yli kirkas kuu. Sen valojuova alkoi leikkiä pirtin lattialla, tullen
sisään neliruutuisesta ikkunasta, johon läpinäkyvä lasi korpiasukkaiden
ihmeeksi oli Turusta asti haalittu.
Tämän valojuovan ja ikkunan ihailu keskeytti nytkin napinapuheet ja
joku miehistä virkkoi hymähtäen:
— Pitännee tuo pappi nyt uudesta asunnostaan, kun noin komea ikkunakin
laitettiin.
— Tuli se maksamaankin, sanoo Lauri Pietarinpoika, kirkon
kuudennusmies. — Kymmenen tynnyriä rukiita siitä lystistä meni.
— Jopa on... ei sitä metsäkulmalaisen kannata tupaansa laittaa.
— No ei.
Istuttiin siinä ja käytiin ulkonakin kuuntelemassa, eikö jo kuuluisi
tulokkaan tiukujen helinä. Katseet kääntyivät kuin itsestään sinne,
missä kirkko seisoi mahtavana kunnaallaan samassa järven niemekkeessä.
Kunnioitusta herättävänä kohosi sen tukeva puuristi petäjän latvojen
tasalle. Ankara työ oli ollut sitä ristiä hilatessa kirkon jyrkälle
harjalle ja paikalleen pantaessa. Töyhtöniekka rakennuttaja oli
luvannut sille, joka kirkon ristin laittaa paikoilleen, vuodeksi
verovapauden, ja Lassi Mikonpoika oli sen ottanut tehtäväkseen ja
tehnytkin.
Odotellessaan laittoivat miehet honkavalkean papintuvan takkaan.
— Pistetäänhän roihu palamaan, että saa lämmitellä.
— Ja näkee mokoman naaman, jurahti Ilpoinen, joka hengenmiehiä aina
kuvitteli ilkeiksi näöltään ja tavoiltaan.
Lauri Pietarinpojan talossa, joka oli lähinnä papintupaa, valmisteltiin
tervetuliaisateriaa uudelle sielunpaimenelle. Muitakin kylän
emäntiä oli auttamassa Laurin emäntää, joka tyttärineen, Pirkon
ja Annikin kanssa, veti uunista liedelle makoisia kinkkuja ja
naurislaatikkovateja. Pietarinpojan vierastuvassa olikin melkein
pelkästään naisväkeä, koreissa pukimissaan puuhailemassa lämmintä
vastaanottoa hengenmiehelle. Laurin emäntä varsinkin oli pohteissaan.
Olihan hänen miehensä nyt kirkonisäntä ja siis lähempänä herrassäätyä
kuin toiset. Pirkkokin, verevä ja täyteliäs tyttönen silmäili
levottomana askartensa lomassa papintuvalle, joko siellä tulijan,
Laurentius-papin, hevosta näkyisi.
Laurentius ajoikin kohta papintuvan pihalle ja miehet menivät häntä
nöyrinä vastaanottamaan.
Kankeana pitkästä matkasta vääntäytyi Isä Laurentius, joksi häntä
luostariajalla oli sanottu, reestä ja tervehti kädestä pitäen miehiä,
liittäen vielä mieliä sulattavan loppumanauksen tervehdykseensä:
— Rauha olkoon teidän kanssanne ja majoissanne.
Papin alava esiintyminen ja rauhan toivottelu pehmensi äskeiset
napisijatkin ja miehissä saatettiin sielunpaimen tupaan, sulavasti
hänelle puhellen.
— Tämmöinen tässä nyt on papin asunto ensialuksi. Kelvanneekohan.
— Lasi-ikkunakin laitettiin, että näkee paremmin manauksia pitää.
— Lämmintä täällä ainakin on.
— Ja taloissa tyttäriä ruuanlaittajaksi, jos sellaiset kelvannee.
