Olavin työhuone. Perällä akkunoita, joista päivä paistaa; akkunan
edustalla puita. Kristiina seisoo erään akkunan luona kukkia
kastellen; pakisee ja jokeltelee lintujen kanssa, jotka ovat
häkissä. Olavi istuu kirjoittaen; katselee ärtyneen näköisenä
tuon tuostakin Kristiinan puoleen, niinkuin tahtoen saada hänet
vaikenemaan. Tätä toistuu muutamia kertoja, kunnes Kristiina
vahingosta pudottaa kukkaruukun.
OLAVI (polkaisee jalkaa).
KRISTIINA. Voi minun kukka-rukkaani! Näetkös Olavi, neljä nuppua
taittui!
OLAVI. Kyllä näen!
KRISTIINA. Et, sinne et näe; tule lähemmäksi!
OLAVI. Rakas ystävä, minulla ei nyt ole aikaa.
KRISTIINA. Sinä et ole vielä vilaissut minun tiklivarpusiini, jotka
tänä aamuna ostin sinulle. Eivätkö ne laula kauniisti?
OLAVI. Laulaahan ne!
KRISTIINA. Laulaahan ne?
OLAVI. Minun on niin vaikea työskennellä, kun ne kirkuvat,
KRISTIINA. Ne eivät kiru, Olavi, mutta sinä näyt enemmän pitävän
eräästä kirkuvasta yölinnusta! Sanoppas mitä merkitsee pöllö, joka on
sinun sinettisormuksessasi?
OLAVI. Pöllö on vanha viisauden vertauskuva.
KRISTIINA. Se on minusta tyhmä eihän viisas rakasta pimeyttä!
OLAVI. Viisas vihaa pimeyttä ja yötä, mutta hänen terävä silmänsä
muuttaa yön päiväksi!
KRISTIINA. Miksi sinä aina olet oikeassa, Olavi? Voitko selittää sen!
OLAVI. Siksi, ystäväiseni, että sinua huvittaa aina myöntää sanani
oikeiksi!
KRISTIINA. Taaskin olet oikeassa. Mitä sinä nyt kirjoitat?
OLAVI. Minä käännän!
KRISTIINA. Lue hiukan siitä ääneen.
OLAVI. En luule sinun ymmärtävän tätä.
KRISTIINA. Ymmärtävän! Eikö se olekkaan ruotsia?
OLAVI. On kyllä, mutta se on liian epäaineellista sinulle.
KRISTIINA. Epäaineellista! Mitä se merkitsee?
OLAVI. Et ymmärtäisi sitä jos sen sanoisin, mutta jos et ymmärrä mitä
sinulle luen, niin ymmärrät mitä tarkoitetaan epäaineellisella.
KRISTIINA (ottaa puolivalmiin neuleen). Lue sinä, minä kudon.
OLAVI. Kuuntele tarkoin ja suo anteeksi, jos sinun käy ikäväksi.
KRISTIINA. Minä tahdon ymmärtää sinua; minä tahdon!
OLAVI (lukee). "Aine, ajateltuna abstraktsioniksi,
erillisenä muodosta, on täydelleen predikaatiton, määräämätön ja
määrittelemätön. Sillä ei todellisesta ei-olevaisesta, vaan
ainoastaan todellisuuden ei-olevaisuudesta, se on olevaisesta,
ajateltuna mahdollisuudeksi, voi jotain syntyä. Mahdollinen olevainen
on yhtä vähän ei-olevaista kuin todellisuutta. Jokainen olio on siitä
syystä toteutunut mahdollisuus. Aine on siis Aristoteleelle paljoa
myönteisempi substraatti kuin Platolle, joka selittää sen puhtaaksi
ei-olevaiseksi! Tästä huomaa miten Aristoteles saattoi käsittää
aineen, muodon vastakohtana, myönteiseksi kielteisyydeksi."
KRISTIINA (heittää käsistään työnsä). Lakkaa jo! Miksi en minä voi
ymmärtää tuota? Eikö minulla ole samat sielunkyvyt kuin sinulla?
