Ovi. Toinen pienempi saarnastuoliin. Messukasukoita ja kuoripukuja
seinillä. Rukousjakkaroita ja pieniä kirstuja. Aurinko paistaa
eräästä akkunasta. Kelloja soitetaan. Vasemmalta kuuluu
lakkaamatonta muminaa. Suntio vaimoineen tulee sisään, pysähtyvät
ovelle, rukoilevat äänettömästi.
SUNTIO. Kas niin; joudutappas vähän pölyttämistä, muoriseni.
VAIMO. Hoo, ei kai sillä ole niin väliä, eihän tänään saarnaa kuin
tuo mestari Olavi. En käsitä kuinka kapituli voi sen sallia!
SUNTIO. Hänellä on kuninkaalta lupa, näetkös.
VAIMO. Jaa jaa, jaa jaa!
SUNTIO. Ja sitte hän on panettanut seinälle korin. Niitä uusia
vehkeitä taas. Niin, niin se Luther, sanon minä.
VAIMO. Täällä kai syntyy tänään sama elämä kuin eilen! Luulin että
hajottaisivat koko kirkon.
SUNTIO (vie pikarillisen vettä ylös saarnastuoliin). Hän kai
tarvitsee tänään hiukan kurkunkostuketta.
VAIMO. Se on minusta se ja sama!
SUNTIO (saarnastuolissa). Katri hyvä! Nyt tulee maisteri!
VAIMO. Nyt jo, eikä ole vielä edes papinkelloja soitettu! Ehei,
tuskinpa tuommoiselle niitä soitetaankaan!
OLAVI (vakavana ja juhlallisena -- polvistuu eräälle
rukousjakkaralle).
SUNTIO (tulee saarnastuolista, ottaa seinästä kaavun, jota pitelee
Olaville)
OLAVI (nousee). Jumalan rauha!
VAIMO (niiaa ja menee).
SUNTIO (ojentaa kaapua).
OLAVI. Jätä se paikoilleen.
SUNTIO. Maisteri ei aio pukeutua kaapuun?
OLAVI. En.
SUNTIO. Mutta niin on aina tapana. Entä käsivaate?
OLAVI. Ei tarvita!
SUNTIO. Jopas nyt sitten!
OLAVI. Olkaa hyvä ja jättäkää minut, hyvä ystävä!