänkuin itsekseen.
"Sittenkään he eivät voineet kulkea nopeasti. Eihän niillä ole muuta
elukkaa kuin muuli, ja tänään on tytön jalasta pitkin päivää vuotanut
verta --"
Hopeasuitsinen mies iski häneen vimmatun katseen. "Luuletko, etten minä
ole sitä havainnut?" murisi hän.
"Siitä on kuitenkin apua", kuiskasi pikku mies itsekseen.
Arpihuulinen laiha mies tuijotti jäykkänä kuten ennenkin. "He eivät ole
voineet ehtiä laakson toiselle puolelle", sanoi hän. "Jos ratsastamme
kovaa --"
Hän katsahti valkeaan hevoseen ja vaikeni.
"Hitto vieköön kaikki valkeat hevoset!" ärjäsi hopeasuitsinen mies ja
kääntyi tähystelemään eläintä, johon hänen toivomuksensa kohdistui.
Pikku mies loi katseensa maahan ratsunsa alakuloisten korvien välitse.
"Kyllä minä koetin parastani", vakuutti hän.
Molemmat toiset tarkastelivat taas laaksoa hieman aikaa. Laiha mies
pyyhkäisi kädenselällä arpista huultaan.
"Tulkaa tänne!" komensi äkkiä se, jolla oli hopeoidut suitset. Pikku
mies nykäisi ja huiskahutti ohjaksiaan, ja kolmen hevosen kaviot
alkoivat tiheästi, vaan yhä hiljemmin tömistä pitkin näivettynyttä
ruohoa, kun miehet taas palasivat jäljille...
He ratsastivat varovasti pitkää rinnettä alaspäin ja joutuivat erämaan
halki, jossa tapasivat vain piikkisiä, toisiinsa kietoutuneita pensaita
ja merkillisiä kuivia, sarvimaisia oksia kallioiden välissä, näiden
alapuolisille lakeuksille. Täällä oli vaikea erottaa jälkiä, sillä
maaperä oli karua, eikä siinä ollut muuta ruohoa kuin kärventyneitä,
kuolleita korsia hajallaan maassa. Mutta tiukasti tähystellen, hevosen
kaulalta maahan kumartuen ja tavantakaa pysähtyen onnistui näiden
valkoihoistenkin miesten seurata saalistaan.
Siellä näkyi astuttuja paikkoja, karkeiden korsien taivutettuja ja
taitettuja lehtiä ja vähän väliä riittävän selvä jäljen vihjaus. Ja
kerran johtaja näki ruskean veritahran: siihen kai oli tuo
puolirotuinen tyttö astunut. Tätä jälkeä nuuskiessaan hän kirosi tyttöä
hupsuksi.
Laiha mies hillitsi johtajansa vainuamista, ja pikku mies ratsasti
valkealla hevosella takana, unelmiinsa vaipuneena. He kulkivat
perätysten, etumaisena hopeasuitsinen mies, eivätkä puhuneet sanaakaan.
Jonkun ajan kuluttua pienestä, valkoratsuisesta miehestä tuntui, että
maailma oli kovinkin hiljaa. Hän hätkähti unelmistaan. Paitsi heidän
hevostensa ja tamineittensa hiljaisia ääniä oli suuri laakso kaikkialla
niin levossa kuin maalattu maisema.
Hänen edellään kulkivat hänen päällikkönsä ja toverinsa, kumpikin
tarkkaavasti kumartuneena eteenpäin vasemmalle puolelle, kumpikin
välinpitämättömästi keikkuen hevosensa askelten mukaan; heidän varjonsa
kulkivat edellä -- hiljaisina, äänettöminä, suippenevina seuralaisina,
ja lähinnä oli hänen oma kyyristynyt, huolimaton hahmonsa. Hän katseli
ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Silloin hän muisti, kuinka he olivat
kuilun penkereiltä yhä lipuneet alaspäin ja kuinka irralliset,
töytäävät vierukivet alinomaa heitä saattoivat. Ja sen lisäksi? Ei
ollut tuulen henkeäkään. Sepä se! Mikä avara, hiljainen seutu tämä
olikaan, yksitoikkoisessa iltapäivä-unessaan! Ja taivas oli selkeä ja
valkoinen, paitsi tummaa utuharsoa, jota oli kasaantunut laakson
yläpäähän.
Hän suoristi selkäänsä, hankasi suitsillaan, sovitteli huuliaan
vihellykseen ja yksinkertaisesti huokasi. Hän kääntyi satulassaan
vähäksi aikaa ja tuijotti vuorisolan suuhun, josta he olivat tulleet.
Tyhjää! Tyhjiä rinteitä molemmin puolin; ei merkkiäkään kohtalaisesta
eläimestä tai puusta -- saatikka ihmisestä! Olipa tämäkin maata! Oikein
erämaata! Hän vaipui taas entiseen asentoonsa.
Hän tunsi silmänräpäykseksi huvia, kun näki kieron, mustanpurppuraisen
kalikan sätkähtävän tarhakäärmeeksi ja katoavan ruskeuden sekaan. Tämä
helvetillinen laakso oli siis kuitenkin elossa. Ja sitten hänen vielä
suuremmaksi ilokseen pyyhkäisi vielä hengähdys hänen kasvojaan,
ikäänkuin kuiskaus, joka tuli ja meni; vähäisellä harjanteella taipui
kankea mustaoksainen pensas sen verran, että sen juuri huomasi,
mahdollisen tuulen ensi merkkinä. Veltosti hän kostutti sormeaan ja
piteli sitä ilmassa.
Hän pysäytti hevosensa tiukasti, välttääkseen yhteentörmäystä laihan
miehen kanssa, joka oli seisahtunut, kun ei enää nähnyt jälkiä. Juuri
tällä tärkeällä hetkellä hän huomasi johtajansa silmän katselevan
itseään.
Vähäksi aikaa hän koetti näyttää innostuneelta etsintään. Sitten heidän
taas ratsastaessaan edelleen hän tarkasti johtajansa varjoa, hattua ja
hartioita, jotka ilmestyivät laihan miehen lähempien ulkopiirteiden
takaa ja jälleen katosivat näkyvistä. He olivat ratsastaneet neljä
päivää ihan maailman ääristä tähän autioon seutuun, ilman vettä, mukana
ainoastaan joku suikale kuivaa ruokaa satulain alla, yli kallioiden ja
vuorten, missä varmaankaan ei ennen ollut ketään ihmistä käynyt paitsi
noita karkureita -- mokomankin asian vuoksi!
Ja kaikkeen tähän oli syynä tyttö, jokseenkin itsepäinen lapsi! Vaan
saisihan tuo mies vaikka koko kaupungin verran väkeä tyydyttämään hänen
alhaisimpiakin halujaan -- tyttöjä, vaimoja! Miksi siis intohimoisen
hulluuden nimessä tarvittiin erikoisesti _tämä_ ainoa? kyseli pikku
mies itseltään, silmäili maailmaa julmistuneena ja nuoleksi rohtuneita
huuliaan mustuneella kielellä. Tämä oli johtajan juonta, eikä hän siitä
muuta tiennyt. Juuri sen vuoksi, että tyttö koetti pujahtaa hänen
kynsistään...
Hänen silmiinsä sattui kokonainen rivi korkeita töyhtöisiä ruokoja,
jotka yht'aikaa taipuivat, ja sitten ne silkkitupsut, jotka hänellä oli
kaulansa edessä, alkoivat heilua. Tuulenhenkäys oli vahvenemassa. Se
poisti kankean hiljaisuuden -- mikä olikin hyvä juttu.
