antanet kirkolle. Enämpää ei tule ennenkuin vuoden perästä.
— Ne olisi pitänyt mitata, sanoi pappi.
— Eivät ne siitä enene.
Mies painui kylmästi hyvästellen ulos.
Laurentius avasi jyväsäkkien suut. Pelkkiä akanaisia ohria vain, eikä
ruista karpiotakaan!
Siinä oli papin anteet, eikä ensimmäistä kertaa tällaiset.
Ja aapiskirjaa he tarvitseisivat vain taikakapineekseen.
Laurentiuksen sisässä alkoi kuohahdella. Totisesti tämän kansan parissa
koeteltiin kärsivällisyyttä.
Pirkko, papin vaimo, oli ollut läävässä lypsyllä ja palasi sieltä
iloisesti hyräillen. Nähdessään papin pahan tuulisena, kävi hänkin pian
totiseksi.
— Mistä isä on suuttunut? kysyi Pirkko.
Kiukkuiset piirteet Isä Laurentiuksen kasvoilla alkoivat silitä,
katsellessaan uutteran Pirkon puuhailua.
— Salon mies tässä reistaili... kantoi akanoita kymmenyksistään.
Katsohan tätä!
Pappi kourasi säkistä jyviä ja näytti niitä Pirkolle. Simasuisen papin
emännän sovittava nauru helähti tuvassa.
— Ynnikin eloja!
— Mitäs me itse syömme?
Hengen miehen harmi alkoi kuitenkin vähitellen hälvetä. Eihän
auttanut vaikeuksista väsähtää, kun kirkon työmaa oli vasta muutenkin
alkuasteellaan. Valoa oli vain koetettava saada erämaan yöhön ja lisää
työntekijöitä karulle vainiolle.
Mietittyään taas pitkän hetken kamarissaan, aloitti Laurentius
pitkän kirjeen piispa Agricolalle, pyytäen häneltä apulaista
erämaaseurakuntaansa. Eihän hän voinut lähteä salolle saarnaamaan ja
pakanoita kastamaan, kun lähin ympäristökin tarvitsi miestään joka
hetki.
Rautamarski.
(Pikapiirto).
Turun linnan vaakunasalissa asteli Klaus Fleming jymähtävin askelin ja
syyti parrastaan kiivaita sanoja Kurjelle, sotaväkensä päällikölle,
joka takan ääressä istuen koetti kuunnella rauhallisena.
— Minä pääsin niinkuin suunnitteitakin, koko Suomen haltijaksi
ja olisin osannut hallita ja hoitaa tätä maata aivan omin päin,
ilman kuninkaita ja heidän neuvonantajiaan, mutta nyt sanot sinä,
että Pohjanmaan väestö aikoo nousta kapinaan sen kirotun Ilkan
johdolla. Mutta koettakoothan, niin lakaisen kuin ukontuli heidän
sarka-armeijansa ja toista kertaa ei Ilkka karkaa Turun linnan
hiidenkirnusta, sen vannon. Ne kirotut pölkkypäät eivät käsitä, että
aion tätä maata itsenäiseksi, yhtä mahtavaksi kuin Ruotsikin ja tässä
he saisivat antaa minulle apuaan. Olisinkin jo pian ollut unelmieni
perillä, jos ei tätä kirottua kapinoimista sattunut. Juhanan sain pois
tieltäni ja Kaarle ei uskalla pistää tänne nokkaansa, vaikka koettaa
isännöidä Ruotsissa. Sigismundin olisin karistanut pois käsipuolestani
sopivassa tilaisuudessa, vieläpä vapauttanut Ruotsinkin hänestä,
mutta ei käsitetä siellä eikä täällä, mitä minun järeät aivoni ovat
vuosikymmeniä hautoneet.
Marski kulautti hopeaisen sarkon sisällöstä kurkkunsa kosteaksi ja löi
sarkon takaisin pöytään niin, että sisältö räiskähti korkealle. Alkoi
taas iskeä rautakorkojaan permantoon, niinkuin olisi joka iskulla
tahtonut nitistää jonkun aseisiin nousevan Pohjanmaan talonpojan.
— Eivätkö he käsitä, että juuri tätä varten minä tarvitsen suuren
sotajoukon, enkä voi sitä täällä Turussa elättää. Mutta jokaisesta
ruiskourasta heidän täytyy äristä ja nousta muka kapinaan leirityksen
vuoksi.
— Taitavathan huovit joskus heitä turhanpäiten härnäilläkin, murahti
Kurki.