Isä Laurentius, katseli mielihyvällä ympärilleen, kurkistipa
kamari-huoneeseenkin, johon leveä vuode oli laitettu ja penkit verhottu
hirventaljoilla ja pöytä valkoisella liinalla. Eipä ollut Pietarilan
Pirkko-tytär kynttilääkään unohtanut, vaan parhaimman Saksan kestiltä
ostetun jalankin siihen kotoaan katsellut.
— Hyvän olette laittaneet sielunpaimenellenne asunnon, liiankin hyvän,
puheli Isä Laurentius. — Ei ole maallinen majani tottunut milloinkaan
ylellisyyteen, enkä siitä välitä. Liian pehmeillä patjoilla ei ihminen
pysy hengessä ja totuudessa. Kiitän teitä huolenpidostanne, miehet, ja
toivon että autatte minua minkä voitte suuren seurakunnan hoidossa.
— Emmehän osaa sinua, hengen miestä, auttaa, mutta sen teemme mitä
voimme ja kymmenyksiäkin koetamme maksaa vointimme mukaan, toimitteli
Hakoinen, partaansa kynien.
— Lähdetään kirkkoon, miehet. Siellä tahdon kiittää pyhää neitsyttä
onnellisesta matkasta ja muutenkin rukoilla kanssanne kotien rauhan ja
Kristuksen työn puolesta, sanoi Laurentius.
Isä Laurentiukselta tahtoi vielä sotkeutua pyhimykset hartauden
palvontaansa, vaikka se olikin kiellettyä. Vielä äsken oli Turun piispa
saanut kuninkaalta kirjelmän, jossa ankarasti varotettiin muutamia
entisiä papiksi tulleita munkkeja käyttämästä vähäisiäkään katolisia
menoja kirkkotoimituksessa, sekä samoin varomaan pyhimyksien mainintaa
ja palvomista. Takamaiden seurakunnissa nämä asiat kuitenkin tahtoivat
sekautua, sillä kukapa näissä tarkasteli neitsyt Maariatako palveltiin
vai Ristin Kiesusta.
Lauri Pietarinpoika kävi kotoansa noutamassa kirkon avaimen, sanoen
papin tahtovan ennen aterioimista käydä kirkossa. Naisväkikin lähti
kirkkoon. Muistipa taas kaunis Pietarilan Pirkko-tytär varata kirkkoa
varten valmistetun kolmihaaraisen kynttilänkin mukaan.
— Tämäkö on, tyttäreni, sinun ensimmäinen kaunis lahjasi kirkolle?
kysyi Isä Laurentius kainosti punastuvalta tyttäreltä, jonka kauneus ei
jäänyt häneltä huomaamatta.
Kauniina kajahteli Laurentiuksen ääni honkaisessa Herran huoneessa.
Mieltyen kuuntelivat Ilpoinen ja Hakoinenkin latinankielistä messua ja
kansankielistä lyhyttä saarnaa.
Toimituksen päätyttyä tallusteltiin kaikin kuutamoista tietä Pietarilan
suureen vierastapaan ja iloinen puheen porina alkoi kuulua täysinäisten
pöytien ympäriltä. Lauri Pietarinpoika oli Turunmatkoillaan kerran
saanut olla piispan pidoissa ja samanlaisiksi oli hän nyt koettanut
järjestää nämäkin tulijaisjuhlat, ollen vain hieman epätietoinen siitä
antaisiko nuorten leikkiä perheen tuvassa.
Kun uusi pappi tuntui mukavalta mieheltä, joka maallisistakin asioista
haasteli ja kallisteli samalla hänelle varattua olutkannuakin, rohkaisi
Pietarinpoika mielensä ja sanoi nurkissa sipattaville nuorille:
— No, menkää te toiseen tupaan parin vaihtoon sillä aikaa, kun me
vanhempi väki täällä yhteisistä asioista haastellaan.
Oluthaarikoiden ääressä sitten puhuttiin erämaan asioista, joihin
Laurentius tuntui jo edeltäpäin tutustuneen.
