MARSKI. Se on valhe! Pyöveli odottaa teitäkin! Mutta pyydän teitä
kuulemaan muutamia sanoja vanhan miehen suusta! Minäkin olen ollut
nuori, ja minuakin kuohuttivat voimakkaat intohimot; se kuuluu
nuoruuteen, mutta ne intohimot tulee kuolettaa. Minä tein kuten te:
kuljin totuuksia kaupalla, mutta minä sain vain kiittämättömyyttä,
parhaimmassa tapauksessa naurua palkakseni; minäkin yritin rakentaa
pikku taivaan tänne maan päälle, (painolla) tietysti toisilla
perusteilla kuin te, mutta minä tulin pian järkiini ja karkoitin
houreet päästäni. En tahdo väittää että te olette niitä, jotka
etsivät kuuluisuutta pitämällä melua itsestään, sitä en luule, teillä
on hyvä tarkoitus, mutta se hyvä tarkoitus saa paljon pahaa aikaan.
Teidän verenne on kuuma, se sokaisee teidät, sentähden ettette
hillitse itseänne; te saarnaatte vapautta ja syöksette tuhannet
vallattomuuden orjuuteen. Palatkaa tieltänne, nuori mies, sovittakaa
mitä olette rikkonut, tehkää eheäksi, minkä olette särkenyt ja
ihmiset vielä siunaavat teitä!
OLAVI (epätoivoissaan, järkytettynä). Te puhutte totuuden sanoja, sen
kuulen, mutta kuka on ne teille opettanut?
MARSKI. Kokemus! Se puuttuu teiltä!
OLAVI. Olisinko siis elänyt ja taistellut valheen eteen: täytyykö
minun julistaa nuoruuteni ja parhain miehuuteni hukkaan menneeksi,
hyödyttömäksi, poisheitetyksi? Antakaa minun ennemmin kuolla
harhaluuloineni!
MARSKI. Teidän olisi tullut heittää unelmanne hiukan aikaisemmin.
Vaan tyyntykää. Teillä on vielä elämä edessänne, menneisyys on ollut
vain koulu, tosin kova, vaan sitä terveellisempi. Teidän elämänne on
tähän saakka ollut mielijohteita ja hullutuksia, te olette saanut
huomata mitä elämä vaatii. Tämän oven takana seisovat velkojanne.
Tässä ovat heidän velkakirjansa! Uuden kirkon papisto vaatii teitä
elämään, jotta päättäisitte sen työn, jonka kauniisti olette alkanut.
Kaupungin porvaristo vaatii sekretariustaan raastupaan, seurakunta
vaatii paimentaan, rippilapset opettajaansa. Nämät ovat lailliset
velkojat. Mutta tuolla ulkona odottaa vielä eräs, jolle ehkä olette
enimmän velassa, ja joka kuitenkaan ei vaadi mitään, teidän nuori
vaimonne. Te olette temmannut hänet isänkodista ja heitätte hänet
tuuliajolle, te olette vienyt häneltä lapsuudenuskon ja kylvänyt
epäilystä hänen mieleensä; teidän mielettömyytenne on ärsyttänyt
raa'an kansajoukon ajamaan hänet kodistaan, ja hän ei pyydä edes
rakkautta teiltä, hän pyytää ainoastaan raataa elämänsä kaiken teidän
rinnallanne; näette että mekin pidämme väliä muista, vaikka te
kutsutte meitä itsekkäiksi. Sallikaa minun avata tämä ovi, joka vie
teidät jälleen elämään, taivuttakaa mielenne, niinkauan kuin se vielä
on pehmeä, ja kiittäkää Jumalaa, joka vielä suo teidän työskennellä
ihmiskunnan hyväksi!
OLAVI (itkee). Minä olen hukassa!
MARSKI (antaa merkin pyövelille, joka irroittaa kahleet ja riisuu
vanginnutun Olavilta. Sen jälkeen avaa marski sakariston oven ja
raadin, papiston ja porvariston edustajat astuvat sisään). Olaus
Petri, entinen kirkkoherra Tukholman Suurkirkossa, pyydättekö täten
julkisesti anteeksi rikoksenne, peruutatteko mitä olette puhunut
ja toiminut kuninkaan määräyksiä vastaan ja niiden yli, sekä
vakuutatteko pitävänne uskollisuudenvalanne Ruotsin valtakunnan
kuninkaalle ja häntä uskollisesti palvelevanne? Peruutatteko?
OLAVI (on vaiti. Lauri ja Kristiina lähenevät Olavia. Kansa tekee
pyytäviä eleitä).
OLAVI (kylmästi ja varmasti). Peruutan.
MARSKI. Kuninkaan nimessä: olette vapaa! (Olavi ja Kristiina
syleilevät toisiaan. Kansa tarttuu häntä käteen, toivottaen onnea).
OLAVI (kylmästi). Ennenkuin lähden tästä huoneesta, jättäkää minut
hetkeksi kahden Jumalani kanssa; minä kaipaan sitä! Täällä iskin
kerran ensi iskuni ja täällä...
LAURI. Täällä voitit sinä suurimman voittosi tänään! (kaikki menevät,
paitsi Olavi).
OLAVI (lankee polvilleen).
WILHELM (tulee varovin askelin. Hämmästyy nähdessään Olavin yksin ja
vapaana). Mestari Olavi! Tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin
astutte toiseen elämään.
OLAVI (nousee). Wilhelm sinä et hyljännyt minua; suo minun itkeä
sinun luonasi muistellen nuoruuden iloisia hetkiä.
WILHELM. Ennenkuin kuolette kiitän teitä kaikesta minkä olette tehnyt
meidän hyväksemme. Minä se toin nämät kukat, mutta te ette ole niitä
huomannut... Ne ovat rikkipoljetut, näen minä... Tahdoin tuoda
teille muiston niiltä ajoilta, jolloin leikimme lehmusten varjossa
Strengnäsin luostaripihalla; arvelin että ilahuttaisi mieltänne, kun
näkisitte että me emme ole kiittäneet Jumalaa siitä ettette tullut
takaisin, kuten silloin sanoitte. Me emme koskaan unhottaneet teitä,
sillä te vapautitte meidät julmista rangaistuksista ja avasitte
raskaat luostarinovet ja annoitte meille jälleen vapauden, sinisen
taivaan ja iloisen elämän. Me emme tiedä syytä, miksi teidän täytyy
kuolla, mutta me tiedämme ettette ole voinut tehdä muuta kuin mikä on
oikein, ja jos kuolette siitä syystä että tahdoitte auttaa sorrettuja
ihmisiä, kuten kerrotaan, niin ei sen pidä teitä surettaa, joskin se
meihin koskee hyvin, hyvin kovasti. Te kerroitte kerran miten Huss
poltettiin siitä syystä että hän oli uskaltanut sanoa totuuden maan
mahtaville, te kuvasitte miten hän nousi roviolle ja ilolla uskoi
itsensä Jumalan haltuun, ennustaen siitä joutsenesta, joka kerran
saapuisi laulaen uusia lauluja heräävän vapauden kunniaksi! Niin
olen kuvitellut teidän astuvan kuolemaan, pystyssä päin ja katse
käännettynä taivaaseen, kansan huutaessa: niin kuolee todistaja!
OLAVI (nojautuu masennuksissa häpeäpenkkiin).
GERDTIN ÄÄNI (kaukaa kirkosta). Luopio!
OLAVI (luhistuu kokoon musertuneena).