pelipöytään päin.
"Niinkö likeltä se piti?"
Hän katsoi minuun. "Niin likeltä! Tosi on --" Hän katsoi ympärilleen,
työnsi kasvonsa lähelle omiani, alensi ääntään ja torjui
epäystävällisen maailman rasvaisella kädellään. "Ellei hän ole kuollut
tai mennyt naimisiin jonkun muun kanssa tai muuta sellaista -- niin
olen edelleen kihloissa. Nyt." Hän vahvisti tämän toteamuksen
nyökkäyksin ja kasvojen vääntelyin. "_Yhä_", hän sanoi, lopettaen
elehtimisen ja purskahtaen hillittömään nauruun hämmästykseni vuoksi.
"_Minä_!"
"Eikä siinä vielä kaikki! Tuskin uskottekaan, mutta minä löysin
aarteen. Löysin aivan oikean aarteen."
Pidin tätä ironiana enkä ehkä tervehtinyt sitä riittävän yllättyneenä.
"Kyllä", hän sanoi, "löysin aarteen. Ja kuulkaapas, kun sanon, että
voisin hämmästyttää teitä asioilla, joita minulle on sattunut." Ja
jonkin aikaa hän tyytyi toistamaan, että oli löytänyt aarteen -- ja
hylännyt sen.
En ruvennut penäämään tarinaa, mutta kiinnitin huomiota Brisherin
ruumiillisiin tarpeisiin, ja niinpä johdatin hänet pian takaisin
hyljättyyn tyttöön.
"Se oli mukava tyttö", hän sanoi -- minusta hieman surullisesti. "_Ja_
kunnioitettava."
Hän kohotti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen ilmaistakseen
äärimmäistä kunniallisuutta -- yli vanhahkojen miesten kuten me.
"Se oli täältä kaukana. Essexissä, itse asiassa, lähellä Colchesteria.
Olin silloin Lontoossa -- rakennusalalla. Silloin olin terävä nuori
veikko, vakuutan teille. Solakka. Minulla oli parhaat kuteet, ei
kellään parempia. Päässä _silkkihattu_, huomatkaa. Brisherin käsi
ponnahti hänen päänsä yläpuolelle osoittamaan korkeimman luokan
silkkihattua. Sateenvarjo -- hieno sateenvarjo, jossa oli sarvinen
kädensija, Savinin mallia. Olin hyvin huolellinen..."
Hän oli miettiväinen hetken aikaa muistellen, kuten me kaikki tulemme
tekemään ennemmin tai myöhemmin, nuoruuden kadonnutta loistokkuutta.
Mutta hän pidättäytyi moralisoinnista, niinkuin saatetaan tehdä
baarihuoneissa.
"Tulin tuntemaan hänet erään kaverin avulla, joka oli kihloissa hänen
sisarensa kanssa. Hän oli vähäksi aikaa käymässä Lontoossa tätinsä
luona, jolla oli oma lihakauppa. Tämä täti oli hyvin tunnontarkka --
kaikki hänen omaisensa olivat -- eikä päästänyt tyttöä ulos kaverinsa
kanssa ilman sisartaan, _minun_ tyttöäni, näettekös. Niinpä minäkin
jouduin mukaan, vähän kuin helpottamaan tilannetta. Meillä oli tapana
käydä kävelyllä Battersea puistossa sunnuntai-iltapäivisin. Minä
parhaissa kuteissa, kuten kaverikin, ja tytöt, -- tyylikkäinä.
Battersea Parkissa ei ollut monta, joiden olisi tarvinnut meitä nauraa.
Se minun tyttöni ei tosin ollut kaunis, mutta sievempää en ole ikinä
tavannut. _Minä_ pidin siitä ihan ensi kerrasta saakka, ja vaikka sen
itse sanon, niin tyttö piti myös minusta. Kai tekin tiedätte, miltä se
tuntuu?"
Myönsin tietäväni.
