Osa suurkirkon sisustaa. Olavi ja Gerdt vanginvaatteissa,
häpeäpenkissä oven suussa. Urut soivat. Kellot kaikuvat.
Jumalanpalvelus on lopussa ja kansa poistuu kirkosta.
Suntio vaimoineen seisoo hiukan syrjässä, etualalla.
SUNTIO. Lauri kansleri sai armon, hän, muttei mestari Olavi!
VAIMO. Kansleri on aina ollut rauhan mies, joka ei ole pitänyt melua
itsestään, ja minä en voi ymmärtää kuinka hän oli voinut sotkeutua
tuommoisiin hirmuisiin asioihin.
SUNTIO. Kansleri on aina ollut hiukan omituinen, vaikkei hän puhu
monta sanaa. Ja armon hän sai, mutta siihen menikin miehen koko
omaisuus. Minun käy yhtäkaikki sääliksi mestari Olavia. Olen hänestä
aina pitänyt, vaikka hankala hän on ollut, Herra nähköön.
VAIMO. Pitikö pannakkin noin nuori poika kirkkoherraksi!
SUNTIO. Niin nuori hän on iältään, se vika hänessä on, mutta se kyllä
häviää aikaa myöten!
VAIMO. Puhu sinä ajasta, -- hänenhän pitää tänään kuolemaan!
SUNTIO. Niin, Herra Jumala, olinhan unohtaa koko asian, mutta se
tuntuukin minusta niin tuiki mahdottomalta.
VAIMO. Tiedätkö onko hän katunut tekoaan?
SUNTIO. Sitä minä epäilen; sillä hänellä on jäykkä niska aina vaan.
VAIMO. Mutta nyt kai hän pehmenee, kun saa nähdä omat rippilapsensa,
joille ei koskaan saanut jakaa ehtoollista.
SUNTIO. Minun täytyy sanoa että kuningas osaa olla aika ilkeä,
kun sen pään ottaa. Nyt hän panee kirkkoherran kärsimään
kirkkorangaistusta juuri samana päivänä kun hänen lapsensa pääsevät
ripille. Se on melkein yhtä julmaa, kuin milloin hän pakotti Yrjö
rovastin juomaan veljenmaljat pyövelin kanssa tahi kun hän pani
prelaatit ratsastamaan läpi kaupungin, tuohitötteröt päässä.
VAIMO. Ja sitten tulee Lauri-veljen valmistaa hänet kuolemaan.
SUNTIO. Näetkö, tuolta tulevat lapset; he näyttävät alakuloisilta ja
ymmärtäähän sen. Luulen että minun täytyy mennä kamariimme itkemään...
(Rippilapset, tyttöjä ja poikia, kulkevat ohi Olavin, käsissään
kukkakimput. Ovat murheellisia ja kulkevat silmät maassa. Heitä
seuraa kansaa. Uteliaat osoittavat sormella Olavia, toiset nuhtelevat
edellisiä. Wilhelm (lukiolainen) kulkee viimeisenä; pysähtyy
hämillään Olavin eteen, lankee polvilleen ja asettaa kukkavihkonsa
hänen jalkainsa juureen, tämän huomaamatta, sillä hän on vetänyt
hupun silmilleen. Osa kansasta sorisee hyväksymistä, toinen
paheksumista. Martti lähenee ottaakseen pois kukat, mutta kansa
tunkee hänet takaisin. Sotilaat aukaisevat tietä Lauri Petrille, joka
on juhlapuvussa. Kansa häviää vähitellen. Jäävät vain Lauri, Olavi ja
Gerdt. Urut vaikenevat. Kelloja soitetaan yhä edelleen.)
LAURENTIUS (Olaville). Olavi! Kuningas on hyljännyt porvariston
armonanomuksen. Oletko valmis kuolemaan?
OLAVI. Minä en voi ajatella niin kauas!
LAURENTIUS. Minulle on annettu toimeksi valmistaa sinua.