"Seis!" huusi laiha mies.
Kaikki kolme pysähtyivät äkkiä.
"Mitä?" kysyi johtaja. "Mitä!"
"Tuolla etäällä", selitti laiha mies osottaen ylöspäin laaksoon.
"Mitä?"
"Jotakin tulossa meitä kohti."
Hänen puhuessaan tuli näkyviin muuan kellertävä eläin, joka kiiti
heihin päin. Se oli iso villi koira, joka juoksi tuulen edellä, kieli
suusta ulkona, vinhaa vauhtia, niin jännittyneenä, ettei näkynyt
huomaavankaan ratsumiehiä, joita se läheni. Se juoksi kuono pystyssä,
ilmeisesti seuraamatta mitään vainua tai saalista. Kun se pääsi
lähemmä, tunnusteli pikku mies miekkaansa. "Se on hullu", sanoi laiha
ratsastaja.
"Huuda!" sanoi pikku mies ja huusi.
Koira läheni. Kun sitten pikku mies jo oli paljastanut aseensa,
poikkesi koira syrjään, kulki läähättäen heidän ohitseen ja hävisi.
Pikku miehen silmät seurasivat sen pakoa. "Ei siinä ollut vaahtoa",
sanoi hän. Vähän aikaa tuijotti hopeasuitsinen mies ylöspäin laaksoon.
"No mennään nyt!" huusi hän vihdoin. "Mitä me siitä huolimme?" Ja
samalla hän tempoili hevostaan taas liikkeelle.
Pikku mies jätti sikseen ratkaisemattoman arvotuksen, kuinka koira
pakeni pelkkää tuulta, ja vaipui syviin mietelmiin ihmisluonteesta.
"Mennään nyt!" kuiskasi hän itsekseen. "Miksi pitäisi juuri yhden
miehen vallassa olla sanoa 'mennään nyt!' noin hämmästyttävän
vaikuttavasti. Ihan koko elämänsä ajan on tuo hopeasuitsinen mies
saanut noin puhua. Jos _minä_ niin sanoisin -- --!" ajatteli pikku
mies. Mutta kaikki ihmettelivät, jos johtajalle oltiin hulluimmassakaan
asiassa tottelemattomia. Tuo puolirotuinen tyttö tuntui hänestä kuten
kaikistakin hullulta -- melkein herjaavalta. Pikku mies joutui
vertaillen ajattelemaan arpihuulista laihaa ratsastajaa, joka hänestä
oli yhtä kunnon mies kuin johtajakin, yhtä uljas ja kenties
uljaampikin, mutta hänenkin oli vain toteltava; ei siinä muu auttanut
kuin velvollisuutensa mukaan ja täsmällisesti totella...
Eräät aistimukset kätten ja polvien puolelta saivat pikku miehen
palaamaan läheisempään todellisuuteen. Hän havaitsi jotakin. Hän
ratsasti laihan toverinsa rinnalle. "Huomaatko mitään hevosissa?" kysyi
hän puoliääneen.
Laihat kasvot näyttivät kysyviltä.
"Ne eivät pidä tästä tuulesta", sanoi pikku mies ja jättäytyi taas
taakse, kun hopeasuitsinen mies kääntyi häneen päin.
"Ei hätää mitään", virkkoi laihanaamainen mies.
Jälleen he ratsastivat ääneti eteenpäin jonkun matkaa. Etumaiset kaksi
kulkivat kumartuneina jälkiä seuratakseen, takimainen tähysteli utua,
joka hiipi alaspäin pitkin laakson koko laajuutta, yhä lähemmäksi
heitä, ja pani merkille, kuinka tuuli joka hetki paisui. Kaukana
vasemmalla puolen hän näki rivin mustia möhkäleitä -- ehkä villisikoja,
nelistämässä laaksoa alaspäin, mutta siitä hän ei puhunut sanaakaan
eikä enää huomauttanut hevosten haluttomuudesta.
Sitten hän näki ensiksi yhden ja kohta toisen suuren valkoisen pallon,
suuren loistavan valkoisen pallon, joka oli sen näköinen kuin
äärettömän iso nuppu ohdakkeen haivenia, ajelehtivan tuulen edellä
polun poikki. Nämä pallot leijailivat korkealla ilmassa, laskeutuivat
ja taas nousivat, sattuen välistä maahan kiinni, kiitivät edelleen ja
katosivat, mutta niiden ilmestyessä hevosten levottomuus kiihtyi.
Pian sitten hän näki, että noita irrallisia palloja oli lisää -- ja
kohta oikein runsaasti lisää -- kiitämässä häntä kohti pitkin laaksoa.
He kuulivat hurjaa vinkunaa. Polun poikki syöksi aika iso metsäkarju
kääntäen vain hetkiseksi päätään heihin katsahtaakseen ja sitten taas
vinhasti kiitäen alaspäin laaksoon. Silloin kaikki kolme seisahtuivat
ja tuijottivat tihenevään utuun, joka oli tulossa heitä kohti.
"Ellei olisi noita ohdakkeen haivenia -- --" alkoi johtaja.
Mutta nyt tuli iso pallo ajelehtien heidän ohitseen kymmenkunnan metrin
päässä Se ei lainkaan ollut sileä, pyöreä, vaan avara, pehmeä,
epätasainen, kalvon peittämä kapine, kulmista kokoon kääritty lavea
levy, ikäänkuin ilmamaneetti, joka kulkiessaan yhä kieri ympäri ja
laahasi perässään pitkiä, seittimäisiä lankoja ja suikaleita.
"Ei se ole ohdakkeen haiventa", sanoi pikku mies.
"Pysyisin mielelläni erossa koko moskasta", sanoi laiha mies.
He katselivat toisiaan.
"Hitto sen periköön!" huudahti johtaja. "Ilma on sitä ihan täynnä. Jos
sitä tuolla tapaa tulee kauvan, niin se seisauttaa meidät kerrassaan."
Vaistomainen tunne, sellainen, joka panee metsänotuksetkin
arvaamattoman vaaran lähestyessä jännittyneinä seisomaan, sai heidät
kääntämään hevosensa tuuleen päin, ajamaan eteenpäin muutamia askelia
ja tähystelemään tuota uiskentelevien möhkäleiden lähenevää joukkoa.
Niitä tuli yhä tuulen edellä tasaista vauhtia, ääneti nousten ja
laskien, maahan vaipuen, korkealle ponnahdellen, leijaillen -- kaikki
erinomaisen yhtäläisesti, tyynen varmasti ikäänkuin harkinnan mukaan.
Ratsumiesten oikealla ja vasemmalla puolen kulki tämän merkillisen
armeijan etuvartijoita. Kun niistä yksi vieri pitkin maata, särkyen
muodottomaksi ja laahautuen väkistenkin pitkiksi, takertuviksi
nauhoiksi ja kaistaleiksi, alkoivat kaikki kolme hevosta säikkyä ja
hyppiä. Johtajan valtasi äkillinen, hillitön vimma. Hän kirosi
ajelehtivia palloja niin pahasti kuin osasi. "Eteenpäin vaan!" kiljui
hän; "eteenpäin! Mitä me noista välitämme? Mitä ne _voivat_ merkitä?
Takaisin jäljille!" Hän rupesi taas kiroomaan hevostaan ja kiskoi
kuolaimia sen suussa edestakaisin.