"Kun sitten toverini nai toisen sisaren, niin tietysti hän hyvänä
ystävänä kutsui minut luokseen Colchesteriin, ja siellä lähellä oli
myös tyttöseni koti. Sillä tapaa minä sitten jouduin käymään sen
kotona, tutustuin vanhempiin -- ja hyvin pian oltiin kihloissa."
Hän sanoi vielä uudestaan: "kihloissa".
"Hän asui kotonaan vanhempiensa kanssa, oikein hienon naisen tavalla,
hyvin sievässä talossa, jossa oli puutarhakin -- ja kerrassaan
kunnioitettavaa väkeä ne olivatkin. Melkein olisi niitä voinut sanoa
rikkaiksi. Oma talo -- asuntoyhtiöltä ostettu ja halvalla saatu, kun
sen entinen omistaja oli murtovarkaana joutunut linnaan. Niillä oli
myöskin kappale viljelysmaata omissa hoteissa ja siellä tarpeelliset
rakennukset. Sitäpaitse arvopapereita -- kaikki hyvin varmalla
kannalla. Siis mukavat olot. Olinhan minä itse näkemässä. Huonekalut
olivat myös sen mukaisia. Hyvä piaanokin. Jane -- tytön nimi oli näet
Jane -- soitteli sillä usein sunnuntaisin eikä hänen soitossaan
ollutkaan mitään vikaa. Nuottikirjassa ei tainnut olla ainoatakaan
semmoista virttä, mitä ei hän olisi osannut soittaa...
"Monena iltana me olimme yhdessä ja lauloimme virsiä, minä ja Jane ja
koko perhe.
"Sen isä oli rukoushuoneen johtavia miehiä. Olisittepa hänet nähnyt
sunnuntaisin, kun hän keskeytti saarnaajan ja viritti jonkin virren.
Muistaakseni sillä oli kultasankaiset silmälasit, ja tavallisesti se
katseli niiden ylitse veisatessaan oikein sydämen pohjasta -- se olikin
aina kova laulamaan Herran ylistystä -- ja kun hän oli alottanut
jollakin sävelellä, veti ainakin puolet väkeä samaa nuottia. Semmoinen
mies oli se. Ja kun käveli hänen perässään ja äijällä oli yllään komea
musta puku -- hattu oli leveälierinen --, niin mieli kävi oikein
ylpeäksi siitä, että saa tuommoisen appiukon. Ja kesällä minä taas
menin sinne ja viivyin pari viikkoa yhtä mittaa.
"Kyllähän te käsitätte, että minussa alkoi vähän niinkuin syhyä", sanoi
Brisher. "Meidän teki mieli päästä naimisiin, minun ja Janen, ja saada
asiat reilaan. Mutta ukko sanoi, että minun piti ensin hankkia
kunnollinen asema. Siitä tuli jonkinlaista hankausta. Kun sitten
oleskelin siellä, niin koetin kaikin mokomin näyttää, että minussa oli
miestä sen verran kuin muissakin. Että minäkin osaan tehdä yhtä ja
toista. Ymmärrättekö?"
Nyökkäsin myötätuntoisesti.
"No niin. Puutarhan perällä oli pikkunen ala ihan raivaamaton. Minä
sitten sanoin ukolle: 'Miksi ette laita tuohon sievää kallioryhmää?
Sehän somistaisi koko paikan'.
"'Kävisi liian kalliiksi', sanoi hän.
"'Ei se maksaisi penniäkään', sanoin minä. 'Kyllä minä olen sen konstin
oppinut. Antakaa minun vaan yrittää. Katsokaas, minä olen veljeänikin
auttanut semmoisen kallioryhmän teossa, kun hänellä on oluttupansa
takana myös puutarha, niin että hyvin tiedän, mitä siihen tarvitaan.
Antakaa te vaan minun hommata', sanoin minä. 'Nyt on minulla tosin
loma-aika, mutta minä olen semmoinen mies, etten viitsi jouten olla',
sanoin minä. Ja kun sitten oikein tuumittiin ja sovittiin, niin ukko
suostui.
"Sillä tapaa se aarre sitten osui tielleni."