OLAVI. Tee siis pian tehtäväsi! Vielä virtaa veri minun suonissani!
LAURENTIUS. Kadutko tekoasi?
OLAVI. En!
LAURENTIUS. Aiotko astua iäisyyteen leppymättömin mielin.
OLAVI. Jätä kaavat syrjään, jos tahdot että kuulen sanojasi! En usko
että voin kuolla nyt; minussa on vielä liiaksi elinvoimaa.
LAURENTIUS. Tahdon sanoa sinulle että puolestani luulen samaa ja
siitä syystä valmistan sinua uuteen elämään tässä maailmassa.
OLAVI. Minä saan siis elää.
LAURENTIUS. Jos tunnustat että entisyytesi oli hairahdus, jos
peruutat sanasi kuninkaasta saat!
OLAVI. Miten voin tehdä sen? Sehän olisi kuolema!
LAURENTIUS. Tehtäväni oli sanoa tämä sinulle! Ratkaise nyt itse!
OLAVI. Vakaumuksesta ei hierota kauppaa.
LAURENTIUS. Myös hairahdus voi tulla vakaumukseksi. Jätän sinut
ajattelemaan asiaa. (Menee).
GERDT. Meidän viljamme ei ollut vielä tuleentunut. Tarvitaan paljon
lunta jos mieli syyskylvöjen onnistua, niin, kuluu vuosisatoja,
ennenkuin nähdään edes ensi oras! Salaliittolaiset on vangittu,
sanotaan, ja pidetään kiitosrukouksia; mutta he erehtyvät;
salaliittolaisia liikkuu täällä ympärillämme, kuninkaankin huoneissa,
kirkoissa ja julkisella torilla, mutta ne eivät uskalla, mitä me
uskalsimme, mutta heidänkin aikansa tulee. Jää hyvästi, Olavi,
sinun tulee jäädä elämään, sinä olet nuori; minä kuolen mielelläni;
jokaisen uuden marttyyrin nimi muuttuu sotahuudoksi jälkeentuleville.
Älä koskaan usko että ihmissydän voi leimuta valheesta; älä koskaan
epäile sitä liikutusta, joka järkyttää sieluasi, milloin näet
syyttömän kärsivän henkistä tai ruumiillista sortoa; vaikka koko
maailma huutakoon että olet väärässä, usko enemmän omaa sydäntäsi,
jos sinulla on, tarpeeksi rohkeutta. Sinä päivänä, jona kiellät oman
itsesi, olet kuollut, ja ikuinen kadotus on oleva armo sille, joka on
rikkonut pyhää Henkeä vastaan!
OLAVI. Sinä puhut niin varmasti minun vapauttamisestani.
GERDT. Porvaristo on tarjonnut 500 tukaattia sinun hengestäsi. Kun
Birgittan pyhimykseksi julistaminen maksoi vain 2,000, riittänee 500
sinun julistamiseesi syyttömäksi. Kuningas ei uskalla viedä henkeäsi!
LAURI SIGGENPOIKA (pyövelin ja sotilaiden seurassa). Viekää pois
Gerdt kirjanpainaja!
GERDT (viedään). Jää hyvästi, Olavi! Pidä huoli minun tyttärestäni,
äläkä koskaan unohda suurta pääsinpäivää!
MARSKI. Mestari Olavi! Te olette nuori mies, joka on johdettu
harhaan! Kuningas antaa teille anteeksi nuoruutenne tähden, mutta
vaatii vakuudeksi julkisen anteeksipyynnön, jossa peruutatte sen mitä
olette puhunut ja tehnyt hänen määräyksiään vastaan.
OLAVI. Kuningas siis vielä tarvitsee minua?
MARSKI. Monet teitä vielä tarvitsevat. Mutta älkää toivoko armoa,
ennenkuin täytätte ehdon. Tässä on kuninkaan valtakirja; ensi
silmänräpäyksenä voivat kahleenne jo laueta, jos niin tahdotte, mutta
tämä paperikin voi olla rikkireväisty!