Hän ärjyi vimmatun kovaa. "Kuuletteko, minä tahdon seurata näitä
jälkiä", huusi hän. "Minne ne jäivät?"
Hän nykäisi tanssivan hevosensa suitsia ja haki ruohon keskeltä. Hänen
naamaansa kävi poikittain kiinni pitkä ja tahmea lanka, suitsia
pitelevän käden ympärille kiertyi harmaa kaistale ja pitkin hänen
takaraivoaan kiiti alaspäin jokin iso, monikoipinen, vikkelä olento.
Hän loi katseensa ylöspäin ja näki erään noista harmaista möhkäleistä
olevan ikäänkuin ankkuroituna yläpuolellaan roikkuvien köydenpätkien
varassa, niinkuin purje roikkuen liehuu veneen kääntyessä tuulen mukaan
-- vaan ääneti.
Hän oli siellä näkevinään monta silmää, tiheän kasan kyyristyneitä
ruumiita, pitkiä, moninivelisiä raajoja käpertyneinä kiinnitysnuoriin,
jotka olivat kiskomassa koko kapinetta alas hänen päälleen. Vähän aikaa
hän tuijotti ylöspäin, pitäen säikkyvää hevostaan kurissa
vaistomaisesti, kuten oli monivuotisesta ratsastamisesta tottunut.
Sitten jonkin miekan lappea kolahti hänen selkäänsä, terä vilahti pään
yli ja leikkasi leijailevan seittipallon irti, ja koko kasa pehmoisesti
kohoten lähti vapaana ajelehtimaan tiehensä.
"Hämähäkkejä!" huudahti laiha mies. "Nuo vehkeet ovat täynnä isoja
hämähäkkejä! Katsokaas ihmettä!"
Hopeasuitsinen mies yhä seurasi katseillaan etenevää kasaa.
"Hyvänen aika!"
Päällikkö joutui tähystelemään alaspäin erästä punaista muserrettua
olentoa, joka huolimatta osittaisesta tuhostaan vielä jaksoi maassa
sätkytellä hyödyttömiä koipiaan. Kun sitten laiha mies osotti hänelle
uutta kasaa, joka oli tulossa heidän päälleen, sieppasi hän kiireesti
miekkansa. Laakson yläpää oli nyt kuin riekaleiksi revitty usvaseinä.
Hän koetti päästä asemasta selville.
"Ratsastetaan pois sen tieltä!" huusi pikku mies. "Kiireen kautta
laaksoa alaspäin!"
Mitä sitten tapahtui, se oli tappelun sekamelskan tapaista.
Hopeasuitsinen mies näki pikku miehen kiitävän ohitseen vimmatusti
huiskien luuloteltuja seittejä, näki hänen töytäävän laihan miehen
hevosta vasten paiskaten sen ratsastajineen maahan. Hänen oma ratsunsa
kulki kymmenkunnan askelta ennenkuin hän pystyi sitä hallitsemaan.
Sitten hän katsahti ylöspäin välttääkseen kuvittelemiaan vaaroja ja
sitten taas taakseen, jolloin huomasi hevosen kierivän maassa, laihan
miehen seisovan sitä piiskaamassa halkeaman reunalla ja lepattavan
kasan harmaata ainetta, jota valui ja kietoutui molempain ympäri.
Paksuina ja tiiviinä kuin ohdakkeen haivenet erämaassa tuulisena
heinäkuun päivänä seittikasat yhä kulkivat eteenpäin.
Pikku mies oli laskeutunut maahan, vaan ei uskaltanut päästää hevostaan
irti. Hän ponnisteli kiskoakseen rimpuilevaa elukkaa takaisin toisen
kätensä voimalla, huitoessaan toisella umpimähkään. Toisen harmaan
joukon kaistaleet olivat takertuneet tähän sotkuun, ja koko kasa joutui
kiinni, vaipuen hitaasti maahan.
Päällikkö puri hammasta, tarttui suitsiin, kyyristi päätään ja kannusti
hevostaan eteenpäin. Maassa makaava hevonen vierähti toiselle puolelle;
sen kyljissä näkyi verta ja liikkuvia olentoja. Laiha mies jätti sen
äkkiä ja juoksi johtajaansa kohti, ehkä noin kymmenen askelta. Hänen
jalkoihinsa oli kietoutunut ja kasaantunut jotakin harmaata; hän teki
miekallaan tehottomia liikkeitä. Hänestä roikkui harmaita suikaleita;
kasvoissa hänellä oli ohut harmaa huntu. Vasemmalla kädellään hän
läiski jotakin, mikä oli hänen ruumiissaan kiinni, ja äkkiä hän
kompastui ja lankesi. Hän reuhtoi noustakseen ja lankesi uudestaan, ja
sitten hän alkoi kamalasti ulvoa: "Ää--uu, huu!"
Johtaja saattoi nähdä suuria hämähäkkejä hänen kimpussaan ja toisia
maassa.
Kun hän yritti pakottaa hevostaan likemmäksi tätä rimpuilevaa, kiljuvaa
harmaata olentoa, joka ponnisteli pystyyn ja taas vaipui, kuului
kavioiden töminää, ja pikku mies, joka taas pyrki ratsastamaan, keikkui
miekatta mahallaan poikittain valkean ratsun selässä ja pidellen kiinni
sen harjasta vilahti ohitse. Ja taas pyyhkäisi päällikön kasvojen
poikki tahmea sotku harmaata seittiä. Kaikkialla hänen ympärillään ja
päällään näkyi kiertelevän tuota liikkuvaa, äänetöntä hämähäkinverkkoa,
joka painautui yhä lähemmä häntä...
Kuolinpäiväänsä saakka hän ei ikinä päässyt käsittämään, kuinka asia
tällä hetkellä oikeastaan päättyi. Käänsikö hän todella hevosensa vai
lähtikö se omin päin pötkimään pakoon toverinsa perästä? Se vain on
varmaa, että hän sekuntia myöhemmin nelisti täyttä vauhtia alaspäin
laaksoon heiluttaen miekkaansa vimmatusti päänsä päällä. Ja kaikkialla
hänen ympärillään, kiihtyvän tuulen mukana, tuntuivat hämähäkkien
ilmalaivat, ilmamytyt, ilmalevyt ajavan häntä itsetietoisesti takaa.
Töminää ja paukkinaa -- hopeasuitsinen mies ratsasti suunnasta
välittämättä, silmissä kauhu, vilkuen milloin oikealle, milloin
vasemmalle, toisessa kädessä miekka valmiina sivaltamaan. Parisataa
metriä edellä ratsasti, revityn seitin häntien laahatessa perästä,
pikku mies valkealla hevosella eikä vieläkään ollut kunnolleen päässyt
satulaan. Ruo'ot taipuivat heidän tiellään, tuuli puhalsi raittiina ja
pirteänä; olkansa takaa johtaja voi nähdä hämähäkinverkkoja, jotka
riensivät saavuttamaan...
Hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä hämähäkkien seittejä
pakoon, minkä vuoksi hän vasta sitten huomasi joutuneensa erään rotkon
reunalle, kun hevonen karahti pystyyn hypätäkseen sen ylitse.
Silloinkin hän käsitti asian väärin ja rupesi estämään.
Hän oli kumarruksissa hevosensa kaulalla ja vasta liian myöhään yritti
kohottautua ja nojata taaksepäin.