"Mikä aarre?" kysyin minä.
"Mikäkö?" sanoi Brisher. "No se sama, josta teille nyt juuri kerron,
juuri se aarre, minkä vuoksi jäin naimattomaksi."
"Mitä? Aarreko -- ihanko maasta?"
"Mistäs muualta -- haudattua rikkautta -- oikea aarre. Tuli näkyviin
maan sisästä. Juuri niinkuin sanoin -- aarre -- tottahan sen nyt
käsittää..." Hän silmäili minua kovin ylenkatseellisesti.
"Ei se ollut kuin enintäin jalan verran maanpinnan alla", jatkoi hän.
"Tuskin minun oli ehtinyt tulla janokaan, kun jo satutin sen kulmaan."
"Jatkakaa vaan", sanoin minä. "En aluksi oikein käsittänyt."
"Heti kun kolhaisin laatikkoa, tiesin myös, että se on aarre. Jokin
vaisto sen niin pani päähäni. Sisässäni tuntui jokin hihkaisevan: 'Nyt
on sinun vuorosi, ole hiljaa'. Onneksi muistin, mitä laki sanoo
aarrelöydöistä -- muuten olisin ihan ääneen hihkaissut. Arvatenkin
tiedätte?"
"Valtio pistää pussiinsa", selitin minä, "paitsi yhtä prosenttia, joka
jätetään löytäjälle. Kertokaa te vaan. Mitä sitten teitte?"
"Paljastin laatikon yläpuolen. Ei ollut ketään puutarhassa eikä
lähelläkään. Jane oli äitiään auttamassa talouspuuhissa. Saatte uskoa,
että minua silloin kutkutti. Koetin avata sen kantta ja sitten
paukuttelin saranoita. Lähtihän se lopulta auki. Hopearahoja ihan
täyteen! Loistavia rahoja. Minua rupesi niitä katsellessa huimaamaan.
Ja juuri silloin jokin paholainen pani lannanvetäjän tulemaan talon
takaa. Minulta oli sydän revetä kiukusta, kun olin ollut niin hullu,
että näyttelin maailmalle rahojani. Heti sen perästä kuulin, kuinka
viereisen talon mies -- sillä oli myös lomaa -- par'aikaa kasteli
papujaan. Olisipa se sattunut kurkistamaan aidan ylitse!"
"Mitä sitten teitte?"
"Potkaisin kannen taas kiinni ja peitin kaikki maan sisään, ja sitten
jatkoin kaivamistyötäni muutaman askeleen päässä -- ihan kuin vimmattu.
Mutta sill'aikaa kun aarrettani peittelin, rupesi minua niin
omituisesti naurattamaan. Melkeinpä olin onnestani hieman säikäyksissä.
Muuta en kyennyt ajattelemaan kuin että nyt piti olla asiasta hiljaa.
'Aarre', kuiskailin itsekseni, 'aarre' ja 'satoja puntia, satoja,
satoja puntia'. Niin minä mutisin ja kaivoin riivatusti. Sitten minusta
tuntui, että laatikko oli pistäytymässä esille ja näkyvissä, ihan
niinkuin jalat näkyvät lakanan alta sängyssä, ja minä levitin sen
kohdalle kaiken sen saven, mitä olin kuopastani nostanut kallioryhmän
silaukseksi. Se se vasta hiotti. Ja keskellä pahinta puuhaa tulla
köpitti Janen isä paikalle. Ei se minulle sanonut mitään, seisoi vaan
takanani ja mulkoili. Mutta sitten kun se oli mennyt pois, kertoi Jane
isänsä sanoneen: 'Kuules, Jane, kyllä tuo vätystelijäsi' -- se nimitti
minua aina vätystelijäksi, ties mistä syystä -- 'sittenkin näkyy
tietävän, millä tapaa miehen työtä tehdään'. Tuntui siltä, kuin ukon
mieli olisi hieman muuttunut".
"Kuinka pitkä se laatikko oli?" kysäisin minä.
"Kuinkako pitkä?" toisti Brisher.