Minua hävettää, Olavi, että sinulla on vaimona semmoinen raukka,
joka ei käsitä mitä sinä puhut; ei, minä tahdon pysyä neuleessani,
tahdon siivota ja pölyttää sinun työhuonettasi, tahdon ainakin oppia
lukemaan sinun toivomuksesi silmistäsi, tahdon olla orjattaresi,
mutta koskaan, koskaan en ole sinua ymmärtävä! Ah, Olavi, minä en ole
sinun arvoisesi, miksi otit minut vaimoksesi. Sinä luulit minusta
liikoja hetken huumauksessa. Sinä olet sitä katuva vielä ja me
tulemme onnettomiksi molemmat!
OLAVI. Kristiina, tyynny ystäväiseni. Istu tänne viereeni! (Ottaa
maasta neuleen.) Uskotko, jos sanon, että minun olisi mahdotonta
tehdä tämmöistä. En ikänä minä sitä oppisi! Etkö sinä siis ole minua
taitavampi ja enkö minä ole sinua vähempi?
KRISTIINA. Minkätähden sinä et sitä voi?
OLAVI. Samasta syystä kun sinä äsken et minua ymmärtänyt; en ole
oppinut. Mutta tuletko nyt jälleen iloiseksi, jos sanon sinulle, että
sinä voit oppia ymmärtämään tätä kirjaa, joka sinun tarkoin tulee
eroittaa minusta, vaan että minä en koskaan voi oppia sinun työtäsi.
KRISTIINA. Miksi et?
OLAVI. Minä en ole luotu semmoiseksi ja minua ei haluta.
KRISTIINA. Mutta jos sinua haluttaisi?
OLAVI. Katsos ystäväni, minun laitani on niin etten koskaan voi sitä
haluta.
KRISTIINA. Luuletko että minä voin oppia ymmärtämään tuota kirjaasi?
OLAVI. Siitä olen varma! Mutta sitä et saa!
KRISTIINA. Täytyykö minun edelleen jäädä tietämättömyyteen?
OLAVI. Ei, ei, ymmärrä minut oikein! Sinä hetkenä, jolloin sinä
ymmärtäisit minkä minä ymmärrän, lakkaisit kunnioittamasta minua...
KRISTIINA. Jonakin korkeampana olent...
OLAVI. Kuten tahdot, mutta usko minua, sinä menettäisit sen, mikä
sinut nyt tekee minua väkevämmäksi; voiman hallita omaa tahtoasi, ja
silloin olisit pienempi kuin minä ja silloin en minä kunnioittaisi
sinua! Ymmärrä mitä sanon; meidän ilomme on siinä, että luulemme
liikoja toisistamme; säilyttäkäämme se harhaluulo!
KRISTIINA. Nyt en käsitä, mutta minun täytyy uskoa sinua, Olavi.
OLAVI. Jätä minut yksin, Kristiina, pyydän sinua.
KRISTIINA. Häiritsenkö sinua?
OLAVI. Minulla on vakavia ajatuksia pohdittavana. Sinä tiedät
että odotan ratkaisua tänään. Kuningas on luopunut hallituksesta,
koska hänen tahtoonsa ei ole suostuttu. Tänä päivänä joko pääsen
päämäärääni tahi on minun alettava alusta!
KRISTIINA. Enkö saa olla iloinen tänään, Olavi, kun on juhannusaatto.
OLAVI. Miksi olet tänään niin iloinen?
KRISTIINA. Eikö minun tule iloita, kun olen päässyt orjuudesta, kun
olen sinun puolisosi.
OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos minun iloni on vakavampaa, kun
onneni on maksanut minulle -- äidin menettämisen!