Mutta vaikka hän innoissaan oli hypystä erehtynyt, ei hän kuitenkaan
unhottanut, kuinka pudotaan. Hän oli taas taivaan ja maan välillä oikea
ratsumies. Hän selvisi siitä niin hyvin, että sai vaan olkapäähänsä
tärähdyksen; hevonen kieri edelleen, potkien koivillaan kuin
kouristuksessa ja jäi sitten hiljaa paikalleen. Mutta päällikön miekka
ajoi kärkensä kovaan maahan ja katkesi kerrassaan poikki, ikäänkuin
kohtalo ei enää huolisi hänestä ritarikseen, ja törröttävä miekanpätkä
sivuutti hänen naamansa vajaan tuuman päässä.
Hän nousi kohta seisaalle ja hengästyneenä tähysteli kimppuunsa
syökseviä seittejä. Aluksi hän oli ruveta juoksemaan, vaan sitten
muisti rotkon ja kääntyi takaisin. Kerran hän juoksi syrjään
väistääkseen erästä ajelehtivaa hirmua ja sitten kiireesti kapusi alas
jyrkänteen sivua, päästen tuulelta suojaan.
Siellä turvassa, kuivuneen uoman jyrkkien seinäin juurella, hän sai
kyyristyä ja pitää silmällä, kuinka nuo merkilliset, harmaat möhkäleet
kulkivat hänen päällitseen, kunnes tuuli lakkaisi ja hänen kävisi
mahdolliseksi pelastua. Ja siellä hän olikin kauvan aikaa kyykkysillään
katsellen harmaita, risaisia hirviöitä, jotka laahasivat suikaleitaan
hänen kapean näköpiirinsä poikki.
Kerran muuan harhaileva hämähäkki putosi rotkoon ihan hänen viereensä
-- se oli koko jalan mittainen koivesta koipeen ja ruumis sillä oli
kooltaan kuin miehen kämmenen puolikas -- ja vähän aikaa katseltuaan,
kuinka hirvittävän vikkelästi se pyrki pakoon, ja kiusoteltuaan sitä
puremaan miekkansa pätkää hän kohotti raudotettua korkoansa ja survaisi
sen mäsäksi. Sillä hetkellä häneltä pääsi kirous, ja jonkun aikaa hän
haeskeli toista hämähäkkiä.
Kun hän sitten huomasi varmaksi, etteivät hämähäkkiparvet voineet
laskeutua kuiluun, löysi hän pian paikan, mihin voi istuutua. Siinä hän
istuskeli, vaipui syviin mietteisiin ja rupesi tapansa mukaan jyrsimään
rystysiään ja pureskelemaan kynsiään. Tässä puuhassa hänet keskeytti
sen miehen tulo, jolla oli valkea hevonen.
Hän kuuli toisen tulevan jo kauvan ennenkuin hänet näki, kun näet
kuului kavioiden töminää, kompastelevia askelia ja tyynnyttävää ääntä.
Sitten ilmestyi pikku mies, surkea hahmo; yhä vielä laahasi valkean
seitin häntä hänen takanaan. He lähestyivät toisiaan sanattomina,
tervehtimättä. Pikku mies oli uuvuksissa ja häpeissään epätoivoisen
katkeruuden huippuun asti ja pysähtyi vihdoin istuvan johtajansa eteen.
Jälkimäinen hieman hätkähti käskynalaisensa silmäystä. "No?" virkkoi
hän lopulta, tavottelematta lainkaan päällikön sävyä.
"Jätittekö hänet?"
"Hevoseni pillastui."
"Niin kai. Pillastui minunkin."
Hän naurahti johtajalleen häijysti.
"Kuten sanoin, hevoseni pillastui", toisti mies, jolla kerran oli
hopeoidut suitset.
"Pelkureita molemmat", sanoi pikku mies.
Toinen jyrsi rystysiään miettiväisenä vähän aikaa ja tarkasteli
apulaistaan.
"Älä sano minua pelkuriksi", huomautti hän lopulta.
"Te olette sellainen pelkuri kuin minäkin."
"Mahdollisesti pelkuri. On olemassa jokin raja, jonka yli mentyä
kaikkien täytyy pelätä. Sen olen äsken oppinut. Vaan en sinun
kaltaisesi. Siinä juuri on eroa."
"En ikinä olisi voinut kuvitella, että jättäisitte hänet. Pelastihan
hän henkenne paria minuuttia ennen... Miksi te olette herramme?"
Päällikkö jyrsi taas rystysiään, ja hänen muotonsa oli synkkä.
"Ei kukaan sano minua pelkuriksi", lausui hän. "Ei kukaan...
Taittunutkin miekka on parempi kuin miekan puute... Pattijalkaisen
valkean hevosen ei luulisi jaksavan kantaa kahta miestä neljän päivän
matkalla. Inhoon valkeita hevosia, vaan tällä kertaa sille ei mitään
mahda. Alat kai jo minua ymmärtää?... Käsitän kyllä, että mielesi tekee
sen nojalla, mitä olet nähnyt ja muuten kuvittelet, ruveta tahrimaan
mainettani. Juuri sinun kaltaisesi kukistavat kuninkaita. Sitä paitsi
-- minä en ikinä sinusta pitänyt."
"Herrani!" sanoi pikku mies.
"Ei", sanoi päällikkö. "_Ei_!"
Hän nousi tuimasti, kun pikku mies liikahti. Hetkisen he silmäilivät
toisiaan. Heidän päittensä yläpuolella ajelehti hämähäkkien kasoja.
Vierukivien seassa oli hätäistä liikettä; kuului juoksua, epätoivon
huutoa, läähätystä ja sitten isku...
Hämärän tullessa tuuli lakkasi. Aurinko laski tyynen kirkkaana. Mies,
jolla oli ennen ollut hopeoidut suitset, tuli vihdoin hyvin varovasti,
mukavaa rinnettä pitkin, ulos rotkosta; mutta nyt hän talutti valkeaa
hevosta, joka oli ennen ollut pikku miehen oma. Hän olisi palannut
hevosensa luo saadakseen jälleen käsiinsä hopeoidut suitsensa, mutta
pelkäsi, että yö ja uudestaan virkoava tuuli yllättäisivät hänet
laaksossa, ja sitä paitsi hänestä oli kovin vastenmielistä ajatella,
että tapaisi hevosensa kokonaan kietoutuneena seitteihin ja kenties
ilkeästi syötynä.
Muistellessaan hämähäkinverkkoja ja kaikkia niitä vaaroja, jotka hän
oli kestänyt, ja sitä tapaa, miten tänään oli pelastunut, hän
kopeloitsi esille pienen pyhäinjäännöslippaan, joka riippui hänen
kaulassaan, ja puristi sitä vähän aikaa sydämellisen kiitollisena.
Samalla hänen silmänsä mittailivat laakson koko lakeutta.
"Minussa oli polttava intohimo", mutisi hän, "ja nyt tyttö on saanut
palkkansa. Hekin, epäilemättä -- --"
Vaan katsoppa! Kaukana metsäisten rinteiden takana laakson toisella
puolen hän näki auringonlaskun kirkkaudessa selvästi ja erehtymättömän
varmasti pienen kiemuran savua.
Silloin hänessä alistuvan tyyneyden ilme muuttui hämmästyneeksi
suuttumukseksi. Savua? Hän käänsi valkean hevosensa päätä sinne päin ja
epäröi. Samassa hän kuuli ympärillään ruohossa pientä kahinaa. Etäällä
muutamien ruohojen latvoissa keinui rikkinäinen harmaa pinta. Hän
silmäili seittejä; hän silmäili savua.