"Niin -- minkä mittainen?"
"No jokseenkin noin pitkä", ja Brisher osotteli keskulaisen matkalaukun
kokoa. "Täynnäkö?" kysyin taas. "Ihan täynnä hopearahoja -- luullakseni
puolen kruunun kappaleita." [Kruunu Englannin rahaa vastaa runsaasti
6 Smk. Suom. muist.]
"Ohhoh!" huudahdin minä, "siellähän siis oli satoja puntia".
"Tuhansia", sanoi Brisher murheellisen tyynenä. "Laskin sen päässäni".
"Mutta mitenkä ne olivat sinne joutuneet?"
"Muuta en tiedä kuin mitä löysin. Vaan itsekseni tuumin silloin näin.
Talon entinen omistaja oli varmaankin ollut oikein ammattimurtovaras.
Semmoinen, jota voisi sanoa ensi luokan mestariksi." Brisher harkitsi
niitä vaikeuksia, mitä kertominen tuottaa, ja poikkesi monimutkaiseen
väliselitykseen. "Lienenkö sattunut jo mainitsemaan, että se oli ollut
murtovarkaan talo, ennenkuin se joutui morsiameni isälle ja se oli
kerran ryöstänyt postijunan -- minä sain sen kuulla Janen isältä -- ja
minusta tuntui, että -- --"
"Niin minäkin luulen", keskeytin minä. "Mutta mitä sitten teitte?"
"Hikoilin", vastasi Brisher. "Minusta ihan virtasi hikeä. Koko sen
aamupäivän olin yhtä mittaa hommassa ja koetin keksiä, mitä ihmettä nyt
piti tehdä. Olisin kai kertonut Janen isälle, vaan epäilin hänen
rehellisyyttään -- pelkäsin, että ukko ryöstäisi minulta kaikki ja
ilmottaisi viranomaisille -- ja sitä paitse arvelin, että kun olin
juuri tulossa vävypojaksi, niin sopisi rikkauden ilmestyä paremmin
minun kauttani. Voisinhan mitä täten päästä ikäänkuin paremmalle
kannalle. Silloin minulla oli vielä kolme lomapäivää jäljellä, eikä
siis tarvinnut hätäillä. Mitäs muuta kuin peitin sen umpeen ja jatkoin
vanhaa työtäni ja mietiskelin ihan pääni puhki, kuinka sen saisin
huostaani. Mutta selvää en saanut.
"Tuumiskelin ja mietiskelin. Kerran minuun tuli sekin epäilys, tokko
olinkaan mitään nähnyt, ja täytyi ihan mennä se kaivamaan taas esille,
juuri kun Janen äiti tuli sinne ripustamaan joitakin pestyjä vaatteita.
Kiireesti umpeen! Sitten aioin uudestaan katsella aarrettani, mutta
samassa tuli Jane kutsumaan päivälliselle. 'Luulisi jo ruuankin
maistuvan', sanoi Jane, 'kun olet noin ison kuopan kaivanut'.
"Koko ajan, kun syötiin, olin päästäni pyörällä peläten, että viereisen
talon mies kenties oli puikahtanut aidan ylitse ja par'aikaa sulloi
rahoja taskuihinsa. Mutta iltapuolella maltoin mieltäni -- kun se
kerran oli siellä pysynyt niin kauvan, niin pysyköön vähän aikaa lisää,
tuumin minä. Ja sitten yritin ottaa asian puheeksi kiertoteitä,
nähdäkseni, mitä ukko ajatteli aarteen löytämisestä."
Brisher vaikeni ja näytti myhäilevän.
"Ukko oli riivattu", jatkoi hän sitten, "kerrassaan riivattu
kiusanhenki."
"Mitä?" kysyin minä; "rupesiko hän?"