KRISTIINA. Tiedän sen ja tunnen sen syvästi! Sinun äitisi on antava
sinulle anteeksi, mutta minut hän on kiroava, kun saa tietää
meidän avioliitostamme. Kuka siis saa raskaamman osan? Mutta
siitä en välitä, se on kaikki sinun tähtesi. Minä tiedän sen,
minä tiedän että sinua odottaa ankarat taistelut, että rohkeita
ajatuksia syntyy aivoissasi, ja että minä en koskaan voi ottaa osaa
taisteluusi, koskaan auttaa sinua neuvoilla, koskaan puolustaa sinua
häpäisijöitä vastaan, mutta minun täytyy kuitenkin katsoa syrjästä
ja kaikesta huolimatta elää ahtaassa maailmassani, askaroida näine
vähäpätöisyyksineni, joihin sinä et pane arvoa luullakseni, mutta
joita sinä kaipaisit. Olavi, minä en voi itkeä sinun kanssasi, auta
minua siis hymyilemään kanssasi, astu alas korkeudestasi, johon
minä en ulotu; palaa joskus kotiin niistä taisteluista, joita te
käytte vuorilla; minä en voi kohota sinun rinnallesi, alennu siis
hetkeksi minun seuraani. Suo minulle anteeksi, Olavi, jos puhun
kuin lapsi. Sinä olet Jumalan lähettämä mies, minä tiedän sen,
ja minä olen tuntenut mikä siunaus virtaa sanoistasi, mutta sinä
olet enemmän; olet ihminen, olet minun mieheni tahi sinun tulisi
olla. Et sinä lankea korkeudestasi jos panet syrjään juhlalliset
puheet ja annat pilven kerran haihtua otsaltasi. Oletko sinä
liian suuri katsahtaaksesi kukkaan tahi kuullaksesi linnunlaulua?
Olavi, minä asetan kukkia sinun pöydällesi, jotta saisit niissä
lepuuttaa silmiäsi, sinä käsket tytön viedä ne pois, sillä sait
niistä päänkivistystä; tahdoin sulostuttaa yksinäistä hiljaisuutta
ympärilläsi ja hankin sinulle linnunlaulua -- sinä sanot sitä
kirkumiseksi; pyysin hetki sitten sinua ruualle, sinulla ei ollut
aikaa; tahdon puhua kanssasi, sinulla ei ole aikaa; sinä halveksit
tätä pientä todellisuutta ja kuitenkin olet määrännyt sen minulle.
Sinä et tahdo korottaa minua, älä siis ainakaan polje minua maahan!
Minä toimitan pois kaiken, joka voi häiritä ajatuksiasi. Sinä pääset
rauhaan minusta ja minun rojustani! (Heittää kukat akkunasta, ottaa
linnunhäkin ja aikoo lähteä.)
OLAVI. Kristiina, rakas lapsi, suo minulle anteeksi! Sinä et ymmärrä
minua!
KRISTIINA. Aina vaan sama, et ymmärrä, et ymmärrä! Oh, nyt tiedän!
Minä vanhenin niin äkkiä tuona hetkenä siellä sakaristossa, että
muutuin uudelleen lapseksi!
OLAVI. Rakas ystäväni, minä tahdon katsella sinun lintusiasi ja
leperrellä sinun kukillesi, mutta kukin asia aikanaan.
KRISTIINA (vie syrjään häkin). Ei ole tarvis! Leperrys on nyt lopussa
-- nyt tulee vakavan vuoro; älä pelkää enää minun meluavaa iloani, se
oli tehty vain sinua varten, mutta koskei se sovi sinulle eikä sinun
vakavaan kutsumukseesi, niin -- -- (Ratkee itkuun.)
OLAVI (syleilee häntä ja suutelee). Kristiina, Kristiina! Nyt olet
oikeassa! Anna minulle anteeksi!
KRISTIINA. Olavi, sinä annoit minulle onnettoman lahjan, kun annoit
vapauden; minä en osaa sitä käyttää! Minulla täytyy olla joku, jota
tottelen.
OLAVI. Semmoisen saat; mutta älkäämme puhuko enää tästä. Nyt menemme
ruualle, sillä tiedätkö minun on hyvin nälkä.
KRISTIINA (iloisesti). Onko sinun todella nälkä? (Katsoo akkunasta
ja tekee hämmästyneen eleen.) Mene sinä, Olavi, minä tulen kohta
jälestä, minä hiukan vaan siivoon täällä.
OLAVI (mennessään). Vaan älä anna minun odottaa niin kauan kuin sinä
olet saanut minua odottaa!
KRISTIINA (Kurottaa kätensä kuin rukoukseen ja asettuu odottamaan
jotakuta, joka on tuleva kadunpuoleisesta ovesta. Hiljaisuus.)
ÄITI (tulee, menee Kristiinan ohi kääntämättä päätään). Onko mestari
Olavi kotona?
KRISTIINA (joka on ystävällisesti astunut häntä vastaan, pysähtyy
hämmästyneenä ja puhuu sitten samaan sävyyn kuin äiti). Ei ole!