Myöhemmällä pistäytyi kirkonmies nuortenkin joukkoon ja katseli
erikoisesti Pirkon rehevätä kukkeutta ja notkeata liikehtimistä.
— Tule nyt, Pirkko, vähän minunkin parikseni, että saadaan puhua
asioista, sanoi Laurentius tytölle.
Hyvillämielin punastellen, kainona esiliinaansa hypistellen vastaili
Pirkko ihmeteltävän sukkelasanaisesti kirkonmiehen kysymyksiin.
— Kuka sinut, Pirkitta, on kastanut?
— Kiertävä saarnaajamunkki. Hän se täällä kastoi vanhoja ja nuoria.
Samanlaiset munkit kuuluvat käyneen ennenkin kastamassa, mutta muutamat
ovat aina piilotelleet ristin kasteelta.
— Onko sinulla paljon työtä täällä kotona?
— Onhan sitä... vaikka eihän meillä niin paljoa — äiti on niin vikkelä
tekemään.
— Jos joutaisit tulemaan sinne papin tupaan emännöitsijäksi.
Jopa karahti taas puna tytön poskille ja ilo välähti silmäkulmassa.
— Kyllähän minä... jos vain osaan. Minäpä menenkin heti kysymään
äidiltä.
Kohta palasikin Pirkko äitinsä kanssa ja hyvillään hieroskeli
Metta-emäntä käsiään esiliinaansa.
— Kyllähän toki Pirkko semmoiseen joutaa, jos vain osannee papin ruokia
laittaa.
— Osaa sellaisia kuin kotonaankin ja niihin olen liiaksikin
tyytyväinen. Ja jos siellä lienee mitään ruoaksi laitettavaa, lisäsi
Laurentius naurahtaen.
Pirkkokin pyrskähti nauramaan, tietäessään uuden sielunpaimenen
ruoka-aitan aivan tyhjäksi. Joku isäntämies oli vain vastaanottajaisiin
tullessaan kolhaissut metsoparin ja pistänyt sen kynsistään riippumaan
papin tuvan porstuaan.
— Onhan siellä metsopari, sanoi Pirkitta.
— No siitä tuleekin aamiainen ja ehkä jää päivälliseksikin, virkkoi
kirkonmies.
— Ja täältä tuodaan lisää ensi aluksi, lupasi Metta-emäntä.
Iloisena lähti Pirkko uutista kertomaan toisille tyttärille ja häntäkös
onniteltiin, että oli niin heti uuden sielunpaimenen suosioon päässyt.
Ja kun isä Laurentius miesten hiihtämään lähdettyä asteli asunnolleen
ja sytytti Pirkitta neidon valmistaman, kynttilän, polvistui hän
hengessä kuvitellun pyhän äidin kuvan ääreen ja kiitti hartain sydämin
uudesta kodistaan ja samalla vuodatti palavan rukouksen erämaan suuren
seurakunnan puolesta, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.
Kastematka.
Erämaaseurakunnan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi. Isä
Laurentius Turun luostarikoulusta oli saapunut seurakunnan
sielunpaimeneksi ja kohtapa oli seurakunnan kaukaisimmallekin
kulmakunnalle ehtinyt saapua viesti uuden papin tulosta. Samalla oli
saapunut kehoitus, että kastamattomat lapset oli tuotava kirkonkylään
saamaan uudelta sielunpaimenelta ristin kasteen. Kastettavia olikin
karttunut runsaasti, kun viime vuosina oli harvoin kulkenut vaeltavia
saarnaajaveljiä, ja naapuriseurakunnan papit eivät joutaneet käymään
tärkeimpiäkään kirkollisia toimituksia suorittamassa.