— Häh? Puollatko sinäkin heitä? Mitä? Kapinoitko sinäkin minua vastaani
— Enhän tee sitä niinkauan kuin käteni miekassa pysyy, mutta talonpojat
eivät liene itsekään selvillä, ketä heidän olisi kuultava.
— Niin, senhän tekee Kaarle-herttua koettaessaan päästä siellä ja
täällä valtaan, mutta hänetkin minä vielä ajan hiirenloukkuun. Sopisi
minun kanssani, niin välipä sillä vaikka saisikin Ruotsin kruunun.
Meille suomalaisille se on sama kuka sitä kantaa. Ja oikeastaan...
Marski alensi ääntään ja istahtaen hänkin takan ääreen, jatkoi:
— Oikeastaan se Sigismundilla onkin, niinkuin jollakin
markkinailveilijällä.
— Et siis kannata häntä periaatteessa?
— En häntä, enkä muita suomalaisten isäntänä. Kaiketi me tulemme
toimeen omillamme.
Karskin ja rehdin suomalaisen puheelta tämä kuului Akseli Kurjenkin
korvaan, vaikka hän ei olisikaan kaikissa valmis hyväksymään
Rautamarskin hallitustapoja. Liian kova ja julma hän oli silloinkin,
kun lempeydellä olisi voitu asia järjestää. Suomalaisilla olisi ollut
muitakin hallitsijaksi sopivia, kuten Klaus Horn ja monta muuta.
Sinnepä täytyi Klaus Horninkin, loistavain voittojen sankarin, joutua
Kustaa Vaasan viereen, vieraalle maalle, ja nykyiset, sopivammat...
niin, mitäpä turhista unelmista. Unelmiksi kai ne jäävät Klaus
Flemingillekin.
Muuan asemiehistä oli pariin kertaan avannut vaakunasalin oven,
aikeissa lähestyä herraansa, mutta tämän tuiman katseen ja liikkeiden
pelästyttämällä vetäytynyt takaisin. Nyt hän kuitenkin kävi sisään ja
jätti kirjeen marskille.
Se oli Pohjanmaan voudilta Abraham Melkiorin pojalta, joka ilmoitti,
että Ilkka oli koonnut ympärilleen talonpoikaisarmeijan ja läheni sen
kanssa pian Turkua, ellei sieltä pian ehdittäisi apuun.
Klaus tomahti jaloilleen ja kirosi. Siis se huhuiltu kapina oli niillä
valmiina. Lähetti, joka kirjeen oli tuonut, kutsuttiin sisään ja hän
tiesi kertoa tämän talonpoikaisjoukon olevan vasta Hämeessä, ehkä
piankin Nokialla, jossa heidän oli määrä saada lisäväkeä Savosta päin.
— Me joudumme kyllä apuun, rämähti marski. — Huomenna olemme jo siellä
ja nyt ei Ilkka livahda kynsistämme.
Keskellä yösydäntä lähti marskin väki liikkeelle ja seuraavan
päivän perästä suoritettiin onneton Nokian taistelu. Kun osa
talonpoikaisjoukosta lupasi päällikkönsä marskin vangiksi, saatuaan
sillä ehdolla lupauksen linnaleirin poistamisesta, hymyili marski
pilkallisesti ja sanoi päällikölleen:
— Näetkö, mitä he ovat. Päällikköjäkin he myyvät vapautensa lunnaiksi.
Ei heitä koskaan pysty omat talonpoikaismiehensä hallitsemaan.
Armoa anomassa.
Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen
alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova
eteläisellä taivaanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä
kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja
hangeltahävinnyt niiden keltainen heijastus.
Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua
korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet
jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa
siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle
ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten
ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.
Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana
Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta
muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille,
hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja
linnaleiristä armoa anomaan.
Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty,
jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina
parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit
käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti
hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla
ja naurishutulla. Ja kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt
lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle
vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä
ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:
— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.
— Katkaiskoon... heimon yhteisen asian takiapa katkeaa... lausui mies.
— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti
vaimo.
— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs
pysyy. Ja takaisinhan sieltä varmasti tulen.
— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä
vaimo.
— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen
luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja
nahkakiihtelyksiä selkäänsä.
Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän
aamun sarasteessa.
Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli
kestettävä, ennenkuin sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista
leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan
vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta
kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille,
jossa useampi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten
välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa
saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja hänpä jäi nyt taloa
hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.
Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle,
missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät
pyörähtelemään kovalla tiellä.
Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten
puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin,
että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu
tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten
vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja
heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä
uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että
niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta
kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävikin, eivät osanneet puhua
niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä puhuukin niin, että
se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta
selvyys on kerrankin saatava.
Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo
hänen kotiin palattuaan, jos yhteinen asia onnistuu. Ihmettelevät ja
iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla
ensimmäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä
matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin
eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää
matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja
kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti,
että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.
Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin,
mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen
korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio
tulenpitopaikka.
Henrikki päästi vyöstään kirveen, pienensi sillä honkapölkkyjä,
veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen.
Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies
paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.
* * * * *
Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita
seutuja, vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskeutunut latuskaisilla
suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet
linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille
pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin.
Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen
matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen.
* * * * *
Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut,
ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle
tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien
kosteaan kammioon.
Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:
— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne
valittamaan?
Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt
valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän
vastasi:
— Koko kansan puolesta puhun.
— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja
vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä
jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran
tehtävä loppu ja valituksista myös.
Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:
— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä
tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.
— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä
on, ja mittaavat liika suurella mitalla.
— Mitäs vastustelette veronkantajia.
— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta...
— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne
liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien
joukkoon.
Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei
hänet pimeään ja kolkkoon kammioon. Sitä ennen oli vankilaan heitetty
samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat
miettiä keinoja pelastuakseen.
Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin
poika, Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin
käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.
Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti
hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille
taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään
vaivalloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen
päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.
Kosto.
Vuosi 1597 oli alkamassa.
Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana
keskitalven pakkas-iltana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja
kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen
lämmittelemään. Miehet olivat palannet pitemmältä eräretkellä Lapin
korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen
takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa
oli ollut Kanoisen kaksi poikaa, Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli
ensi kertaa pitemmällä eräretkellä ja jolta raudan kova pakkanen oli
tulomatkalla jalat jäädyttänyt.
Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä
mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt
tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.
— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne miehet ja tarpeen se tänä talvena
onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talvenvaroja jättänyt.
Kaikki vei, mitä en piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta takaisin tulla,
ja nyt jo kuuluu tulossa olevan, milloin tänne asti ehtinee.
Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa
tuleen tuijotellen.
Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään,
mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.
— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei
niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven
suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi
edes nuo siemeneksi säilymään.
— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä
Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei
riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin
käy raskaaksi marskin rautakoura.
— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan
saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.
Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen
mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja
saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä
singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja huovien
ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet,
mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman.
Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä
kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut,
hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi
innoissaan puhumaan:
— Olisi tuossa nyt Kuitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä
nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vain
noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.
— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen.
— Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa.
Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja
viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.
Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimu valaisi,
muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen
leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.
Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta
työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen
nuorin poika Pentti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat
voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät
parhaillaan joka talossa.
Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.
— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.
— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja
hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut
viljatkin, vaan en ehtinyt, ennenkuin tulivat. Kohta kai tänne saapuvat.
Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä
Kanoisen sotakirveen ja karjasi:
Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.
Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti
raivostunutta miestä:
— Oletko hullu... yksi mies kymmentä vastaan... ja niitä voi olla
enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät
tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.
Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen,
ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullotut
ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti
pirttiin ja ärjäisi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:
— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä,
jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen
vastusteleminen olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti
avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häijyimmän miehen Turkuun
matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?
Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki
Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä,
kasvot kiukusta vääntyneinä.
— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki,
mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on pitäjäisen pitimenä syöty.
Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli
vielä äskeisen ilta-aterian jätteet.
Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja
tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo
ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti
nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta
joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat
vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa.
Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle.
Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä
niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä
ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten sälkö
valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.
Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä:
aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja
vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen
luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen
kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää
kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja
olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään
löydetty.
— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta
vapisten — ... ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja
samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.
— En uskalla nyt... mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja kostamme
verohurtille.
— Missä?
— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.
— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi...
— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän,
salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.
— Tuletko varmasti?
— Tulen.
Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän
matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut
kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa
veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.
Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti
Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten
tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän
tahtonut ajatellakaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä,
jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut
Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli
samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.
* * * * *
Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi
tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja
muutamien miesten seuraamana.
— Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.
— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin
Vaitisen hevosella.
— Liinulla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.
— Niin.
— Mistä sait tietää?
— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.
— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä
kumarampana.
— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti
ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja
tahkoamaansa kirvestä.
Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria sekä varsittivat keihäitä, ja
ennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa
ja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.
Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle.
Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin
kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat
miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä
väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan.
Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudan kova
pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt,
tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen
kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä
pitämään.
Se joutui.
Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien
valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla.
Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan,
riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan,
mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti
saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.