Suvaitsetteko istuutua siksi kun hän tulee.
ÄITI. Kiitän! (Istuutuu. Hiljaisuus.) Tuokaapa lasi vettä! (Kristiina
tuo.) Jättäkää minut yksin!
KRISTIINA. Talon emäntänä on velvollisuuteni pitää teille seuraa.
ÄITI. En tiennyt että pappismiehen taloudenhoitaja sanoo itseään
emännäksi!
KRISTIINA. Mestari Olavin vaimo olen Jumalan edessä! Te ette siis
tiedä että olemme vihityt?
ÄITI. Portto te olette, sen tiedän!
KRISTIINA. En ymmärrä sitä sanaa!
ÄITI. Te olette samanlainen nainen kuin se, jota mestari Olavi
puhutteli silloin illalla kapakassa!
KRISTIINA. Hän näytti niin onnettomalta; niin, minä en ole onnellinen!
ÄITI. Ei, sen uskon! Menkää pois minun silmistäni, teidän seuranne on
minulle häpeäksi!
KRISTIINA (polvillaan). Poikanne tähden, älkää herjatko minua.
ÄITI. Äidin käskyvallalla kiellän teiltä poikani talon, jonka
kynnyksen olette häväissyt.
KRISTIINA. Talon emäntänä avaan oveni kelle haluan. Jos olisin
arvannut mitä kieltä puhutte, olisin sulkenut sen teiltä!
ÄITI. Suuria sanoja ei puutu! Käsken teidän mennä!
KRISTIINA. Millä oikeudella uskallatte te rikkoa kotirauhaa ja
karkottaa minut talostani? Te olette synnyttänyt pojan, kasvattanut
hänet -- se oli velvollisuutenne, kutsumuksenne, ja voitte kiittää
Jumalaa siitä että olette saanut täyttää sen niin hyvin, sillä
kaikille ei suoda sitä onnea; nyt seisotte haudan partaalla;
luopukaa siis ajoissa holhoojantoimesta; vai oletteko niin huonosti
kasvattanut poikanne, että hän vieläkin on lapsi ja tarvitsee
teidän ohjaustanne. Jos haluatte kiitollisuutta niin pyytäkää sitä,
mutta toisella tavalla; luuletteko että hänen kutsumuksensa on
uhrata elämänsä vain osoittaakseen teille kiitollisuutta? Hänen
elämäntehtävänsä huutaa "mene sinne"; te huudatte: "kiittämätön,
tule tänne!" Pitääkö hänen eksyä tiestä, pitääkö hänen uhrata
voimansa, jotka kuuluvat ihmiskunnalle, vain teidän yksityisen,
pienen itsekkyytenne tyydyttämiseksi? Ja mitä oikeuksia on teillä
minuun nähden? Te ette ole minun äitini, minä en vannonut teille
uskollisuutta, silloin kun otin Olavin miehekseni, ja minulla on
tarpeeksi kunnioitusta miestäni kohtaan, etten salli kenenkään häntä
häväistä -- olkoonpa vaikka hänen äitinsä! Siksi olen puhunut!
ÄITI. Nyt näen mitä hedelmiä kantavat ne opit, joita poikani levittää.
KRISTIINA. Jos suvaitsette herjata poikaanne, tapahtukoon se hänen
läsnäollessaan! (Menee ovelle, huutaa.) Olavi!
ÄITI. Olette jo niin viekas!
KRISTIINA. Jo! Olen varmaankin ollut aina, vaikka en tiennyt siitä,
ennenkuin se oli tarpeen!
OLAVI (tulee). Äiti! Tervetuloa!
ÄITI. Kiitos, poikani, jää hyvästi!
OLAVI. Kuinka, menetkö jo? Tahdon pulua kanssasi!
ÄITI. Ei ole tarpeen. Tuo tuossa on sanonut kaikki! Sinun ei tarvitse
osoittaa minulle ovea!
OLAVI. Äiti, Jumalan nimessä, mitä sanotkaan! Kristiina, mitä tämä
tietää!
ÄITI (aikoo mennä). Hyvästi, Olavi, tätä en sinulle anna koskaan
anteeksi!