Matti Lempaisen taloon Kivijärven Tialassa oli myöskin sana saapunut
saattaa poikansa kasteelle. Lempainen murahteli tyytymättömänä
vaivalloiselle matkalle lähdöstä. Hänen kasteelle saatettavat kolme
poikaansa olisivat saaneet tuolle matkalle mennä yksinkin, jos olisivat
tiettömiä taipaleita osanneet kulkea. Vanhin, Paavoksi nimitetty, oli
yhdeksäntoistavuotias, nuorin Pentti, täytti kuusitoista. Häntä vähän
vanhempi Rietu oli jo karhunkin keihäällä kaatanut ja vanhin poika
oli päätään pitempi isäänsä. Voimiakin lienee hänellä ollut, koskapa
kaskimaalla saattoi sulin käsin käydä kantoon kiinni ja vääntää sen
irti niinkuin heinänkorren.
Lempainen murisi lähtöpuuhissaan ja käski vaimonsa laatimaan evästä
konttiin. — Suotta on minun, vanhan miehen, sinne asti hiihtää.
Osaattehan yksinkin, kun saattelen jonkun matkaa ja tien neuvon.
— Emmehän, vaikka osaisimme kulkeakin, tiedä kuka pappi on ja
miten sitä on puhuteltava, kivahti Paavo. — Parasta on, kun lähdet
opastamaan. Ethän ole itsekään vielä uudessa kirkossa käynyt etkä
pappia nähnyt. Nythän ne siellä näkee kaikki yksintein.
— Minä vähät heidän kirkoistaan ja papeistaan... tulee täällä
sydänmaalla ilman niitäkin aikoihin... Kymmenyksiään se siellä vain
tahtoo. Ja matkakin on kovin pitkä.
Lempainen oli maankuulu karhunkaataja. Jo nuorena miehenä oli hän
kerran halmemaita katsellessaan yhyttänyt karhun ja kirveellään sen
hengiltä nuijannut. Sen jälkeen oli hän kymmeniä karhuja keihäällään
kaatanut yksin — ilman toverien apua. Viimeaikoina oli Rietu jo
hiihtänyt hänen kanssaan karhukierroksilla, ja jonkun jo keihäällään
kaatanutkin. Nytkin oli hänellä karhunkorvia kaksikymmentä kappaletta,
jotka oli kirkonkylään vietävä ja niistä käräjillä palkinto saatava.
Kirkonkylään ei hän olisi lähtenyt kastetoimituksen vuoksi.
Karhunkorvien käräjille vienti ja niistä palkinnon saanti oli paljon
mieleisempi asia.
Muori oli viillyt evästä konttiin ja hyvillä mielin, hymyssä suin
kiiruhti poikiaan lähtöön. Hänestä oli kovin mieleinen asia kun
pojat vihdoinkin pääsivät ristinkasteelle. Kovin usein hän oli siitä
miehelleen puhunut, peläten että paha vielä kastamattomat pojat perii,
johon mies oli naureksien virkkanut:
— Ei se noin isoille pojille enää mitään saa. Tottapa pahalle
piisaavat, koskapa jo karhunkin kaatavat.
Miehet suoriutuivat suksilleen, keihäät ja jouset mukanaan. Oli
aikomus matkan varrella otus korvesta kolkata silloin kun se tielle
sattui. Matka kävi suoraan erämaitten halki Kivijärven kylään, josta
Viitasaaren ja Keiteleen isojen selkien poikki Rautalammille.
— Emme hiihtele rajusti. Levätään, katsellaan uusia erämaita ja tehdään
nuotio kun ilta hämärtyy. Kunhan viikon hiihtelemme, niin eiköhän jo
silloin kirkko näkyne, puheli Lempainen pojilleen ja siirteli verkkaan
latuskaisia suksiaan.
Yöksi ehtivät he koskemattomaan korpeen, joka eli paikoin niin tiheää,
että vaivoin kulkemaan pääsi. Huimaavan korkeat monisatavuotiset hongat
ojensivat latvuksiaan pakkaskuulakalle taivaalle. Muutamat niistä
olivat jo vanhuuttaan kallistuneet ja toiset jo maahan rysähtäneet
kaataen pienempiä puita alleen. Yhden sellaisen maahan kaatuneen hongan
kupeeseen viritteli Lempainen nuotiota, veistellen vyökirveellään
lastuja hongan kyljessä.