"Kenties siellä ei sittenkään ole heitä", tuumi hän lopuksi.
Mutta hän tiesi, että asian laita oli toisin.
Tähysteltyään savua jonkun aikaa hän nousi valkean hevosen selkään.
Ratsastaessaan hän pujotteli maahan ajautuneiden seittikasojen välitse.
Jostakin syystä oli maassa hyvin paljon kuolleita hämähäkkejä, ja eloon
jääneet rikollisesti ahmivat tovereittensa ruumiita. Kuullessaan hänen
hevosensa kavioiden töminää ne pakenivat.
Niiden aika oli mennyt. Maasta käsin, kun ei ollut tuulta niitä
kantamassa eikä kietovaa verkkoa valmiina, eivät nuo olennot
myrkylläänkään päässeet hänelle kiusaa tekemään.
Hän sipaisi vyöllään niitä, joiden luuli tulevan liian lähelle. Kun
kerran koko joukko niitä juoksi yhteen avonaiselle paikalle, teki hänen
mielensä laskeutua ratsunsa selästä ja survoa niitä kenkiensä koroilla,
mutta tämän mieliteon hän kuitenkin hillitsi. Tavantakaa hän kääntyi
satulassaan ja katseli takanaan kiemurtelevaa savua.
"Hämähäkkejä", mutisi hän vähän väliä. "Hämähäkkejä! Vai niin... Ensi
kerralla minun täytyy kutoa seitti."
Herra Ledbetterin virkaloma.
Ystäväni, herra Ledbetter, on pyöreänaamainen pikku mies, jonka silmien
luontainen lempeys paisuu aivan tavattomaksi, milloin niistä lasien
lävitse osuu säde toisen katseeseen, ja jonka syvä, maltillinen ääni
ärsyttää ärtyviä ihmisiä. Hän on nykyiseen pappisvirkaansa tuonut
entisiltä opettaja-ajoiltaan perintönä eräänlaisen hyvin harkitun
lausumisselvyyden, ja samoin on häneen jäänyt jonkinlainen ponteva
päätös olla varma ja täsmällinen, mistä ikinä tulee puhe, olkoonpa se
tärkeätä tai vähäpätöistä. Hän on myöskin shakinpelaaja, vieläpä moni
epäilee, että hän salaa työskentelee korkeamman matematiikan alalla, --
jota muuten voinee pitää vain kunnioitettavana eikä huvittavana
puuhana. Hänen puheensa on sisällykseltään runsasta ja mielellään
takertuu tarpeettomiin yksityisseikkoihin. Monet tuomitsevatkin hänen
seurustelunsa suoraan sanoen "kiusalliseksi", vieläpä joku heistä on
ollut minulle niin kohtelias, että on kummeksinut, miksi minä häntä
suosin. Mutta toiselta puolen on melkoinen joukko niitäkin, jotka
ihmettelevät, kuinka hän sietää sellaista pörröpäistä, hävettävää
tuttavaa kuin juuri minua. Harvat näkyvät tyynin mielin katselevan
meidän ystävyyttämme. Vaan siihen on syynä se, etteivät he tiedä, mikä
side meitä yhdistää, millä herttaisella tavalla minä Jamaikan kautta
liityn herra Ledbetterin entisyyteen.
Näihin menneisiin päiviin nähden hänessä ilmenee tuskallisen ujoa
vaatimattomuutta. "En ymmärrä, _mitä_ minun olisi tehtävä, jos
menneisyys tulisi ilmi", sanoo hän ja toistaa vaikuttavasti: "En
ymmärrä, _mitä_ silloin tekisin." Itse asiassa epäilen, tokko hän
tekisikään muuta kuin punastuisi korvia myöten. Vaan se jääköön tällä
kertaa sikseen; myöskään en rupea nyt kertomaan ensi yhtymyksestämme,
koska yleisen säännön mukaan, -- jota muuten olen herkkä rikkomaan --,
jutun loppu olisi paremmin sovitettava alun jälkeen kuin eteen. Ja
juttumme alku on aika matkan takana; siitä onkin jo lähes kaksikymmentä
vuotta, kun kohtalo monimutkaisilla ja yllättävillä tempuilla toimitti
herra Ledbetterin niin sanoakseni käsiini.
Siihen aikaan asuin Jamaikassa, ja herra Ledbetter oli opettajana
Englannissa. Hän oli papiksi vihitty ja silloinkin jo tunnettavasti
sama mies kuin nykyään: sama kasvojen pyöreys, samat tai samanlaiset
silmälasit ja sama lievä hämmästyksen varjo hänen levollisessa
ilmeessään. Hän oli tietysti pörröpäinen, kun silloin tapasimme
toisemme, ja kaulus hänellä oli vähemmän kauluksen kuin märän kääreen
kaltainen; se lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että meidän välisemme
luonnollisen kuilun poikki saatiin silta -- vaan kuten sanottu, jääköön
se toistaiseksi.
Asia alkoi Hithergate-on-Sea'ssa, samaan aikaan, jolloin herra
Ledbetterillä oli kesälomaa. Sinne hän tuli lepäämään, mikä olikin
hänelle kovin tarpeen, mukanaan ruskeankiiltävä matkalaukku
nimikirjaimineen "F.W.L.", uusi mustan ja valkean kirjava olkihattu ja
kaksi paria valkoisia flanellihousuja. Hän oli tietysti hyvin hilpeällä
tuulella, kun oli päässyt koulusta vapaaksi -- sillä hän ei paljoakaan
välittänyt niistä pojista, joita hän opetti. Päivällisen jälkeen hän
joutui keskustelemaan erään suulaan henkilön kanssa; tämä oli näet
asettunut samaan täyshoitolaan, johon hän tätinsä neuvosta oli
turvautunut. Mainittu suulas henkilö oli ainokainen toinen mies koko
talossa. Heidän siinä jutellessaan tuli puheeksi, kuinka ihmeet ja
seikkailut ovat viime aikoina surettavasti kadonneet, kuljeskeleminen
maapallon ympäri päässyt vallalle, etäisyys tehty höyryn ja sähkön
avulla mitättömäksi ja kuinka sanomalehdissä ilmotteleminen on
halpamaista ja ihmiset sivistyessään rappeutuvat, ynnä monta muuta
sentapaista asiaa. Suulas henkilö oli erikoisen kaunopuheinen
selitellessään, miten turvallisuus on vähentänyt ihmisten rohkeutta, ja
tätä turvallisuutta valittelemassa häneen yhtyi herra Ledbetter
jotenkin ajattelemattomasti. Ensi ihastuksessaan siitä, että oli
vapautunut "velvollisuudesta", ja kenties kärkkäänä osottautumaan
miehekkään seura-ilon edistäjäksi herra Ledbetter nautti melkein
vapaammin, kuin oikeastaan sopi, sitä mainiota whiskyä, jota suulas
henkilö tarjosi. Mutta hän ei päihtynyt, väittää hän itse.
Hän oli yksinkertaisesti vaan kaunopuheisempi kuin tavallisesti
raittiina ollessaan, ja hänen arvostelukyvystään oli hienompi kärki
tylstynyt. Kun oli kauvan aikaa puheltu vanhoista kelpo ajoista, jotka
nyt olivat ijäksi haihtuneet, lähti hän yksinään kävelemään pitkin kuun
valaisemaa Hithergatea ja ylös kalliotietä, jonka varrella on huviloita
toistensa vieressä.