"Kuulkaas nyt", sanoi hän laskien ystävällisen käden kyynärpäälleni ja
puhkuen vasten naamaani, jotta tyyntyisin. "Päästäkseni hänestä
selville, kerroin jutun eräästä miehestä, jonka muka tunsin -- keksin
vaan omasta päästäni -- ja sanoin, että se oli lainannut palttoon ja
sitten sen taskusta löytänyt kultarahan ja pitänyt omanaan, vaikken
varmasti tiennyt, oliko se oikein vai väärin. Ja sitten ukko alotti!
Voi mitä kaikkea sainkaan kuulla!" Brisher koetti väkisinkin lyödä
leikiksi. "Hän oli -- tuota noin -- semmoinen irvileuka, joka osasi
haukkua. Sanoi, että juuri sellaisia ystäviä hän uskoikin minulla
olevan. Mitäs muuta voi odottaa -- sanoi hän -- mokomalta mieheltä,
jonka ystävä on sellainen työtön kulkuri, että rupee salavihkaa
viekottelemaan säällisten ihmisten tyttäriä. En minä osaisi kertoa
puoltakaan, mitä se sanoi. Niin se pauhasi kuin pähkähullu. Mutta minä
kestin vaan, kun tahdoin tietää sen ajatukset. 'Ettekö pitäisi kahden
kruunun kultarahaa, vaikka löytäisitte sen kadulta?' kysyin minä.
'Tietysti en', sanoi hän; 'ihan varmaan en pitäisi'. 'Mitä! Vaikka
löytäisitte sen jonkinlaisena aarteena?' 'Kuuleppa, nuori mies', sanoi
hän, 'on olemassa korkeampi valta kuin minun -- anna keisarille, mikä
keisarin on' -- mitähän se on? Semmoista se ainakin lateli. Kyllä se
oli koko taitava kolhaisemaan toista kalloon raamatulla. Ja lopulta se
härnäsi niin pahasti, etten enää kestänyt. Olin kyllä Janelle luvannut,
etten vastaa ukolle, mutta rupesi tulemaan hieman liian paksua. Sitten
minä annoin hänen kuulla kunniansa..."
Brisher koetti salaperäisillä elkeillä saada minut uskomaan, että hän
oli päässyt ukosta voitolle, mutta siinä hän erehtyi.
"Lopulta läksin vimmoissani ulos. Mutta samalla olin myös selvillä,
että minun piti yksin ottaa aarre haltuuni. Nyt ei ollut muuta kiusaa
kuin keksiä, mitenkä voisin kuljettaa rahat pois hänen tietämättään..."
Oltiin hyvän aikaa ääneti.
"Tuskin uskotte, mutta kolmeen päivään en kertaakaan päässyt aarteeni
kimppuun -- en ikinä saanut edes puolta kruunua käsiini. Aina oli jokin
este.
"Sen merkillisempää asiaa en ole ikinä nähnyt. Aarteen löytäminen ei
ole mitään erinomaista, vaan sen saaminen. En luule vähääkään
nukkuneeni niinä öinä, kun aina mietiskelin, minne sen veisin, mitä
sillä tekisin ja miten sen selittäisin. Siitä olin vähällä sairastua.
Ja päivällä olin niin raukea, että Jane suuttui. 'Et sinä olekaan sama
mies, kuin Lontoossa', sanoi Jane usein. Koetin lykätä syytä ukon
niskaan, mutta ei se pystynyt Janeen. Tietysti hän sai päähänsä, että
minulla oli mielessä jokin muu tyttö! Sanoi, että minä olin uskoton.
Suoraan sanoen meille tuli asiasta hieman suukopua. Mutta minä olin
niin kiinni aarteessa, etten vähääkään huolinut, mitä se puhui.
"Lopulta keksin erään suunnitelman. Minussa on aina ollut hiukan
suunnittelemisen taitoa, vaikkei suorittaminen ole paraita puoliani.
Harkitsin kaikin puolin ja tein päätöksen. Ensin menisin ottamaan
kaikki taskuni täyteen noita puolen kruunun kolikoita -- ja sitten --
vaan kerrotaanpa järjestyksessä.