— Tähän jäämme yöksi. Kun seitsentähti aamupuolta näyttää, lähdemme
jälleen hiihtämään.
Nuotio roihusi, sulatellen lunta puiden oksilta. Rietu oli laittanut
havuvuoteen ja Pertti kärventeli tulessa metsoa, jonka oli äsken
jousellaan kelohongan oksalta pudottanut. Vähän matkaa nuotiosta
oli valtava nietos — muurahaispesältä näyttävä, mutta liiaksi laaja
muurahaispesäksi. Yläpäässä näytti olevan, pieni aukko, jossa oli
lunta vähemmän kuin muualla. Lempainen katseli mätästä havu vuoteella
loikoen ja naurahteli itsekseen silmäillen poikiaan, josko nämä mitään
huomaisivat. Vihdoin hän virkahti kääntyen istumaan:
— Taisimmepa sattua mesikämmenen kanssa samaan majapaikkaan.
— Miten niin?
— Siltä minusta tuo mätäs tuossa näyttää, että kontio siinä vetelee
makeinta untaan. On se ennen tuommoisesta paikasta löytynyt...
— Elähän...
Pojat katselivat hämmästyneinä mätästä ja vuoroin isäänsä, laskiko
hän leikkiä, vai tottako puhui. Rietu otti keihään ja hämmensi sillä
aukkoa. Kohta kuuluikin ankara murina mättään sisästä. Katajapehko
heilahti aukon suulla ja lumi pölähti. Näkyviin tuli kontion pörröinen
pää ja etukäpälät. Kuului voimakas karjahdus ja otus painui takaisin
pesäänsä, hetkisen silmättyään rauhansa häiritsijöitä.
Pojat olivat tarttuneet keihäisiinsä valmiina vastaanottamaan otson
hyökkäystä. Lempoinen naureskeli eikä viitsinyt edes istualtaan nousta.
Antoihan poikien koettaa...
Rietu ei näyttänyt hätäilevän. Kävi uudelleen penkomaan keihäällään
pesän suuta.
— Tulehan, ukko, sieltä lämmittelemään. Vai menit piiloon, kehveli.
Pesästä kuului ensin murinaa ja kohta levähti pesän suu ja katajapensas
kimposi kaarena ilmaan. Lumi pölähteli ja siinä seisoi korven ruhtinas
vihaisesti silmäillen rauhansa häiritsijöitä. Korpi kajahteli sen
karjahduksista, kun kolme keihästä tunkeutui sen turkkiin. Hetken
temmellettyään painui kontio uupuneena lumelle, mutta Pentin se oli
keihäineen heittänyt hangelle. Lumisena vääntyi mies hangesta ja iski
vielä keihäänsä kontion kylkeen, kostoksi kuperkeikasta.
— No, miehiä teistä tulee, pojat; ei teitä häveten tarvitse kasteelle
kuljettaa, ihasteli Lempainen.
Pojat kävivät nylkemään saalistaan ennenkuin se ehti jäätyä. Lihat
kuopattiin hankeen ja talja levitettiin vuoteeksi, ja miehet kävivät
ihastelemaan niinkuin ei olisi mitään erikoisempaa tapahtunutkaan.
Viikkokauden ovat miehet hiihdelleet vuoroin lumisia metsiä, vuoroin
laajoja järvenselkiä ja päässeet vihdoin kirkonkylään, mukanaan
kantamus metsoja ja teiriä tuliaisiksi sielunpaimenelle. Talviaamun
hämärässä käyvät he pappilan pirttiin, jossa Laurentius-herra on
parhaillaan einehtimässä.
— Terve taloon!
— Terve tulijoille!
Hetken perästä virkkaa Lempainen hattuaan pyöritellen:
— Lienemmehän oikeaan osanneet. Onhan tämä pappila?