OLAVI (piikittelee häntä). Älä mene; selitähän kuitenkin!
ÄITI. Se on arvotonta! Sinä lähetät hänet ilmoittamaan ettet ole
minulle mitään velkaa, ettet tarvitse minua kauemmin! Oh, se on
kovaa! (Menee.)
OLAVI. Mitä olet sinä sanonut, Kristiina?
KRISTIINA. En muista kaikkea, sillä siinä oli paljon sellaista,
mitä en koskaan ole uskaltanut ajatella vaan mitä lienen uneksinut,
silloin kuin isäni piti minua orjuudessa!
OLAVI. En ole tuntea sinua enää, Kristiina!
KRISTIINA. Tiedätkö, en enää ole itsekään tuntea itseäni.
OLAVI. Sinä olit epäystävällinen äitiä kohtaan!
KRISTIINA. Niin, niin kai olin! Eikö sinusta tunnu kuin olisin
kovettunut, Olavi?
OLAVI. Käskitkö hänet pois?
KRISTIINA. Suo anteeksi, Olavi, minä en ollut hyvä häntä kohtaan.
OLAVI. Minun tähteni olisit voinut sanoa sanottavasi hiukan
lempeämmin! Miksi et heti kutsunut minua?
KRISTIINA. Tahdoin nähdä enkö itsekin voisi hoitaa asiaani! Olavi,
uhraatko minut äitisi tähden, jos hän sitä pyytää.
OLAVI. Semmoiseen kysymykseen en heti voi vastata!
KRISTIINA. Minäpä vastaan! Sinua huvittaa vapaaehtoisesti alistua
äitisi tahtoon sentähden että olet väkevä; minua se taas loukkaa
siitä syystä että olen heikko; minä en alistu koskaan!
OLAVI. Jos minä pyydän sinua!
KRISTIINA. Sitä sinä et voi pyytää! Vai tahdotko että minä rupean
häntä vihaamaan!... Sanohan Olavi mitä merkitsee portto?
OLAVI. Sinulla on niin kummallisia kyseltäviä!
KRISTIINA. Tahdotko olla hyvä ja vastata kysymykseeni?
OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos vaikenen!
KRISTIINA. Aina tämä iäinen vaikeneminen! Eikö minulle vieläkään
tahdota sanoa kaikkea? Pitääkö minun yhäti olla lapsi? Sulje minut
sitten lastenkamariin ja lavertele minulle lastenloruja!
OLAVI. Se merkitse onnetonta naista!
KRISTIINA. Ei, se on jotain muuta!
OLAVI. Onko kuka rohjennut kutsua sinua sillä nimellä?
KRISTIINA (hetken vaiettuaan). Ei!
OLAVI. Nyt et puhu totta, Kristiina?
KRISTIINA. Minä valehtelen, tiedän sen; oi, olen niin paljo
huonontunut eilisestä!
OLAVI. Eilen tapahtui jotain, jonka sinä salaat minulta.
KRISTIINA. Niin! Luulin että jaksaisin kantaa kaikki yksin, mutta nyt
on voimani lopussa.
OLAVI. Puhu, minä pyydän!
KRISTIINA. Mutta sinä et saa sanoa minua heikoksi. Joukko kansaa
seurasi minua portille saakka huutaen tuota hirveätä sanaa, jota en
ymmärrä! Onnettomalle naiselle ei naureta!
OLAVI. Kyllä, ystäväni, niin juuri tehdään!
KRISTIINA. Heidän sanojaan en ymmärtänyt, mutta heidän eleensä
ymmärsin kyllin hyvin, tullakseni ilkeäksi!
OLAVI. Ja kuitenkin sinä olet ollut niin ystävällinen minua kohtaan!
Suo anteeksi jos olin sinulle tyly! -- Se on nimi, jolla raaka voima
merkitsee uhrinsa! Sinä saat kyllä piankin kuulla enemmän siitä,
mutta älä koskaan ryhdy puolustamaan semmoista "onnetonta naista",
sillä silloin heitetään päällesi lokaa!-(Sanantuoja tuo kirjeen.)
Vihdoinkin! (Lukee kiireesti.) Lue, Kristiina, ääneen, sillä sinun
huuliltasi tahdon kuulla tämän iloisen sanoman.