"No niin, minä olin joutunut sille kannalle, ettei enää ollut
toivoakaan päästä aarteeni luo päivällä. Täytyi siis odottaa yötä. Kun
sitten kaikki oli hiljaa, nousin minä ja hiivin takaovelle aikoen saada
taskuni täyteen. Mutta tietysti minun täytyi pimeässä kompastua
vesisankoon! Ukko kömpi vuoteestaan pyssy mukana -- se oli niin herkkä
heräämään ja epäluuloinen -- ja siinä sitä nyt oltiin: piti selittää,
että olin menossa hakemaan kaivosta vettä, kun kannustani oli loppunut.
Mutta sitä ukkoa ei voitukaan sillä tapaa petkuttaa."
"Tarkotatteko, että -- --" alotin minä.
"Odottakaapa", vastasi Brisher. "Kuten sanottu, minulla oli
suunnitelmani. Kyllähän äijä sai pienen osan menemään myttyyn, mutta
varsinaista juontani se ei vähääkään haitannut. Seuraavana päivänä
muokkasin kallioryhmän valmiiksi, ikäänkuin ei minulle olisi mitään
kiusaa tehty; liitin kivet taitavasti kiinni ja päällystin vihreällä.
Sitten painoin pikkusen turpeen juuri sille kohtaa, missä arkku oli.
Koko talon väki tuli katsomaan ja kaikki sanoivat, että se oli
erinomaisen kaunista -- äijäkin oli hiukan suopeampi eikä sanonut muuta
kuin: 'Aika vahinko, kun ette aina osaa noin tehdä työtä, muuten teistä
tulisi jotakin säällistä'. Minä en voinut olla sanomatta: 'Tässä on
arvoa enemmänkin kuin puusta katsoen luulisi'. Ymmärrättekö? 'Enemmän
arvoa kuin --'"
"Tietysti", myönsin minä kiireesti, sillä Brisherin tapana oli liiaksi
venytellä sukkeluuksiaan.
"_Hän_ ei ymmärtänyt", sanoi Brisher. "Ei sittenkään. Vaan oli miten
oli, lopulta pääsin heistä eroon ja läksin Lontooseen... läksin --
tuota noin -- Lontooseen..."
Hetkinen äänettömyyttä.
"Mihinkä Lontooseen minä olisin mennyt!" sanoi sitten Brisher
vilkastuen ja kurkotti naamaansa minua kohti. "Kaikkea vielä! Vai
niinkö _te_ luulitte? En minä mennyt Colchesteria kauvemmaksi -- en
vähääkään. Lapion minä olin jättänyt tiettyyn paikkaan, mistä sen
varmasti löytäisin. Kaikki oli hyvin suunniteltu. Colchesterissa
vuokrasin pienet ajoneuvot ja sanoin, että oli muka asiaa Ipswichiin,
jossa täytyisi olla yötä, ja lupasin vasta toisena päivänä tulla
takaisin. Kaksi puntaa minun piti heti maksaa, ja sitten sitä
lähdettiin.
"Mutta en minä Ipswichiinkään mennyt. Puoliyön tienoissa sidoin hevosen
ja kärryt kiinni sen tien varrelle, mikä kulki Janen kodin sivutse --
parin kivenheiton päähän talosta. Yö olikin ihan omiansa tämmöiseen
peliin -- taivas pilvessä -- vaan kuumuutta oli melkein liikaa.
Salamoita välähteli eri puolilta ja pian tuli ukkonen. Sitten alkoi
sataa. Ensin isoja roiskuvia pisaroita, sitten rakeita. Minä vaan tein
työtäni. Kaivoin aarretta esille -- en ikinä olisi luullut äijän sitä
kuulevan niin kovassa jyrinässä. En viitsinyt erikoisen varovasti
pidellä lapiota -- ja sitä paitsi semmoinen ukonilma yllytti. Kenties
rupesin hoilaamaankin. Olin niin vimmatusti sen kimpussa, että kaikki
muu unohtui. Pian sain arkun näkyviin ja ryntäsin nostamaan..."
"Painoiko?" kysäisin.