— On. Mistäpäin miehet hiihtää?
— Kivijärven Tialasta tulimme. Olisi vähän asiaa... Sinäkö lienet
kirkonherra, virkkaa Lempainen einehtivän papin puoleen kääntyen —
olisi tässä kastettavia, jos...
Laurentius silmää ovensuussa seisovia miehiä ja hänen suunsa vetäytyy
hyväntahtoiseen hymyyn.
— Nuoko kastettavia... johan ovat partasuita miehiä. Ovatko ne poikiasi?
— Minunhan nuo ovat. Ei niiden hartioita ikä paina, vaikka ovatkin jo
miehen mittaisia. Johan nuo kontionkin kaatoivat tänne tullessaan. Tuo
Rietu on jo kaatanut montakin.
— Kukas sinä olet Kivijärveltä? kysyi Laurentius naureskellen pojille,
jotka noloina hattuaan pyöritellen seisoivat ovensuussa.
— Matti Lempaiseksi nuo ovat sanoneet.
— Vai sanoneet... etpäs ole ennemmin tuonut poikiasi kasteelle.
Häpeisit toki, vanha mies.
— Mihinkä minä heitä olisin raahannut, kun ei ole ennemmin sattunut
tilaisuutta, eikähän ole pappiakaan ollut. Olisi nuo kelvanneet minulle
kastamattakin, mutta muori vain höpötti.
— Vai olisi sinulle kelvanneet — murahteli Laurentius. Ja mitä
sanoit... kontionko tullessaan kaataneet... taidat valehdella.
— Tuos' on vielä veriset korvat, ell'et muuten usko, kivahti Lempainen
ja heitti papin eteen permannolle kontion korvat.
— No jo on miehiä, kun kasteelle tullessaan kontion kaatavat.
Ovensuussa seisovien miesten mieli oli alkanut kuohua papin
soimauksista ja hymähtelyistä. Paavo puristeli jo nyrkkiään ja mulkoili
vihaisesti.
— Olisi tässä metsänantia, jos kirkon herralle kelvannee. Ja Lempainen
nosti lintutaakan ovensuusta keskilattialle.
Laurentius myhähti mielihyvästä ja virkkoi jo leppyneenä:
— Nuo pojatko ne näitäkin...
— Nehän ne...
— No mennään sitten miehet kirkkoon, virkkoi Laurentius reippaasti.
— Otamme kummit tuolta naapurin talosta.
Juhlallisin mielin astuivat kaukaisen salon asukkaat kirkkoon, jonka he
ensi kertaa näkivät, ja toimitus alkoi.
Neuvottomina katselivat pojat toimitusta. Paavo kyyräili vielä
äskeisen kiukkunsa vallassa, joka vain näytti nousevan papin pitäessä
manauksiaan. Ja kun pappi kysyi kastettaviltaan:
— Luovuttekos pois perkeleestä? — puristui poikain kädet nyrkeiksi ja
huulilta ei lähtenyt yhtään sanaa.
— Vastatkaa: Luovumme, virkahti pappi, mutta Paavo kumartui veljiensä
puoleen ja kysyi heiltä hiljaa: Jokohan sille pitäisi antaa selkään? —
Tahdomme, tahdomme, virkkoivat veljet, luullen Paavon käyvän käsiksi
pappiin.
Kynttilät pantiin kastettavien käteen ja toimitus jatkui edelleen.
Hiki tippui poikien otsalta ja heidän naamansa oli vetäytynyt ankaraan
irvistykseen.
Kaksi kuljeksivaa teiniä oli hiipinyt kirkkoon toimitusta katsomaan, ja
kun veljekset palasivat pappilaan suksiaan noutamaan, alkoivat teinit
heille naureskellen sopottaa kastelukuja. Paavon myrtynyt mieli ei
sietänyt enempää. Hän kävi teinejä takin kauluksesta kiinni, löi heitä
ensin vastakkain ja sitten heitti menemään.