Hän oli sydämensä pohjasta valitellut ja nyt äänetöntä tietä pitkin
astuessaan yhä valitteli kohtaloa, joka oli hänet kutsunut sellaiseen
tapauksista köyhään elämään, jollaista opettajan toimi on. Miten
arkipäiväistä olikaan hänen koko elämänsä, paikallaan pysyvää,
väritöntä! Kun kaikki oli turvallista, järjestelmän mukaista vuodesta
vuoteen, mihin siinä tarvittaisiin miehuutta? Kadehtien hän
ajatteli niin läheistä ja samalla niin kaukaista keskiaikaa
kansainvaelluksineen, lähettejä, vakoojia ja sissejä ja monta
uskaliasta, miekalla ratkaistavaa yritystä. Vaan äkkiä heräsi epäilys,
omituinen epäluulo, joka aiheutui satunnaisesta kidutusten
muistelemisesta ja kerrassaan tuhosi hänen siksi iltaa omaksumansa
kannan.
Onko hän -- herra Ledbetter -- sittenkään todella niin urhoollinen kuin
itse oletti? Olisiko todellakin hänen mieleensä, että rautatiet,
poliisit ja turvallisuus äkkiä katoaisivat maan päältä?
Suulas henkilö oli kateellisesti puhunut rikoksesta. "Murtovaras",
sanoi hän, "on ainoa tosiseikkailija, mikä enää on maan päällä
jäljellä. Ajatelkaapa hänen taisteluansa omin neuvoin -- koko
sivistynyttä maailmaa vastaan!" Ja herra Ledbetter oli toistanut samaa
kateellista juttua. "Niillä on kuin onkin edes hieman huvia elämästä",
oli herra Ledbetter sanonut. "Ja ne ovat jokseenkin ainoita ihmisiä,
joilla sitä on. Ajatelkaahan, miltä täytyy tuntua, kun saa 'puhaltaa'
hienoja liinavaatteita!" Ja samalla hän oli ilkeästi nauranut. Nyt
avomielisemmän tuttavallisesti puhellessaan itsensä kanssa hän joutui
vertailemaan oman rohkeutensa hehkua siihen, mitä yleensä tavataan
rikollisilla. Hän koetti torjua näitä salakavalia kysymyksiä pelkällä
vakuutuksella. "Kyllä minä voisin kaiken sen tehdä", sanoi herra
Ledbetter. "Oikein minua haluttaakin niin tehdä, vaan minä en päästä
rikollisia mielijohteitani valloilleen. Siveellinen rohkeuteni
hillitsee minua." Mutta hän epäili sittenkin, vaikka itsellensä näin
vakuutteli.
Herra Ledbetter kulki erään yksinäisen, suuren huvilan ohitse.
Hiljaisen, mukavan parvekkeen yläpuolella oli siinä sopivan muotoinen
akkuna, joka ammotti mustana selkiselällään. Sillä kertaa hän sitä
tuskin panikaan merkille, vaan sen kuva jäi hänen mieleensä ja kutoutui
hänen ajatuksiinsa. Hän kuvitteli kapuavansa ylös tuolle parvekkeelle,
kyyristyvänsä, syöksähtävänsä pimeään, salaperäiseen sisustaan. "Mitä
vielä! Et sinä uskaltaisi", puhui epäilyksen henki. "Velvollisuuteni
lähimäisiäni kohtaan kieltää minut siitä", sanoi herra Ledbetterin
itsekunnioitus.
Kello oli lähes yksitoista, ja tässä pienessä rantakaupungissa oli jo
hyvin hiljaista. Koko maailma uinaili kuutamossa. Ainoastaan erään
akkunaverhon takaa, etäällä tien alapäässä, näkyi valoa valvomisen
merkkinä. Hän kääntyi ja palasi hitaasti huvilan luo, jossa oli akkuna
avoinna. Hän seisoi vähän aikaa portin ulkopuolella, vastakkaisten
vaikutinten raastamana. "Pankaamme asia koetteelle", puhui epäilys.
"Osota näiden sietämättömien epäilysten kumoamiseksi, että uskallat
mennä tuohon taloon. Tee tyhjä sisäänmurto. Se ainakaan ei ole rikos".
Hyvin hiljaa hän aukaisi ja sulki portin ja pujahti pensaikon varjoon.
"Tämähän on hullua", sanoi herra Ledbetterin varovaisuus. "Sitäpä juuri
pelkäsin", sanoi epäilys. Hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta
varmaankaan hän ei ollut peloissaan. Hän _ei_ pelännyt. Hän pysyi
tuossa varjossa melkoisen kauvan.
Parvekkeelle nousu oli ilmeisesti suoritettava nopealla ryntäyksellä,
sillä se oli kaikkinensa kirkkaassa kuuvalossa ja portin puolelta
tielle näkyvissä. Ristikko, johon oli harvalti istutettu nuoria,
uljaasti kiipeileviä ruusuja, teki nousun ihan naurettavan helpoksi.
Tuolla, mustassa varjossa, kivisen kukkasmaljakon vieressä, voisi
kyyristyä ja lähemmin tarkastella kotoisten puolustuslaitosten aukkoa,
avointa ikkunaa. Vähän aikaa herra Ledbetter oli niin hiljaa kuin yö,
ja sitten kavala whisky keikautti hänet tasapainosta. Hän syöksähti
eteenpäin. Hän kapusi ristikolle nopein, värisevin liikkein, heilautti
jalkansa parvekkeen suojuksen ylitse ja pujahti henkeään pidellen
varjoon juuri niinkuin oli päättänyt. Hän vapisi rajusti ja oli
hengästynyt. Sydän jyski hänellä ihan ääneen, mutta mieli oli
voitonriemuinen. Olisi melkein tehnyt mieli hihkua näyttääkseen, ettei
hän lainkaan pelännyt.
Siinä kyyristellessään hän sattumalta muisti jossakin lukeneensa
lauseen: "Minusta tuntuu samalta kuin kissasta katon harjalla". Tämä
oli paljoa parempaa kuin oli odottanutkaan -- tämä seikkailijan
riemastus. Hänen kävi sääliksi kaikkia ihmisraukkoja, joista
sisäänmurto oli vieras asia. Ei mitään tapahtunut. Hän oli ihan
turvassa. Ja hän oli mitä uljaimmasti toimessa!
Jaha, nyt oli käytävä akkunan kimppuun, jotta sisäänmurrosta tulisi
täydellinen. Pitikö hänen se uskaltaa? Sen asema ulko-oven yläpuolella
viittasi siihen, että sillä kohtaa oli käytävä; siinä ei näkynyt mitään
peilejä tai makuuhuoneen merkkejä, eikä alakerrassa muuten ollutkaan
toista akkunaa, joten ei tarvinnut olettaa kenenkään siellä nukkuvan.