"Niinkuin olisin ollut vaan kärpänen sen rinnalla. En ikinä ollut sitä
ajatellut! Ja minä raivostuin -- pauhasin kuin hullu ja kiroilin. Ei
johtunut mieleeni sitä jakaa eikä kärryille muuten olisikaan voinut
sovittaa irtonaisia rahoja. Mitäs siinä muuta -- kiskoin nuoranpätkällä
niin että luut natisivat, ja hirveällä rymäkällä koko töskä sieltä
nousikin vihdoin. Oli siinä hopeaa, kun kaikki valui arkusta maahan!
Samassa jokin välähti -- katsoin taakseni -- takaovi on auki ja sieltä
ukko köpittää minua kohti, pyssy kädessä, korkeintaan parin sadan jalan
päässä!
"Minä olin niin nääntynyt, etten jaksanut mitään ajatella. En osannut
edes taskujani täyttää, vaan karkasin suinpäin -- lensin aidan yli kuin
ammuttu, noituen ja kiroillen, ihan riivattuna...
"Ja kuulkaapa nyt, kun pääsin sinne, minne olin jättänyt hevosen ja
kärryt, niin ne olivat tipotiessään! Silloin minä en enää jaksanut
kirotakaan. Hypin vaan nurmella kuin hullu ja kylliksi hypittyäni
läksin juoksemaan Lontooseen päin... kaikki oli hukassa."
Brisher oli miettiväisen näköinen. "Kaikki oli hukassa", toisti hän
katkerasti.
"No kuinka sitten kävi?" kysyin.
"Siihen se loppui", vastasi Brisher.
"Ettekä mennyt sinne takaisin?"
"Älkää luulkokaan. _Siitä_ aarteesta olin saanut kylläni, ainakin
ajaksi. Sitä paitsi en tiennyt, mitä semmoisille tehdään, jotka
yrittävät aarretta varastaa. Minä läksin Lontooseen ja sitten..."
"Ettekä ikinä mennyt takaisin?"
"En ikinä."
"Vaan minnekäs Jane jäi? Kirjotitteko?"
"Kolmasti, vaan en saanut vastausta. Mehän olimme eronneet vähän
vihassa, kun se oli mustasukkainen. Enkä minä päässyt selville, mitä se
oikeastaan tarkotti.
"Minä en tiennyt, mitä nyt oli tehtävä. Enhän sitäkään tiennyt, tokko
äijä edes tiesi minun siellä käyneen aarteen kimpussa. Katselin sentään
lehdistä, milloin se ilmottaisi kruunulle, että oli löytänyt aarteen,
kun se kerran aina oli ollut niin rehellinen mies."
"No ilmottiko?"
Brisher mutisti suutaan ja heilutti päätään hitaasti puolelta toiselle.
"Ei _hän_", sanoi hän sitten.
"Jane oli sievä tyttö", jatkoi Brisher, "kerrassaan sievä tyttö, vaikka
mustankipeä, enkä osaa sanoa, vaikka olisinkin mennyt sinne takaisin
jonkun ajan päästä. Tuumin, että jollei ukko jätä aarretta kruunulle,
niin voin pitää siitä vähän kiinni... No niin, kun taas kerran
silmäilen Colchesterin uutisia, näen hänen nimensä. Arvaatteko, missä
asiassa?"
En osannut arvata.
Brisherin ääni heikkeni kuiskaukseksi, ja hän puhui taas kämmenensä
takaa. Jokin lystillinen muisto näkyi häntä hytkyttävän.
"Kaupittelemassa vääriä rahoja", sanoi hän. "Vääriä rahoja!"
"Olivatko siis?"
"Olivat -- niin juuri -- vääriä. Siitä tuli pitkä juttu. Mutta kiikkiin
hän joutui, vaikka vimmatusti kiemurteli. Saatiin todistettua, että
ukko oli levittänyt lähes tusinan vääriä puolen kruunun rahoja."
"Ettekä te puolestanne?"
"Älkää luulko! Eikä _hänellä_ ollut paljoakaan apua siitä, että sanoi
niitä aarteeksi."