Veljekset nousivat suksilleen aikoen lähteä kotimatkalle, mutta vanha
Lempainen kävi heitä estelemään:
— Mihin teillä nyt semmoinen kiire on? Minunhan on käytävä käräjillä
saamassa palkinto karhun korvista. Voi mennä päivä, jopa kaksikin
käräjillä.
Mutta pojat eivät halunneet enää jäädä kirkonkylään käräjärahvaan
naurettaviksi.
— Tulet kun joudut Menemme jo edeltä. Korvessa tavataan.
Ja pojat työnsivät pappilan pihatörmältä suksensa vihaiseen vauhtiin ja
vasta hiljaisessa korvessa heidän mielensä tyyntyi.
Erämaan yössä.
Erämaaseurakunnan kirkkoherra Laurentius istui huoneessaan muutamana
keskitalven iltana ja katseli uutta Aapis-kirjaa, jonka piispa Mikael
Agricola oli hänelle lähettänyt. Talikynttilä ritisi ja sen hämärä
liekki lepatti levottomasti. Papin täytyi pyytää toinen kynttilä,
voidakseen paremmin tutkia tätä ensimmäistä kansankielistä oppikirjaa.
Pirkko, Pietarilan tytär, Laurentiuksen nuori vaimo, toi kynttilän ja
sytytti sen toisen kynttilän liekistä, virkkoen:
— No nyt on oikein juhlavalaistus.
— Tämän uuden kirjan kunniaksi. Nyt sinäkin, Pirkkoseni, saat opetella
lukemaan.
Rehevä Pirkko helähytti iloisen naurun.
— Saa nähdä, tuleeko siitä mitään. Papithan ne vain semmoista...
— Ei, kyllä kaiken kansan täytyy oppia lukemaan, sanoi Laurentius ja
jatkoi: — Sitähän tämä uusi aapiskirja juuri tarkoittaa.
Pirkko istahti jakkaralle, papin jalkojen juureen ja nojasi
kyynärpäällään hänen polveensa. Kovin viehättävä oli tämä Isä
Laurentiuksen ensimmäinen oppilas.
»Oppe nyt vanha ja noori
joilla ombi Sydhen toori
Jumalan keskyt ja mielen
iotca taidhat Somen kielen»,
tavaili Laurentius ja Pirkko koetti kohta tavailla mukana.
Mutta kun jatkettiin säkeitä
»Laki se Sielun hirmutta
mutt Cristus sen tas lodhutta»
helähti jo tämä vallaton papin vaimo nauramaan, sanoen:
— Ei tule vanhasta konkaria.
— Täytyy tulla, lausui pappi totisena. — Ja ne, jotka ensin oppivat,
saavat vuorostaan opettaa muita. Siten saadaan tämä kansa nopeammin
kirjantaitavaksi.
Pirkko meni tupaan ja Laurentius jäi mietteisiinsä.
Tämä ensimmäinen aapiskirja oli oleva pieni valon tuike erämaan yöhön.
Vielä muutamia vuosia ja piispa Agricola lähettäisi Uuden Testamentin,
jonka suomennoksen hän oli kertonut olevan tekeillä. Silloin ilmestyisi
toinen tähti tähän tiedottomuuden talviyöhön. Hän ehkä oli äsken
innostunut liikaa, kuvitellut lukutaidon oppimisen sujuvan sukkelammin,
kuin mitä se todellisesti tulisi tekemään. Mutta uutterilla
ponnistuksilla toki saataisiin jotain aikaan.
Pahinta oli kansan haluttomuus ristinopin asioihin. Taikuutta
harjoitettiin vielä yleisesti ja kotihaltijoita palveltiin. Pietarilan
isäntä oli suostunut viime suvena kaatamaan muutaman uhrilehdon,
mutta kun sen jälkeen lehmä sairastui, arveli hän jo onnettomuuden
mahdollisesti johtuvan haltijainpuiden kaatamisesta. Kastamattomiakin
oli vielä erämaan laajan seurakunnan laitamilla, eikä heitä saanut
tulemaan ristin kasteelle.