Jonkun aikaa hän kuunteli pienan alla, sitten kohotti silmänsä
akkunalaudan ylitse ja kurkisti sisään. Ihan lähellä seisoi jalustalla
ja aluksi hieman säikäyttävänä melkein luonnollisen kokoinen,
viittoileva, pronssinen kuvateos. Herra Ledbetter kyykistyi ja sitten
vähän päästä taas kurkisti. Taaempana oli leveä porrassiltama, joka
heikosti kimalteli; musta helmiverho, hyvin löyhää rakennetta, toista
akkunaa vasten; lavea porraskäytävä, joka upposi alla olevaan
pimeyteen, ja toiset portaat veivät ylempään kerrokseen. Hän katsahti
taakseen, vaan yön rauhaa ei mikään häirinnyt. "Rikos", kuiskaili hän,
"rikos", ja kapusi hiljaa ja vikkelästi akkunalaudan ylitse rakennuksen
sisään. Hänen jalkansa tapasivat ääneti nahkamaton. Nyt hän kerrankin
oli murtovaras!
Hän kyyristyi hetkeksi pelkkänä korvana ja tähystävänä silmänä. Ulkoa
yhä kuului astuntaa ja kahinaa, ja hetken aikaa hän katui koko
yritystään. Lyhyt "miau", sylkäisy ja äänettömyyteen loikkaaminen
viittasivat rauhottavasti kissoihin. Hänen rohkeutensa kasvoi. Hän
nousi pystyyn. Kaikki tuntuivat nukkuvan. Näin helppo on murtautua
sisään, jos vaan mieli tekee. Hän oli iloissaan, että asia nyt oli
pantu koetteelle. Hän päätti ottaa mukaansa jonkin vähäpätöisen
voittomerkin todistaakseen vain sen, ettei hänessä ollut kurjaa lain
pelkoa, ja sitten hän lähtisi samaa tietä kuin oli tullutkin.
Hän tirkisteli ympärilleen, ja äkkiä kriittinen henki nousi jälleen.
Murtovarkaat tekivät paljon enemmän kuin vain tällaisia yksinkertaisia
sisääntunkeutumisia: he menivät huoneisiin, he mursivat kassakaappeja.
No -- hän ei pelännyt. Hän ei voinut murtaa kassakaappeja, koska se
olisi typerää huomaavaisuuden puutetta isäntiään kohtaan. Mutta hän voi
astua huoneisiin -- hän menisi yläkertaan. Lisäksi: hän kertoi
itselleen, että oli täysin turvassa; tyhjä talo ei voinut olla
vakuuttavamman hiljainen. Kuitenkin hänen oli puristettava kätensä
nyrkkiin ja kerättävä kaiken päättäväisyytensä, ennenkuin hän alkoi
hyvin pehmeästi nousta hämäriä portaita, pysähtyen useaksi sekunniksi
kunkin askelman kohdalla. Ylhäällä oli neliömäinen tasanne, jossa yksi
ovi oli auki ja useita suljettuina; koko talo oli aivan hiljainen.
Hetkisen hän seisoi pohtien, mitä tapahtuisi, jos joku nukkujista
heräisi ja tulisi esiin. Avoimesta ovesta näkyi kuutamon valaisema
makuuhuone, peitto valkoinen ja koskematon. Tähän huoneeseen hän ryömi
kolmessa iäisyydeltä vaikuttavassa minuutissa ja otti saippuapalan
saaliikseen -- voitonmerkikseen. Hän kääntyi laskeutuakseen vielä
pehmeämmin kuin ylös noustessaan. Se oli helppoa kuin...
Hsst!
Askeleita! Hietikolla talon ulkopuolella -- ja sitten ääni, kun avainta
käännettiin lukossa, oven narina ja paukahdus, sitten tulitikun sytytys
alhaalla olevassa eteishallissa. Herra Ledbetter seisoi kivettyneenä
havainnosta, mitä hulluttelua olikaan hänen tänne tulonsa. "Miten
ihmeessä pääsen täältä ulos?" ajatteli herra Ledbetter.
Eteishallia valaisi kirkkaasti kynttilän liekki, jokin raskas esine
törmäsi sateenvarjotelineeseen, ja jalat alkoivat nousta rappusia ylös.
Salamannopeasti herra Ledbetter tajusi, että hänen poistumisensa oli
suljettu. Hän seisoi hetkisen katuvaisena, hämmentyneenä hahmona.
"Herranen aika! Mikä _hölmö_ olenkaan ollut!" hän kuiskasi, ja syöksyi
sitten nopeasti hämärän tasanteen poikki tyhjään makuuhuoneeseen, josta
oli juuri tullut. Hän seisoi kuunnellen -- vapisten. Askeleet
saavuttivat toisen kerroksen tasanteen.
Kauhea ajatus! Tämä oli ehkä tulijan huone! Ei ollut hetkeäkään
hukattavana! Herra Ledbetter kumartui vuoteen viereen, kiitti taivasta
verhostimesta, ja ryömi sen suojaan ei kymmentä sekuntiakaan liian
aikaisin. Hän jäi liikkumattomaksi käsilleen ja polvilleen. Lähestyvä
kynttilänvalo tuli näkyviin kankaan ohuimpien silmukoitten läpi, varjot
häilyivät villisti ympäriinsä ja pysähtyivät paikoilleen, kun kynttilä
pantiin pöydälle.
"Huh, mikä päivä!" sanoi tulija, puhaltaen äänekkäästi ja laskien
jonkun raskaan taakan, kuten herra Ledbetteristä näytti sen jaloista
päätellen, eräänlaiselle kirjotuspöydälle. Näkymättömissä oleva mies
käveli sitten ovelle ja lukitsi sen, tarkasteli huolellisesti ikkunan
kiinnitimiä ja veti verhot kiinni ja palatessaan istahti vuoteelle
säikähdyttäen rojahuttamalla.
"Mikä päivä!" hän sanoi. "Voi veljet!" ja puhalsi jälleen. Herra
Ledbetter oli taipuvainen uskomaan, että kyseinen henkilö pyyhiskeli
kasvojaan. Hänen saappaansa olivat hyvät, tukevat saappaat; hänen
kankaaseen heijastuvat jalkojensa varjot viittasivat peloittavan
tukevaan vartaloon. Vähän ajan päästä hän riisui muutamia päällimmäisiä
vaatekappaleita -- herra Ledbetterin mielestä takin ja liivit -- ja
heitettyään ne vuoteen päädylle alkoi hengittää hieman tyynemmin,
arvatenkin jäähtyen melkoisen kuumuuden perästä. Välistä hän mutisi
itsekseen ja kerran hiljakseen nauroi. Myöskin herra Ledbetter mutisi
itsekseen, vaan ei nauranut. "Mitähän helkkarin hulluutta minun nyt
pitäisi yrittää?" huokasi herra Ledbetter.
Hänen näköalansa oli pakostakin rajotettu.
Pikkuruisista rei'istä, verhostimen silmukoista, tuli kyllä jonkun
verran valoa, mutta niiden lävitse ei voinut kurkistaa. Muut siihen
levinneet varjot kuin nuo tarkkapiirteiset jalat olivat kovin
salaperäisiä ja sekaantuivat verhostimen kukkaskuvioihin. Mutta reunan
alta näkyi pieni kaistale lattiamattoa, ja varovasti alentaen silmäänsä
herra Ledbetter havaitsi tämän juovan leviävän, kunnes lattian koko ala
joutui näkyviin. Matto oli ylellisen hieno, huone tilava ja kaluston
kehristä ja muusta päättäen, hyvin sisustettu.
Mitä hänen olisi tehtävä, sitä oli hänen mielestään vaikea kuvitella.
Ainoalta mahdolliselta tuntui odotella, kunnes vieras panisi maata, ja
sitten, kun hän kuuluisi nukkuvan, kontata ovelle, avata se ja syöstä
suinpäin parveketta kohti. Olisikohan mahdollista hypätä parvekkeelta
maahan? Mokomakin vaara! Vaan ajatellessaan, mistä syistä hänen
suunnitelmansa voisi mennä myttyyn, hän joutui epätoivoon. Hän oli
vähällä pistää päänsä esille toisen jalkojen vierestä, yskäistä, mikäli
olisi tarpeen kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja sitten hymyillen
pyytää anteeksi ja selitellä onnetonta tunkeutumistaan muutamin hyvin
valituin lausein. Mutta hänestä oli kovin vaikeata valita sellaisia
lauseita. "Myönnettävä on, arvoisa herra, että esiintymiseni on
omituista laatua" taikka "Luotan siihen, arvoisa herra, että suotte
anteeksi hieman kaksimielisen ilmestymiseni altanne" -- tässä oli
melkein kaikki, mitä hän sai kokoon.
Vakavat mahdollisuudet vaativat hänen huomiotaan. Entä jos häntä ei
uskottaisi, mitähän hänelle silloin tehtäisiin? Eikö hänen nuhteetonta,
ylevää luonnettaan otettaisi lainkaan varteen? Muodollisesti hän oli
murtovaras -- siitä ei voitu kiistellä. Seuraten tätä ajatuksensa
juoksua hän muovaeli mielessään loistavaa puolustuspuhetta pidettäväksi
syytetyn paikalta ennen tuomion langettamista oikeudessa, jolloin hän
aluksi myöntäisi: "tämän muodollisen rikoksen olen tosin tehnyt" --
vaan juuri silloin nousi tukeva herrasmies istumasta ja alkoi kävellä
huoneessa. Hän sulki ja availi laatikoita, ja herra Ledbetter jo
sivumennen toivoi vieraan olevan riisuutumassa. Mutta eipäs! Vieras
istuutui kirjotuspöydän ääreen ja rupesi kirjottamaan ja sitten
repimään asiakirjoja. Pian herra Ledbetterin sieraimissa sekaantui
palavan paperin katku sikarin tuoksuun.
"Se asento, jonka olin valinnut", lausui herra Ledbetter minulle siitä
kertoessaan, "oli monessakin suhteessa huonosti harkittu. Vuoteen
alinen, poikittainen kanki painoi päätäni kohtuuttoman alhaalle ja
pakotti suhteettoman ison osan painoani lepäämään kätteni varassa.
Jonkun ajan kuluttua sain niskassani kokea sitä, mitä luullakseni
sanotaan suonenvedoksi. Kätteni likistys karkeapistoksista mattoa
vasten kävi piankin tuskalliseksi. Polviani myöskin kivisti, housujeni
ollessa niiden kohdalla hyvin kireällä. Siihen aikaan käytin melkein
korkeampia kauluksia kuin nykyään -- tarkemmin sanoen puolikolmatta
tuumaa -- ja havaitsin, mitä en ollut ennen huomannut, että silloisen
kaulukseni kulma oli leuan alta kulunut hieman karheaksi. Mutta paljoa
pahempaa oli kasvojeni syhyminen, jota saatoin lieventää vain rajusti
irvistelemällä. Tosin yritin kohottaa kättäni, vaan hihan kahina
pelotti minua. Vähän päästä minun oli luovuttava tästäkin
lievityksestä, sillä -- tosin onneksi ajoissa -- tunsin, kuinka naamani
väänteleminen pani silmälasit liikkumaan pitkin nenäni vartta. Niiden
putoaminen olisi tietysti saattanut minut ilmi, ja siten ne jäivät
kieroon ja varmasti erinomaisen täpärään asentoon. Lisäksi minussa oli
hieman nuhaa, ja ajottainen tarve aivastaa tai nuuskaista tuotti
minulle vaivaa. Aivan riippumatta asemani äärimäisestä hädästä kävi
ruumiillinen epämukavuuteni todellakin pian sangen tuntuvaksi. Mutta
sittenkin minun oli siellä pysyttävä liikkumatta."
Jonkin määrättömän ajan kuluttua alkoi kuulua kilinää. Se vahvistui
oikein tahdilliseksi: kili, kili, kili -- viisikolmatta kilahdusta --,
sitten kuului kalahdus pöytää vasten ja rykäys tukevien jalkain isännän
kurkusta. Herra Ledbetterin mieleen juolahti, että kilinä oli
kultarahojen aiheuttamaa. Hän kävi uskomattoman uteliaaksi, kun sitä
jatkui. Hänen uteliaisuutensa yhä kiihtyi. Jos niin oli asian laita,
niin tuo erinomainen mies oli jo laskenut varmaankin monta sataa
puntaa. Lopulta herra Ledbetter ei enää voinut malttaa mieltään, vaan
alkoi hyvin varovasti koukistaa käsivarsiaan ja alentaa päätään lattian
tasalle toivoen saavansa verhostimen alta kurkistella. Hän siirsi
jalkojaan taaksepäin, ja silloin toinen niistä vähän raapaisi
laattiata. Heti lakkasi kilinä. Herra Ledbetter kivettyi. Vaan hetken
päästä kilinä alkoi uudestaan. Sitten se taas lakkasi, ja kaikki oli
hiljaa paitsi herra Ledbetterin sydän -- joka hänestä tuntui
jyskyttävän rummun lailla.
Äänettömyyttä kesti yhä. Herra Ledbetterin pää oli nyt lattiassa
kiinni, ja hän saattoi katsella tukevia jalkoja pohkeisiin asti. Jalat
olivat ihan hiljaa. Ne lepäsivät varpasillaan, lykättyinä kuten näytti
isäntänsä tuolin alle. Kaikki oli aivan ääneti, kaikki pysyi ääneti.
Herra Ledbetterin valtasi se hurja toivo, että vieras oli saanut
halvauksen tai äkkiä kuollut, pää riipuksissa pöytää vasten...
Hiljaisuutta kesti. Mitä oli tapahtunut? Kurkistamiskiihko kävi ihan
valtavaksi. Hyvin varovasti herra Ledbetter siirsi toista kättään,
ojensi etusormeaan ja alkoi kohottaa verhostinta silmänsä kohdalta. Ei
mikään rikkonut hiljaisuutta. Hän näki nyt vieraan polvet, näki
kirjotuspöydän takapuolen ja sitten -- tuijotti ison revolverin
piippuun, joka oli pöydän ylitse suunnattuna hänen päätään kohti.
"Tule esille, roisto!" virkkoi tukevan herrasmiehen ääni sellaisella
sävyllä, joka osotti tyyntä malttia. "Tule esille. Tältä puolen ja
heti. Jätä kaikki konnankoukkusi -- tule vaan esille, mutta heti."
Herra Ledbetter ryömi näkyviin, kenties hieman vastahakoisesti, vaan
ilman konnankoukkuja ja heti, kuten oli käsketty.
"Polvillesi", sanoi tukeva herra. "Ja kädet ylös."
Verhostin valahti taas paikoilleen herra Ledbetterin takana, joka nyt
lakkasi konttaamasta ja nosti kätensä ilmaan. "Puvultaan papin
näköinen", sanoi tukeva herra. "Piru minut periköön, ellei tuo ole
papin näköinen! Aika ovela. Kuuleppas, _roisto!_ Mikä perhana sinut
riivasi tänne tulemaan? Mitä vietävää sinä vuoteeni alta hait?"