Laurentius oli jo vähällä laueta alakuloiseksi, mutta Pirkon iloinen
hyräily tuvassa kevensi mieltä. Nuorista oli aina parempi apu kirkon
asiallekin. Heidät sai uskomaan ja taipumaan ja toivottavasti nyt tämän
uuden kirjan avulla myöskin oppimaan.
Pihalla helisi tiuku ja reen jalas natisi lumessa. Joku pitempi
matkainen lienee ajanut pappilan pihaan.
Sisään tulikin kohta Kanoinen, muutaman penikulmien päässä asuva
isäntämies, tuomaan kymmenyksiä kirkolle ja papille.
Kun oli oluthaarikka tyhjennetty ja kuulumiset kysytty, ojensi
Laurentius aapiskirjan Kanoiselle katseltavaksi.
— Piispa sen juuri lähetti ja siitä pitäisi jokaisen oppia lukemaan,
virkkoi pappi.
— Mitä varten? kysäisi korveneläjä ja se kysymys oli hengenmiehelle
niin tylsä, ettei oikein tietänyt, miten siihen vastata. Siinä oli
nyt Suomen kansa, jonka hän kuvitteli muutamassa vuodessa tulevan
lukutaitoiseksi.
— Mitäkö varten...» kertasi Laurentius partaansa sipoen — niin...
jokaisenhan täytyy oppia kristillisyyden taitoa... se on pohja kaikelle
muulle tiedolle ja taidolle ja oppiminen käy parhaiten kirjojen avulla.
— Lieneekö tuo niin tarpeellista. Osamme me möyriä kaskimailla ja
riistakorvessa ilmankin. Kyllähän pappi puolestamme lukee manaukset ja
rukoukset.
— Ei, Kanoinen... kyllä lukutaito on tarpeellinen, ja jokaisen siihen
täytyy oppia.
— Eipä taida se taito tarttua ainakaan vanhojen päihin, hymähti salon
mies.
Laurentius huokasi ja jäi miettimään. Niinhän äsken Pirkkokin oli
sanonut, että vanhasta ei tule enää kirjantaitajaa. Miten lienee.
Yritys on kuitenkin tehtävä. Suntio saa ensin itse opiskella ja
lähteä sitten pitäjälle pitämään lukukoulua. Vähitellen on saatava
siihen toimeen muitakin. Ei auta masentua, vaikka tuossa Kanoinen
hymähteleekin.
— Onko sinulla noita kirjoja useampiakin? kysyi Kanoinen papilta.
— Yksi näitä vain on, mutta eiköhän piispa pian lähettäne lisää, kun
pyydämme.
— Olisin tuon saanut viedä nähtäväksi. Saattaisi olla vaikka hyväkin
siellä tauteja vastustellessa.
— Ettäkö taikakapineeksi...?
— Vaikka semmoiseksikin.
— Ehei, miesparka, ei tällä taikoja tehdä muuta kuin henkistä pimeyttä
vastaan. Tämä kun opitaan, niin sitten jo pystytään ottamaan pyhä
raamattu käsille. Piispa Agricola suomentaa sitä parhaillaan.
— Mikä se semmoinen kirja on? kysyi Kanoinen.
Laurentius raapaisi jo korvallistaan. Tällaisia pakanoita taisi olla
hänen seurakuntansa suurin osa.
— Olenhan siitä kirjasta teille seurakuntalaisilleni kirkossa puhunut.
Etkö ole ollut siellä kuulemassa.
— Enpä hänessä... olin minä sitä tekemässä.
— Miksi et käy kirkossa?
— No mitenkä sitä pitkien matkojen päästä... ja kun on muitakin puuhia.
Kanoinen nousi lähteäkseen, nähtävästi närkästyneenä.